Hei!
Haluaisin kuulla kokemuksia siitä, miten burnoutissa olevat käyttäytyvät kumppaniaan kohtaan. Meidät tämä kaikki on ajanut jo asumaan erilleen(yhteisen ajan puute), mies ei halua kuitenkaan erota. Burnoutin oireina miehellä perinteiset muisti-ja keskittymisongelmat, fyysiset vaivat, unettomuus ja välinpitämättömyys kaikkea kohtaan. Mies ottaa minuun yhteyttä lähinnä pyhäpäivinä, kun ei ole töissä. Silloin puhutaan pitkiä puheluita ja mies kertoo pahasta olostaan ja ahdistuksestaan-mies on tosi pahassa jamassa. Arkena kiireen keskellä mies soittaa lyhyitä puheluita/laittaa viestin päivässä/joka toinen päivä. Kiireen keskellä tuntuukin unohtavan kaiken muun paitsi työn. Yhteiset sovitut tapaamiset useimmiten peruu, koska on ne (aidosti?) unohtanut/tullut jokin työjuttu, jota ei voi perua. Myöntänyt myös, että välillä kaikkien läheisten tapaaminen ahdistaa. Ottanut etäisyyttä siis muihinkin ihmisiin.
Itse valmistaudun jo eroamiseen, ei tämä ole enää mikään parisuhde vaan koen olevani lähinnä tukihenkilö. Toisaalta pelkään, että jätän mieheni "turhaan", jos tuo uupumus onkin kaiken käytöksen takana ja asiat voisivat vielä muuttua. Mies ei ole normaalisti tällainen.
Asiallisia vastauksia kaipailen, jos joku asian kokenut voisi valottaa tuntemuksiaan/kokemuksiaan.
Haluaisin kuulla kokemuksia siitä, miten burnoutissa olevat käyttäytyvät kumppaniaan kohtaan. Meidät tämä kaikki on ajanut jo asumaan erilleen(yhteisen ajan puute), mies ei halua kuitenkaan erota. Burnoutin oireina miehellä perinteiset muisti-ja keskittymisongelmat, fyysiset vaivat, unettomuus ja välinpitämättömyys kaikkea kohtaan. Mies ottaa minuun yhteyttä lähinnä pyhäpäivinä, kun ei ole töissä. Silloin puhutaan pitkiä puheluita ja mies kertoo pahasta olostaan ja ahdistuksestaan-mies on tosi pahassa jamassa. Arkena kiireen keskellä mies soittaa lyhyitä puheluita/laittaa viestin päivässä/joka toinen päivä. Kiireen keskellä tuntuukin unohtavan kaiken muun paitsi työn. Yhteiset sovitut tapaamiset useimmiten peruu, koska on ne (aidosti?) unohtanut/tullut jokin työjuttu, jota ei voi perua. Myöntänyt myös, että välillä kaikkien läheisten tapaaminen ahdistaa. Ottanut etäisyyttä siis muihinkin ihmisiin.
Itse valmistaudun jo eroamiseen, ei tämä ole enää mikään parisuhde vaan koen olevani lähinnä tukihenkilö. Toisaalta pelkään, että jätän mieheni "turhaan", jos tuo uupumus onkin kaiken käytöksen takana ja asiat voisivat vielä muuttua. Mies ei ole normaalisti tällainen.
Asiallisia vastauksia kaipailen, jos joku asian kokenut voisi valottaa tuntemuksiaan/kokemuksiaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kysymyksestäsi on jo vähän aikaa, mutta vastaan silti. Olen itse käynyt läpi uupumukseen sairastumisen enkä oikeastaan koskaan siitä ole edes toipunut. Mutta ihmisiä on selkeästi erilaisia: minulle se kumppani on aina ollut asia numero yksi, vaikka tiedän myös kuormittaneeni miehiäni suuresti sillä ainaisella purkautumisellani siitä, kuinka loppu olen kaikkeen.
En usko, että toivunkaan koskaan, lopetin viime viikonloppuna viimeisimmän parisuhteenkin, kun tajusin, miten raskasta seuraa olen taas ollut. Enkä edes ole jaksanut olla täydellä sydämellä mukana, kuljen ihan sumussa.
Sen asian tuosta tekstistäsi tunnistan, että minäkin koen todella hankalaksi pitää kehenkään yhteyttä kesken työpäivän tai muun kiireen. Ahdistun kamalasti siitä, että tekemiset asettuvat päällekkäin ja haluaisin tehdä rauhassa yhtä asiaa kerrallaan. Vahvempana sitä vielä sieti, mutta nyt uupuneena olen huomannut, että kireyteni kuuluu tai näkyy läpi.
Aikooko kumppani vain jatkaa noin ja luulee tilanteen joskus helpottuvan?
Sinun kannaltasi kai oleellinen kysymys on, kunnioittaako hän omaa elämäänsä ja teidän parisuhdetta kylliksi katkaistakseen tuon hullunmyllyn ja työkierteen.
Vai meneekö työ sittenkin kaiken, jopa oman terveyden, edelle?
Teot puhuvat, eivät sanat.
Riippuu+siitä,+että+kauanko+tilanne+on+tukala+töissä+tai+mistä+se+johtuukaan.