Voisitko palata tähän maailmaan. Mun on ihan helvetin ikävä sitä naista jonka silmät palaa tulta ja tahto murtaa vuoria. Sitä joka ei edes huomaa että ulkona sataa paskaa niskaan ja vaahtokarkit on loppu
sussa on kaikki kohdallaan
vittuperkelesaatana
8428
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minne se on hävinnyt? Lähden etsimään nyt! Miten polttavat silmät sillä on? Pitäiskö ottaa sammutuspeite mukaan..
Olin poistumassa ovesta kun luin kuvailun vielä uudestaan.. Pelkät sammutusvälineet eivät riitä! Miehet: kypärät päähän ja asemiin! Me menemme metsään!
Minullakin on ikävä tuota samaa naista. Sekin vielä.
Elsyin johonkin sateen ja sumun väliin ja pohdin saako itsensä tappaa jos ei vaan jaksa. Mutta munkin on ikävä ja kai se elämä taas alkaa
Ikävöitte?
Mä oon sun sä ooot mun lökäpöksyni mun; vaahtokarkit yök, ilmastonmuutos sarasvatin hemmetiläinen tulee mitä tulee kaksin me käymme, kohti hiuliheijtä,
sitä miksi joulua nyt poljemme sielujen ikiaikaisesta kuurnasta, hautalehtojemme, pyhiemme uurnasta, kah käy jo ulos niin syymme saimme sepittää myöhemmin, ensin syttyi tähti, joku mahdollisesti sen havaitsi ehdottomasti ehkä tapahtuneen ja siiitä lähti kivi vierimään vyöryen yli vuorten, merten lumipallona yli kaipuun sataman ja karhunvatukkalehtojen sinun katseesta minuun ja teki pesän sydämeeni, siksi vieläkin haarapääsky sopii paskomaan taivaan kannen alle, se livreilijä viestintuoja, kauniin sanan salainen,sananjalan alainen kahden ystävyyden syntymän ilosanoman julistaja, koittaako aikas, armahin ihmiskunnan kaunein suvi, valon juhla keskelle mustaa talven selkää, keskelle kumun kauheiden kipujen, jossa elämän henki ponnistelee luodakseen ilon iki-ihanan; ei vain sinulle Jari Rakkaamme vaan koko ihmissukukunnalle myös merelliselle seutukunnalle joka kaikkeudessamme lainehtii meidän rinnallamme, sekin joskus kärsien, kuten kaikki elollinen vuorollansa, odottaen virvoittavien vetten tykö johdattajaa, lempeätä paimenta. Kiitos.
Mun mieli uppoutuu jostain syystä useasti päivän aikan ala-asteen uskonnontuntein opetuksiin niihin aikoihin kun kuuluin vielä lapsikasteen alaiseen luterilaiseen seurakuntaamme. Vai kuuluinko sittenkään? Ehkä muistan väärin. Olinko omassa kastetilaisuudessani? Muistaako kukaan? Miten asian voi näin jälkikäteen varmistaa? Kysynkö ihan vaan Googlesta? Kysyn mieheltäni.
Ei sitä naista ehkä ole enää.. Kukahan sen tappoi? Joku joka tykkää rakennella niitä vuoria ja sytyttää sillat palamaan? Ota minut tällaisena kuin olen. Sanoisin itseni, ja kaipaamasi naisen puolesta. Mutta joskus on hyväkin, että silmät ja sielu rauhoittuvat, muuttuvat tyyneksi lammeksi, johon kuitenkin voi sukeltaa aarteita löytääkseen. Tai liian palon sammuttaakseen. Ei vaan, odotan henkilökohtaisesti uutta liekkiä!