Onko yksilöllisen vapauden loppuminen, myöskin elämän loppumista?
No toisaalta voidaankin sanoa, milloin elämän vastustamisen lopullinen päätös on jossain vaiheessa kuitenkin se todellinen ja lopullinen päätös. Onko kenties vanhuksen eliniän pituus suhteessa nautittuun ja saatavilla olevaan ravintoon suhteutettuna, sama kuin vanhusten ja vammaisten kyky nauttia saatavilla oleva ravinto omatoimisesti ja kenenkään auttamatta.
Toisaalta elinikämme pituus on jo vahvasti määritelty jo omissa geeneissämme. Näinollen voimme vaikuttaa elintavoillamme itsekukin oman elämämme pituuteen jopa ratkaisevasti. Onko se iloinen ja kuluttava vai onko elintapamme ollut riennosta rientoon lentämistä ja samalla nauttien elämän jokaisesta hetkestä täydellisesti vaikka sitten terveyden kustannuksella.
Nähtävästi nykyisissä hoito/vanhusten varikkolaitoksissa on samat ohjeet ja päämäärät, eli turvata vanhuksille turvallinen ja terveellinen elinympäristö. Otetaanpa kohteeksi vaikka ruokailu tai paremminkin vanhuksen päivittäinen ravinnon saanti ja fyysinen hyvinvointi. Mikäli ruokaillessa et pysty omatoimisesti nauttimaan tarjolla olevaa ravintoa, eikä hoitohenkilökunnalla ole tarvittavia resulsseja ruokailussa auttamisessa, vaihtoehdot ovat valitettavasti vähissä.
Monessa kunnassa, että jo valtion menoarvioiden tasapuolisessa suhteessa saatuihin tuloihin, voidaankin kysyä, onko tarpeen lisätä hoitohenkilökuntaa vai vähentää hoidon tarpeessa olevien määrää?
Mikäli kyseeseen tulee ensimmäinen vaihtoehto, olemme elämän säilyttämisen kannalla. Hoidon ja ravinnon nauttimiseen vievän ajan ollessa riittävä, ei kenenkään tarvitse olla huolissaan.
Toinen vaihtoehto on valitettavasti nykyisin lähempänä totuutta. Ei ole riittävästi aikaa yksilölle, eikä näinollen ravinnon antaminen toisen avustuksella ole enää mahdollista ja sanoisinkin, että tämä on pahin epäkohta vanhusten ja eritoten vuodepotilaiden kohdalla.
Olemme joutuneet priorisoinnin kohteeksi, jossa mitataan yksilön selviytyminen omatoimisesti, ilman kenenkään avustamatta pitäisi selviytyä yksinkertaisista päivittäisistä rutiineista. Kyseeseen saattaa tulla myöskin kyky, joka voi olla tilapäinen kyvyttömyys toteuttaa näitä asioita ja joista hoidon jälkeen on mahdollisuus jatkaa lähes normaalin tapaista palvelutalo/ hoitolaitos elämää.
Kyseeseen tuleekin monissa tapauksissa hyvin vaikeita päätöksiä, joihin emme itse enää voine vaikuttaa ratkaisevasti inhimillisempään suuntaan, mutta olkaamme aktiivisessa elämässämme senverran kauasnäköisempiä, että hoitelemme asioita myöskin tulevaisuutta silmälläpitäen, miellyttävämpään ehtoopuolen elämäämme.
No toisaalta voidaankin sanoa, milloin elämän vastustamisen lopullinen päätös on jossain vaiheessa kuitenkin se todellinen ja lopullinen päätös. Onko kenties vanhuksen eliniän pituus suhteessa nautittuun ja saatavilla olevaan ravintoon suhteutettuna, sama kuin vanhusten ja vammaisten kyky nauttia saatavilla oleva ravinto omatoimisesti ja kenenkään auttamatta.
Toisaalta elinikämme pituus on jo vahvasti määritelty jo omissa geeneissämme. Näinollen voimme vaikuttaa elintavoillamme itsekukin oman elämämme pituuteen jopa ratkaisevasti. Onko se iloinen ja kuluttava vai onko elintapamme ollut riennosta rientoon lentämistä ja samalla nauttien elämän jokaisesta hetkestä täydellisesti vaikka sitten terveyden kustannuksella.
Nähtävästi nykyisissä hoito/vanhusten varikkolaitoksissa on samat ohjeet ja päämäärät, eli turvata vanhuksille turvallinen ja terveellinen elinympäristö. Otetaanpa kohteeksi vaikka ruokailu tai paremminkin vanhuksen päivittäinen ravinnon saanti ja fyysinen hyvinvointi. Mikäli ruokaillessa et pysty omatoimisesti nauttimaan tarjolla olevaa ravintoa, eikä hoitohenkilökunnalla ole tarvittavia resulsseja ruokailussa auttamisessa, vaihtoehdot ovat valitettavasti vähissä.
Monessa kunnassa, että jo valtion menoarvioiden tasapuolisessa suhteessa saatuihin tuloihin, voidaankin kysyä, onko tarpeen lisätä hoitohenkilökuntaa vai vähentää hoidon tarpeessa olevien määrää?
Mikäli kyseeseen tulee ensimmäinen vaihtoehto, olemme elämän säilyttämisen kannalla. Hoidon ja ravinnon nauttimiseen vievän ajan ollessa riittävä, ei kenenkään tarvitse olla huolissaan.
Toinen vaihtoehto on valitettavasti nykyisin lähempänä totuutta. Ei ole riittävästi aikaa yksilölle, eikä näinollen ravinnon antaminen toisen avustuksella ole enää mahdollista ja sanoisinkin, että tämä on pahin epäkohta vanhusten ja eritoten vuodepotilaiden kohdalla.
Olemme joutuneet priorisoinnin kohteeksi, jossa mitataan yksilön selviytyminen omatoimisesti, ilman kenenkään avustamatta pitäisi selviytyä yksinkertaisista päivittäisistä rutiineista. Kyseeseen saattaa tulla myöskin kyky, joka voi olla tilapäinen kyvyttömyys toteuttaa näitä asioita ja joista hoidon jälkeen on mahdollisuus jatkaa lähes normaalin tapaista palvelutalo/ hoitolaitos elämää.
Kyseeseen tuleekin monissa tapauksissa hyvin vaikeita päätöksiä, joihin emme itse enää voine vaikuttaa ratkaisevasti inhimillisempään suuntaan, mutta olkaamme aktiivisessa elämässämme senverran kauasnäköisempiä, että hoitelemme asioita myöskin tulevaisuutta silmälläpitäen, miellyttävämpään ehtoopuolen elämäämme.
Vastaukset 1
Vanhimmat
ei ole ketään joka pitää silmällä hoitojasi kun et itse pysty olet auttamattomasti jo kaatopaikka kamaa yhteiskunnalle, raakaa meininkiä mutta totta. siksi järjissään pitäisi ohjata päättäjiä tai valita heidät oikein.