Moro!
En tiiä meneekö tää kaks suuntaseen, narsismiin vai mihin. Mulla on ollu niin pitkään ku muistan, tosi paha olla. Oon ollu kokoajan tosi kiukkunen, ahdistunu ja mustavalkonen. Menny täysin metsään koko nuoruus, kun jossain myrkyllisessä tuulitunnelissa josta oon saanu irti vaan kiukun ja katkeruuden- mut onneks hyviä kavereita kans.
Oon kasvanu perheessä jossa vanhemmat on kyllä tukeneet mutta toinen ollu tosi dominoiva, vihanen ja huutanu ihan nollavuotiaasta asti täysillä korvaan jos en ole häntä miellyttäny. Toinen ei vissiin ole uskaltanu tulla väliin tai tukea näissä tilanteissa. Oon joutunu olemaan myös tosi paljon yksin, suurin osa kunnon frendeistä tuli vasta yläasteella tai sen jälkee, tämä sen takia että oon sit ite huutanu ja vihastunu jos joku ei oo menny niinku halusin. Ja tuli kanssa hylätty fiilis.
Tuli joku havahtuminen viime vuonna, huomasin että ainut mitä teen on omissa oloissa tän kiukun pyörittäminen jos ei mee niinkun kuvittelin. Oon ollu myös aika heittopussi ja ollu vaikea sanoa ei- mut oon aina katkeroitunu ja ollu enemmän tai vähemmän passiiviagressiivinen. Ihan helppoa ei ollut ja meni monta kuukautta itsetutkiskelussa, haluunko oikeesti vaa kärvistellä oman pään sisällä ja etsiä aina ulkopuolisista syitä olooni vai yritänkö päästää kiukusta ja vihasta irti. Oon alottanu hokemaan itelleni että ihmiset on erilaisia ja toimii niinku toimii koska ne on niin oppinu ja kokee niin selviävänsä, mutta iso osa osaa myös ottaa muut huomioon-eli ei pidä heti nostaa sotakirvestä.
Nyt on tosi tyhjä olo. En tunne onneksi enää sitä jatkuvaa vihaisuutta ja kevyempi olo kun aiemmin ajattelin että kaikki on mua vastaan ja tää koko elämä on joku mua varten viritetty ansaloukku. Oon myös myös (kai vähän toivottavasti) aikuistunu, alkanu ottamaan vähä vastuuta ja teen ne asiat mitä oon luvannu- ja muutenki haluun enemmän aidoisti ottaa muut huomioon. MUTTA kuitenkin aina pohjalla tuntuu tyhjyys. En osaa nauttia mistään, aina kun saan jotain tehtyä, totean että se oli siinä ja seuraavana päivänä en enää välttämättä muista koko asiaa. Todella vaikeaa puhua ystävien kanssa mistään kun tuntuu ettei ole koskaan saanu elämästä otetta. Oon kyllä ilonen muiden puolesta jos niillä on menny hyvin mutta muuten en jotenki osaa kiinnostua oikee mistään- tunteminen on tosi hankalaa. Usein kyllä itkettää miks kaikki on menny päin peetä.
Oon aina tehny niinku mua on pakotettu, ennen ku iski rage päälle ja päätin etten päästä enää ketää mun lähelle. No nyt koitan päästää mut mun maailma on aika tyhjä paikka. Ihan viimeaikoina oon ruvennu soittelemaan tärkeille ihmisille tosi paljon enemmän ja oikeesti yllätyin miten paljon porukka ilahtui, on ollu vaikka mitä kekkereitä ja reissuja :) ja oon ekaa kertaa ollu oma itseni ilman jatkuvaa suorittamista ja pakkoa olla tosi hyvä ihan kaikessa-oon kai ollu läsnä. Kuitenki ku tuun himaan niin tuntuu että alan taas vajoamaan takasin kuiluun. Kun en saa kotona ajatuksia kasaan ja alkaa pyörimään taas- en osaa levätä ollenkaan ja kaikki mitä teen itekseni tuntuu suorittamiselta jos oon himassa. Aikasemmin koti oli paikka missä sain uneksia oman pääni sisällä kaiken maailman kuvitelmia mutta kun tajusin että ei johda mihinkää, tuli himasta kun joku yhen hengen henkinen keskitysleiri.
Tuntuu että oon alkanu hiffaamaan, mistä tässä elämässä on kyse ja että me koetaan tää kaikki vähä eritavalla-mikä lienee hyvä juttu, jos ois kaikki samanlaisia nii ois aika harmaata. Tätä en aiemmin voinu sietää ja jos joku oli erilainen nii oli kuin roskaa mulle- en tajua miten olin niin mustavalkonen. Ja samalla ihmettelin että miten en osaa keksiä jutunjuurta kenenkään kanssa tai miksi en "kuulu mihinkää". MUTTA mistä löytää oma itsensä kaiken tämän jälkeen, miten saada tunteet ja sitä väriä elämää? Kun jossain tuolla tosi syvällä hiippaili joskus ihan sata varmana se rempseä sälli joka haluis päästä valloilleen ja alkaa tykittämään sitä positiivista menoa eteenpäin, sitä onnistumista ja iloa. Mutta jos se on kerran kaivettu ulos nii millä sen löytää uudestaan ja saa taas hengittämään?
En tiiä meneekö tää kaks suuntaseen, narsismiin vai mihin. Mulla on ollu niin pitkään ku muistan, tosi paha olla. Oon ollu kokoajan tosi kiukkunen, ahdistunu ja mustavalkonen. Menny täysin metsään koko nuoruus, kun jossain myrkyllisessä tuulitunnelissa josta oon saanu irti vaan kiukun ja katkeruuden- mut onneks hyviä kavereita kans.
Oon kasvanu perheessä jossa vanhemmat on kyllä tukeneet mutta toinen ollu tosi dominoiva, vihanen ja huutanu ihan nollavuotiaasta asti täysillä korvaan jos en ole häntä miellyttäny. Toinen ei vissiin ole uskaltanu tulla väliin tai tukea näissä tilanteissa. Oon joutunu olemaan myös tosi paljon yksin, suurin osa kunnon frendeistä tuli vasta yläasteella tai sen jälkee, tämä sen takia että oon sit ite huutanu ja vihastunu jos joku ei oo menny niinku halusin. Ja tuli kanssa hylätty fiilis.
Tuli joku havahtuminen viime vuonna, huomasin että ainut mitä teen on omissa oloissa tän kiukun pyörittäminen jos ei mee niinkun kuvittelin. Oon ollu myös aika heittopussi ja ollu vaikea sanoa ei- mut oon aina katkeroitunu ja ollu enemmän tai vähemmän passiiviagressiivinen. Ihan helppoa ei ollut ja meni monta kuukautta itsetutkiskelussa, haluunko oikeesti vaa kärvistellä oman pään sisällä ja etsiä aina ulkopuolisista syitä olooni vai yritänkö päästää kiukusta ja vihasta irti. Oon alottanu hokemaan itelleni että ihmiset on erilaisia ja toimii niinku toimii koska ne on niin oppinu ja kokee niin selviävänsä, mutta iso osa osaa myös ottaa muut huomioon-eli ei pidä heti nostaa sotakirvestä.
Nyt on tosi tyhjä olo. En tunne onneksi enää sitä jatkuvaa vihaisuutta ja kevyempi olo kun aiemmin ajattelin että kaikki on mua vastaan ja tää koko elämä on joku mua varten viritetty ansaloukku. Oon myös myös (kai vähän toivottavasti) aikuistunu, alkanu ottamaan vähä vastuuta ja teen ne asiat mitä oon luvannu- ja muutenki haluun enemmän aidoisti ottaa muut huomioon. MUTTA kuitenkin aina pohjalla tuntuu tyhjyys. En osaa nauttia mistään, aina kun saan jotain tehtyä, totean että se oli siinä ja seuraavana päivänä en enää välttämättä muista koko asiaa. Todella vaikeaa puhua ystävien kanssa mistään kun tuntuu ettei ole koskaan saanu elämästä otetta. Oon kyllä ilonen muiden puolesta jos niillä on menny hyvin mutta muuten en jotenki osaa kiinnostua oikee mistään- tunteminen on tosi hankalaa. Usein kyllä itkettää miks kaikki on menny päin peetä.
Oon aina tehny niinku mua on pakotettu, ennen ku iski rage päälle ja päätin etten päästä enää ketää mun lähelle. No nyt koitan päästää mut mun maailma on aika tyhjä paikka. Ihan viimeaikoina oon ruvennu soittelemaan tärkeille ihmisille tosi paljon enemmän ja oikeesti yllätyin miten paljon porukka ilahtui, on ollu vaikka mitä kekkereitä ja reissuja :) ja oon ekaa kertaa ollu oma itseni ilman jatkuvaa suorittamista ja pakkoa olla tosi hyvä ihan kaikessa-oon kai ollu läsnä. Kuitenki ku tuun himaan niin tuntuu että alan taas vajoamaan takasin kuiluun. Kun en saa kotona ajatuksia kasaan ja alkaa pyörimään taas- en osaa levätä ollenkaan ja kaikki mitä teen itekseni tuntuu suorittamiselta jos oon himassa. Aikasemmin koti oli paikka missä sain uneksia oman pääni sisällä kaiken maailman kuvitelmia mutta kun tajusin että ei johda mihinkää, tuli himasta kun joku yhen hengen henkinen keskitysleiri.
Tuntuu että oon alkanu hiffaamaan, mistä tässä elämässä on kyse ja että me koetaan tää kaikki vähä eritavalla-mikä lienee hyvä juttu, jos ois kaikki samanlaisia nii ois aika harmaata. Tätä en aiemmin voinu sietää ja jos joku oli erilainen nii oli kuin roskaa mulle- en tajua miten olin niin mustavalkonen. Ja samalla ihmettelin että miten en osaa keksiä jutunjuurta kenenkään kanssa tai miksi en "kuulu mihinkää". MUTTA mistä löytää oma itsensä kaiken tämän jälkeen, miten saada tunteet ja sitä väriä elämää? Kun jossain tuolla tosi syvällä hiippaili joskus ihan sata varmana se rempseä sälli joka haluis päästä valloilleen ja alkaa tykittämään sitä positiivista menoa eteenpäin, sitä onnistumista ja iloa. Mutta jos se on kerran kaivettu ulos nii millä sen löytää uudestaan ja saa taas hengittämään?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Monella on tälläistä.
Olet analysoinut hyvin tilanteesi. Se on hyvä alku.
Toivon että muut osaavat vastata paremmin.
No eikö se tyhjyyden tunne johdu siitä ettei ole käsitellyt tunteitaan?