Tyhmiä nyt utelen, ja aika henkilökohtaisia, mutta kyselen silti kun aloin miettimään. Kun eihän kukaan nyt vartavasten halua yksin lasten kanssa jäädä, niin mikä on aiheuttanut yksinhuoltajuutenne? Mikä on syy eroonne lastenne isästä/äidistä? Oletteko itse halunnut eron, vai onko teidät jätetty?
Itse en ole yksinhuoltaja, mutta tiedostan että nykypäivänä on ihme, jos olemme mieheni kanssa vielä 50vuoden päästä yhdessä. Ero voi tulla kenelle tahansa, vaikka miten rakastaisi nyt, ja ajattelisi että ollaan ikuisesti yhdessä.
Mietin vain, kun minut on jotenkin kasvatettu niin että kun on lapsia, niin sitten ollaan hautaan saakka yhdessä, vaikka sitten hampaat irvessä:) Että jotenkin eroon pitäisi olla sitten todella hyvä syy kun on lapsia? Kaikkeen en pysty vaikuttamaan, mutta jotenkin ehkä pystyisin ehkäisemään mahdollisia eroon vaikuttavia tekijöitä?
Itse en ole yksinhuoltaja, mutta tiedostan että nykypäivänä on ihme, jos olemme mieheni kanssa vielä 50vuoden päästä yhdessä. Ero voi tulla kenelle tahansa, vaikka miten rakastaisi nyt, ja ajattelisi että ollaan ikuisesti yhdessä.
Mietin vain, kun minut on jotenkin kasvatettu niin että kun on lapsia, niin sitten ollaan hautaan saakka yhdessä, vaikka sitten hampaat irvessä:) Että jotenkin eroon pitäisi olla sitten todella hyvä syy kun on lapsia? Kaikkeen en pysty vaikuttamaan, mutta jotenkin ehkä pystyisin ehkäisemään mahdollisia eroon vaikuttavia tekijöitä?
Vastaukset 28
Vanhimmat
No meillä ainakin kävi niin, ku laps tuli (molemmat haluttiin sitä), niin eipä tuo ukko sitten sopeutunutkaan siihen.
Minä kun aina hoidin vain lasta.
En häntä.
Kolme vuotta yritin välejämme paikkailla, ja yrittää, kunnens kuolema meidät erottaa, juttua, mutten liian nuorenakaan kuolla halunnut.
Ja se kolme vuotta tuli turpiin tämän tästä.
Joten, miksi yh,ksi????
Sitä sopiikin miettiä.
Ei sitä kauaa viitsi kattella ku toinen imee kossuwissyänsä ja oksentelee ja paskoo asunnon pulikämpäksi,
Onneksi lähti menemään, ja onneksi kelpasi muille, ettei tule tänne meidän harmiksi.
No sen minä ymmärrän hyvin että jos suhteessa on väkivaltaa tai alkoholismia, ettei sellaista tarvitse kestää. Mutta muuttuuko ihminen niin radikaalisti, ettei sitä (väkivaltaisuutta yms) näe ennen lapsia? Toisaalta, eihän voi tietää miten toinen reagoi esim. työttömyyteen.
Tiedän kaksi yksinhuoltajaa, toisen poikaystävä jätti hänet ennen synnytystä, toinen iski varatun miehen koska halusi vain lapsen. Eli vähän niinkuin ääripäät. Kuitenkaan en usko että näissäkään oli koko totuus, se on vain niin helppo leimata toinen (=mies joka pakenee vastuuta, yh joka haluaa vain lasta)? Mikä on totuus kaiken takana?
on eroihin varmasti yhtä paljon, kuin on erojakin.
Mikä on sitten syy ja mikä on seuraus, siinä onkin miettimistä.
Uskottomuus ei mielestäni ole syy, vaan ilmiselvä seuraus huonosta suhteesta.
Väkivaltakin voi sitä olla, mene ja tiedä.
Omaa eroani en hyvin tarkkaan ala selvittämään, koska olisi reilumpaa, että toinenkin osapuoli voisi samalla kommentoida asiaa.
Me pidimme 17 vuotta jalkoja saman pöydän alla, ja oikeastaan viisi viimeistä vuotta oli kaikille perheemme jäsenille tuskaa.
Jostain syystä välimme kävi niin huonoiksi, että lähes kaikista asioista olimme eri mieltä.
Uskottomuutta oli molemmilla puolilla.
Erään episodin jälkeen ehdotin, että jompi kumpi muuttaa pois yhteisestä kodistamme.
Siihen toinen totesi, että itseasiassa hän on jo kämpän vuokrannut!
Parin päivän päästä muutti pois ja totesi lähtiessään, että taitaa olla parempi, että sinä huolehdit lapset. Sanoin, että niin minunkin mielestä.
Aikaa on mennyt neljä vuotta tuosta ja nykyisin meillä on eksän kanssa ihan hyvät välit. Lapset käyvät hänen luonaan ja kaikki sujuu mukavasti.
Jossain vaiheessa vanhempi lapsi oli muuttamassa äidin luokse, mutta eihän tuo äiti sinkkuelämää ihan helpolla pois luovuta......
Se, että oltaisiin yhdessä "vaikka hampaat irvessä" ei kyllä mielestäni ole kenenkään etu.
Täysaikainen kireä ilmapiiri kotona on pahasta lapsille. Lapset vaistoaa aina pienenkin eripuran vanhempien välillä ja eivät osaa ymmärtää, että vanhempien äreys ei johdu heistä.
Mainitsen vielä, että eksäni kysyi kolmen kuukauden yksinolon jälkeen, että eikö jatketa yhdessä uusilla eväillä? Kysyin mistä niitä uusia eväitä olisi saatu? Ei jatkettu.
Meni vuosi, niin hän sanoi että oli se kuitenkin kaikkien onni, että hankkiuduimme toisistamme eroon sittenkin.
En tiedä miksi näin kävi, mutta näin vain kävi.
Siinä tuli omaa kertomusta, vaikka ei ihan utelusi mukaista, mutta kuitenkin.
Vietä hyvää elämää kumppanisi kanssa, äläkä mieti eroa etukäteen. Äläkä myöskään pelkää sitä niin, että hampaat irvessä kärsisit koko ainoan elämäsi ja samalla kärsisivät kaikki muutkin lähipiiristäsi.
Olet ihan oikeassa siinä, että toisella osapuolella on ihan erilainen näkemys asioista.
Meilläkin, mies vannoo ja vakuuttaa, ettei ole koskaan minua lyönyt.
Ainoastaan "oikaissut", jos olen tehnyt jotain väärin...
Väkivalta voi toki olla seuraus huonosta suhteesta.
Mutta väkivalta ei koskaan ole sen syy, jota lyödään.
Lyöjä on silloin se, joka ei osaa hoitaa suhteessa niitä solmuja.
Lyöjä on aina syypää siihen, et lyö.
Tämän varmaan tiedätkin, mutta ihan näin selvennykseksi..
Ja jos suhteeseen ryhtyy, siihen täytyy ryhtyä 100%, eikä miettiä mitään, entä jos juttuja.
Jos sellaisia miettii, se ei hyvää tiedä suhteelle.
Silloin on jo heti jotain pielessä.
mikäli lapset olis jääny toiselle olisitko siinä tilanteessa keksiny niitä "uusia eväitä"?
Itseasiassa sellainen vaihtoehto ei vakavasti ollut minun mielessänikään, että äiti veisi lapset.
Todennäköisesti kuitenkaan en olisi sen naisen kanssa jatkanut elämääni, vaikka olisin joutunut lapsistani eroon.
Lapset oli minun "mukanani" erittäin tiiviisti ennen eroakin, että tuskinpa äiti olisi niitä edes helpolla ottanutkaan mukaansa.
Jäljestäpäin on hankala miettiä tuota vaihtoehtoa. Hyvä pointti kuitenkin.
Mietin, että mitä ne olisi ne uudet eväät olleet?
Ehkäpä lapsiin kohdistuva ikävä olisi ollut se "eväs".
Jos ikävä lapsia pakottaa asumaan parisuhteessa sellaisen naisen kanssa, johon on lopullisesti kyllääntynyt, niin kuinka pitkälle ne eväät kantavat? En usko, että olisimme kovin pitkälle päässeet uudellakaan yrittämisellä.
Ja kun uskoa onnistumisesta ei ole, niin senpä arvaa kuinka siinä käy.
Ihan lyhyesti kommentoin tätä pätkää:)
"jos suhteeseen ryhtyy, siihen täytyy ryhtyä 100%, eikä miettiä mitään, entä jos juttuja.
Jos sellaisia miettii, se ei hyvää tiedä suhteelle.
Silloin on jo heti jotain pielessä"
Mielestäni on ihan fiksua ettei ala pitämään toista itsestäänselvyytenä, vaan miettii jos nyt ei koko ajan, niin ainakin välillä, että miten voi parantaa suhdetta, mitkä seikat johtaa usein eroon (esim tässäkin esiin tullut: ei yhteistä aikaa), ja aktiivisesti yrittää ehkäistä vieraantumista, pahaa oloa, onnettomuutta, riitoja..
Ei se "ikuisesti yhdessä" ole itsestäänselvyys, sen eteen täytyy tehdä töitä. Tottakai se on tavoitteena. Mutta ei se ilmaiseksi tule:)
Ajoin takaa sitä, että jos heti alussa tuntuu siltä, että jos sittenkään tämä ei toimi....
Tai mitä jos jään yh,ksi...
Suhteeseen ryhtyessä, täytyy olla vakuuttunut siitä, että tuo on se oikea, jonka kanssa haluan viettää loppuelämäni.
Kun sinä olet varma siitä asiasta, suhdekin menestyy.
Sinä olet silloin varma itsestäsi, ja teet työtä hyvän suhteen eteen.
itsestään selvyytenä ei tule ketään pitää.
Toista täytyy huomioida ja suhdetta tottakai hoitaa.
noh, tulin raskaaksi sellasessa elämän vaiheessa, et oli muutenkin kaikenlaista riitaa miehen kanssa ja vaikka oltiin joskus lapsista puhuttukin, ni puheeks jäi miehen puolelta. ensin hänkin kyllä oli innoissaan asiasta, mut mitä lähemmäs laskettuaaikaa tultiin sitä enemmän alko olemaan ongelmia. tultiin sit ihan yksimielisesti siihen tulokseen, et erotaan koska se on lapsenkin kannalta paras vaihtoehto.
Samanlaisia perheitä kuin me olimme, näen ympärilläni joka päivä, minne tahansa katsonkin.
Elämä oli päällisin puolin mallillansa, alkuun kaikki liiankin hyvin. Olimme hyvissä ammateissa, taloudellisesti pärjäsimme niin hyvin, kuin kodin rakentanut lapsiperhe nyt voi. Pikkuhiljaa alkoi seinien sisällä ja sielussa soida molli.
Meillä ei ollut enää omaa aikaa, aikuisten omaa aikaa. Olimme väsyneitä ja kärttyisiä, olimme toisillemme vain kaatopaikka pahoille sanoille.
Pahat sanat muuttuivat huomaamatta rumiksi sanoiksi ja mielestäni se oli lopun alku. Siitä tilanteesta ei ole enää ominvoimin paluuta. Koin, että hän jätti perheensä jo paljon aikaisemmin, ennen kuin minä hänet lähtiessäni onnettomasta suhteesta. Miehen vei työ, raha, harrastukset, ystävät, jotka tarvitsivat häntä, ennemmän kuin me. Lopulta lapset näkivät vain kiukkuiset vanhempansa, silloin harvoin, kun enää olimme samaan aikaan kotona. Mielestäni oli turha jatkaa.
Minne katosi rakkaus, tosistaan välittäminen ja haaveet? Silloin kun rakastuimme, emme me haaveillleet keski-luokkaisesta omakotitalosta, kahdesta uudesta henkilöautosta ja laskettelulomista.
Me haaveilimme onnellisesta elämästä, yhdessä, johon kuului lapset!
Mies valehteli alusta alkaen.Jätti kertomatta mm. takausveloista,ryyppäsi,petti,alisti henkisesti.
sun tyli et ei kukaan haluu yh:ksi ehdoin tahdoin.
Et mä todellakin halusin. Jos lapsen isä on vastuuton valehtelija ni järkevä ihminen ei anna vaihtoehtoja vaan ottaa vastuun ja lähtee vetään/heittää exän pellolle.
...vaikka lapsen yksin kasvatinkin. Eihän puhuta kaksinhuoltajistakaan...
Jo pienenä tyttönä (vahvana sellaisena)päätin, että hankin lapsen, mutta en miestä. En tiedä mistä se ajatus silloin johtui - vanhempieni liitto oli todella hyvä toisen puolison kuolemaan asti. Saattoi johtua siitä kenties, että omasin jo pienestä pitäin vahvan itsetunnon, jota vanhempani tukivat roolittomalla kasvatuksella.
No kun kasvoin "isoksi" en nähnyt perinteistä mies / nainen roolijakoa, vaan olin todella vahva persoona, joka ei edes kyseenalaistanut sitä, että tämä olisi miesten yhteiskunta (mitä se muuten onkin).Pidin itsestäänselvyytenä että tasa-arvo on olemassa, ja käyttäydyinkin sen mukaan. No nämä raamithan eivät sovi tähän yhteiskuntaan - muut naiset eivät tykänneet, kun en ollut perinteinen "kakkureseptien" vaihtaja, paskanjauhaja, juoruaja, naisellinen hepsan keikka, jne. Ja miehille olin uhka liian vahvana persoonana, koska en suostunut taipumaan "pikku naisen rooliin".
Joten, kun ei löytynyt ukkoa, joka olisi miellyttänyt / tai hyväksynyt minut, niin tein sitten lapsen yksin. Tosin lapsen isän suostumuksella - ja kun idiootti oli, niin on pysytellyt lapsen elämästä loitolla. Hyvä niin, koska on jälkikäteen alkoholisoitunut. Siksi idiootiksi nimittelen, että voi olla niin tyhmä, että suostuu tällaisen järjestelyyn - minähän en koskaan olisi suostunut jos mies olisin. Mutta vain miehethän voi olla näin hölmöjä.
Odottaminen ja lapsen saanti ovat olleet elämässäni niin mahtavia asioita, ettei niitä voi verrata mihinkään. No tietysti siihen kun lapsesta kasvaa nuori, ja nuori aikuinen. Lapselleni olen kertonut aina rehellisesti hänen alkuperänsä, ja kysynyt häneltä, haluaako hän tietojaan isästään. Ei ole halunnut, vaikka olen ollut valmis kertomaan kuka isä on. On aina sanonut, että hänelle riitän minä, ei hän muita tarvitse. On perinyt äitinsä vahvaa itsetuntoa - ei tule elämä helppoa hänellekkään olemaan.
Ollaan aina oltu erilainen perhe, ja tämä nuoreni on siitä ylpeä ollut. Se kuvastuu puheissa usein, ja erityisesti kaveriporukoissa. Siitä huolimatta sanoo menevänsä aikoinaan naimisiin, ja hankkimaan lapsia. Toivotaan niin.
Eihän tätä moni varmaankaan hyväksy - mutta tämä on ollut minun ratkaisuni, joka ei ulkopuolisille kuulu - hyväksyivätpä tai eivät.
Lukasin tuossa juttuni läpi - henkii hyvin paljon sitä, kuin olisin miesvihaaja. No en sillä tavalla ole, mutta myönnetäköön, että olen naispuolinen sovinisti, missä sovinistisuus kohdistuu miehiin. Feministihän en voi olla - naisten asioita ei tarvitse ajaa - ainakaan minun kohdallani, koska tasa-arvo on minulle edelleenkin itsestäänselvyys.
Mulla tuli mieleen lähinnä tukkijätkä. Silti olen sitä mieltä, että lapsella olisi hyvä olla ainakin 2 roolimallia. Nyt lapsellasi on ainoastaan yksi ainoa roolimalli ja varmasti vaikeuksia muodostaa muunlaista identiteettiä kuin sinun käyttäytymisesi.
Vaikka jompikumpi vanhemmista olisi ihan täysi P***A niin ainakin siitä saisi mallia kuinka EI tule käyttäytyä. Nyt sinun mallisi on ainoa oikea vaihtoehto.
Tietenkin jos olet sosiaalinen henkilö, on lapsen elämään kuulunut muitakin kuin sinä, ja täältä on kyennyt ammentamaan omaa identiteetin rakennusainetta.
Niin.
Minulla on vähän samanlainen juttu.
Tosin, sillä erotuksella, että minulla on kaksi lasta :o)
Rakastan heitä, ja aina olen rehellisesti heille kertonut isästä.
Millään tavalla "salaa" en ole heitä tehnyt.
Enkä kyllä koe olevani miestenvihaaja, mutta eipä ole vain sitä oikeaa kohdalle tullut, ja lapsia olen aina halunnut.
Kolmaskin olisi tilauksessa, jos vain tämä sama mies suostuu siihen...
Aika näyttää..
...juuri sillä tarkoitin, ettei hyväksy miehet, eikä hyväksy naiset...Olihan se aika raju tilitys, mutta kai sen tarkoitus oli lopettaa paskan jauhaminen siitä, että yh:t ovat onnettomia raukkoja, jotka ovat onnistuneet sotkemaan elämänsä (ja toisenkin elämän).
Mutta voisin vetäistä tähän kyllä erään tutkimustuloksen. On todettu, että lapsi pystyy taspainoisempaan elämään yksinäisen aikuisen kanssa, kuin että siinä olisi kaksi aikuista, jos näiden välit eivät ole ok. Silloinhan perheessä ei ole ristiriitatilanteita, joista muksu joutuisi kärsimään. Tietysti se vaatii sitä, että tällä yksinäisellä aikuisella on kaikki päässä ok. Ei sitä roolimallia "paska" vanhemmasta tarvitse ottaa - periaatteella, että tässä on esimerkki siitä kuinka ei saa aikuinen tehdä.
No minulla pitäisi kyllä olla kaikki ok, ainakin nuoreni on tasapainoinen nuori - erittäin kypsä, sosiaalinen, empaattinen, puhelias - nuori josta voin olla ylpeä. Roolia on tietenkin minusta ottanut - muut roolimallit on muualta saanut - emme todellakaan ole tynnyrissä kasvanut.
Piti vielä mainita, että emme myöskään yhteiskunnan varoilla ole eläneet. Järki kun on aina päässä ollut, niin ensin hankin koulutuksen, työn, asunnon - sitten vasta lapsi. En ollut enää mikään pilvilinnoja rakenteleva tytön hupakko, vaan ihan kypsä aikuinen.
No niin, eli kasvattamallasi lapsella menee varmaan ihan hyvin. No sinä olet silloin tehnyt tehtäväsi ja voitkin kuolla pois. Tarkoitusta elämääsi ei enään ole maapallolla.
Nyt lapsesi joka on omaksunut sinun mielipiteet (kopio sinusta) voi jatkaa työtäsi. Entä jos joku tuntematon sekä kasvoton tarvitsee apuasi ja sen vielä joku kolmas henkilö ilmaisee?
Jep, et tarvitse muuta kuin itsesi, kuin ei myös tyttäresikään. Eli empaattisuus ja toisesta välittäminen virheistä huolimatta ovat täysin kadoksissa. Sille on suomenkielinen sana. Se on tunnevammainen.
Haluaisin, että tyttäresi kirjoittaisi tänne omia mielipiteitään ja kertoisi oman näkemyksensä. Olisiko se liikaa pyydetty?
Siksihän ihminen lapsia tekee ja haluaa. Kopioita itsenstään ja/tai rakkaastaan. Ihminen on narsisti: onneksi, muuten maapallolla olisi vain vahinkolapsia ;)
...rautalangasta. "Nyt lapsesi joka on omaksunut sinun mielipiteet (kopio sinusta) voi jatkaa työtäsi. Entä jos joku tuntematon sekä kasvoton tarvitsee apuasi ja sen vielä joku kolmas henkilö ilmaisee?" Ensimmäiseen lauseeseen sanon jees, ihan ok, näin se pitää mennäkkin.Tuon toisen lauseen saisit kyllä vääntää rautalangasta, ei jakeluun mennyt, että mitä tarkoitat.
Onko kopio kahdesta parempi, kuin yhdestä? Silloinkin, jos se toinen osapuoli on epäkelpo? Vai onko tämä juuri sitä ikävää asennetta niitä ihmisiä kohtaan, jotka on leimattu kirosanalla yksinhuoltaja (yäk).
"Jep, et tarvitse muuta kuin itsesi, kuin ei myös tyttäresikään. Eli empaattisuus ja toisesta välittäminen virheistä huolimatta ovat täysin kadoksissa. Sille on suomenkielinen sana. Se on tunnevammainen." Tässäkin ensimmäinen lause pitää paikkansa - en tarvitsekkaan muuta kuin itseni ja myös tyttäreni - ollan yhteistä pakettia. Ei myös tyttärenikään tarvitse tällä hetkellä kuin minut - no tietysti onhan siinä lähisuku mukana. Silti tyttäreni joka on myös vahva itsetunnoltaan on sanonut että ei isähahmoa kaipaa - on tottunut ja kasvanut tässä olotilassa, jonka normaaliksi itselleen tuntee. Meillä kun ei ole voihkittu, että voi, voi kun sitä isää ei ole.
Tuo toinen sinun lauseesi on erittäin outo, koska minähän painotin, että tyttäreni on empaattinen - on nimittäin kopio minusta. Tällaisena kummajaisena kun on oppinut sen, että on oltava suvaitsevainen, ja ymmärrettävä erilaisia ihmisiä. Koska aina löytyy niitä kiven heittäjiä. Ymmärrän sinuakin, vaikka oletkin mies. Tässä yhteiskunnassa kun opetetaan pienestä pitäen roolijakoa naisen ja miehen asemasta - ja minähän olen takuulla uhka sinullekkin - kun en jaksa olla se pikku nainen - vaan pikemminkin tukkijätkä lainatakseni sanojasi. Siksipä ehkä sanotkin minua tunnevammaiseksi - koska olen erilainen nainen - ja erilaisuutta ei hyväksytä (vrt lesbot ja homot).
Sehän se muuten elämän tarkoitus tällä maapallolla onkin - jatkaa tätä ihmisten kiertokulkua - synnyttä ja kuolla pois - synnyttä ja kuolla pois...muutenhan ihminen kuolisi sukupuuttoon.
Tarkoitin sitä, että jos joku kolmas henkilö toimii jonkun tuntemattoman takia (esim. aasian tsunami)
Omasta itsestään oleva kopio ei ole koskaan täydellinen johtuen evoluutiosta ja ihmisen pyrkimyksestä täydellisyyteen.
Ja tyttäresi olet varmasti opettanut, että olemalla mahdollisimmalla miehekäs olet tasa-arvoinen.
Ehkä olet jotain hukannut? Nainen ja mies ovat tasa-arvoisia, kun suorittavat sitä mitä parhaiten osaavat ja saavat saman arvoisesta työstä saman palkan.
Todellisuus on, että mies on fyysisesti vahvempi, nainen saattaa olla älyllisesti vahvempi, entä sitten?
Tosiasia on, että nykyään jos halutaan lisäänty, niin naisen on synnytettävä lapsi. Mies ei tähän voi.
Pitäisikö kaikille synnytttäjille antaa ukaasi, että 2 päivää synnytyksen jälkeen töihin tai potkut?
"Ja tyttäresi olet varmasti opettanut, että olemalla mahdollisimmalla miehekäs olet tasa-arvoinen." Täytyy sanoa, että taitaisit yllättyä aika kovasti...Ei minulla partakarvat kasva - ihan ne on muut karvat kasvaneet aikanaan... Et nyt ymmärrä, ei sitä tasa-arvoa opeteta (ei opettaneet minullekkaan omat vanhemmat)- se henkii meikäläisessä yhtä varmasti kuin varpaitteni kynsien olemassa olo. Se on se luonnollinen olotila jossa on kasvanut.
"Ehkä olet jotain hukannut? Nainen ja mies ovat tasa-arvoisia, kun suorittavat sitä mitä parhaiten osaavat ja saavat saman arvoisesta työstä saman palkan." Yäk, taisin käsittää aika sovinistiseksi lauseeksi. Hyi minua, kun ajatus läksi juoksemaan. Tarkoitus ei varmaankaan ollut sinulla sovinistisesti sokaista.
Eli sinä olet täysin valmis lähettämään tyttäresi sotaan ja hyväksymään sen, että tappioita rintamalla tulee?
OK! Mikäs siinä, mutta isänä mielummin menen itse kuin lähetän tyttäreni. Jos minun olisi valittava kumpi menee, tyttö vai poika, poika menisi, naiset ovat kuitenkin sen kansan lisääntymiskyvyn mittareita ketä vastaan soditaan.
Julmaa, mutta eloonjääminen on. Ja ihmisen perustarkoitus on jäädä henkiin keinolla millä hyvänsä.
Jos olet tappanut joskus jonkun, olet varmaankin huomannut, että ennen kuolemaa ihminen pistää hanttiin enemmän kuin voisi lihasten määrästä kuvitella. Se on ns "kuolinkamppailu" Ei tarvitse olla professori, että huomaa, että se on kaikilla sama. Miehillä ja naisilla.
Miehet nyt vain uhrautuvat jotta jälkikasvu säilyisi.
Ei meiltä kukaan sotaan lähtisi - en minä eikä tyttö - ja jos poika olisi, niin ei lähtisi sekään. Vastustan kaikkea mikä liittyy väkivaltaan - senkin opin olen kotoa saanut. En ikinä ole sormen päällä ketään näpässyt - enkä näpäse.Olen niitä aikalaisia "hippejä" (myöhästyneitä)joka rauhanmerkki kaulassa nuoruudessaan käveli.
Minun puolesta uhrautukoon ken uhrautuu - so what - ihminenhän on peto. Ainoa asia tässä maailmassa on oma tyttöni, jonka puolesta voisin uhrautua.
Kuolinkamppailuja olen elämässäni montakin nähnyt - rauhallisesti ovat lähteneet.
Särkeekö päätä?
Niin eihän kukaan aina vartavasten haluakaan yksin jäädä. Joskus vaan elämä potkii vastaan sitä "normaalia" latua kulkeviakin. Esim. rakkaan puolison kuolema on yksi "syy" yksinhuoltajuuteen. Jotenkin MYÖS yhteiskunta ikäänkuin olettaa, että on epänormaalia kuolla nuorena, jolloin muu perhe jää elämään omaa elämäänsä jotenkin erikoisena.
Niin siis...
Itse jäin yh:ksi ennen poikani syntymää mutta itse lähdin joten kadu en yhtään päin vastoin olen tyytyväinen valintaani siksikin että tappelua olisi ollut enemmäin kuin olisi ollut hyväksi...
Mielestäni tuo sinun mietteesi että "yhdessä vaikka hampaat irvessä hautaan saakka" niin ei hyvä...
Okei kuuleehan niitä ääripäitä että lyödään ja alkoholia käytetään, narkataan ja tehdään rikoksia niin ei niin pitkälle tarvitse mennä...
Itse lähdin koska mielestäni olimme yrittäneet jo liian kauan tuloksetta ja riitoja oli lähes jatkuvasti...
okei valehtelua ja rikoksiakin oli taustalla mutta ne olivat vain pisteitä ii:n päällä...
Halusin lapselleni "riidattoman" kasvuympäristön ja näin hän sen saa parhaiten (en tarkoita ettenkö koskaan riitelisi mutta en läheskään niin paljon kuin olisin riidellyt mikäli asuisin lapsen isän kanssa)
Se ei mielestäni ole kenenkään etu jos kukaan on suhteessa vain siksi että on lapsia...
Olen itse kuunnellut ihan tarpeeksi omien vanhempieni riitoja nuorempana joten yritän säästää lapseni siltä... se ei ole lapsesta kivaa kuunnella kun vanhemmat riitelee ja kun lapset ovat vielä sellaisia että usein he syyttävät riidoista itseään mikä ei ole oikein.
Vaikka lapsen teimme yhteis tuumin niin ei yhdessä tarvitse sen takia olla jos yhteis elämä ei suju...!!!
ILMAN TYÖTÄ EI SUHDE KASASSA PYSY JOTEN MOLEMPIEN SITÄ TYÖTÄ TÄYTYY TEHDÄ MUTTA JOS ON TOISTAMISEEN YRITETTY JA YRITETTY NIIN JOSKUS YHTEISELO EI VAIN SUJU!!!
NIIN EIKÖ SILLOIN OLE KAIKILLE HYVÄKSI ETTÄ KAKSI IHMISTÄ EROAA MIELUMMIN KUIN TAPPAA TOISENSA HENKISESTI?!!?
Teitte lapsen yhteistuumin, mutta lähdit ennen poikasi syntymää, koska yhteiselämä ei sujunut? Saanko kysyä kauanko olitte elänyt yhdessä ennen lapsen syntymää? Ettekö aikaisemmin huomannut ettette sovi toisillenne?
En minä tiedä mikä on oikein, jotenkin vain tuntuu että nykyään luovutetaan liian nopeasti. Kun tulee ongelmia niin ei edes yritetä.. Kaikki halutaan niin nopeasti.
joo oltiin me yhdessä ennen lasta jo reilu vuoden mutta tuohon yrittämiseen vielä että olen mielestäni yrittänyt ihan tarpeeksi kuunnella valheita vaheiden perään...
Tiesin kyllä miehen rikollisesta taustasta ja sanoin hyvin selkeästi että minä en sellaista sitten katso...
no virheekseni koitui sitten että katsoin läpi sormien liian monta tapausta (kännissä ajamista, sakkoja, riehumista yms.) ja viimeinen tikki tuli kun olimme autossa ja poliisit pysäyttivät ja ottivat miehen matkaan ja sain siinä sitten kuulla että kortti on ollut käyttökelvoton jo pitkään ja sakkoja oli vaikka kuinka maksamatta!
(tiesin osista sakoista mutta miehen sanojen mukaan ne oli jo maksettu mutta eipäs sitten ollutkaan...)
No siinä oli jotain juttuja mutta vielä on paljon taustalla mitä et tiedä mutta jos haluat ihan romaanin elämästämme kerron mielelläni tarkemmin (saan siinä samalla purettua sitä itsekkin)
mutta sinäänsä se olisi epäreilua kertoa sillä silloin toinen ei saisi kertoa omaa osaansa tarinasta ja kun asioilla on AINA kaksi puolta!
mutta no joo... mielestäni yritin jo melkein liikaakin... =(
ja luotin tyhmänä muutokseen ... =(