Erosin pari päivää sitten miesystävästäni ja se on saanut miettimään paljon omaa mielenterveyttä ja lapsuuden tapahtumien vaikutusta.
Olen 5 lapsisen perheen nuorin. Lapsuudessa ei mielestäni ollut mitään hirveän kamalia traumoja. Tunteita meillä ei näytetty eikä niistä juuri puhuttu. Hoitoon taisin mennä vähän reilu vuoden ikäisenä ja se oli kuulemma minulle vaikeaa. Isäni oli reissuhommissa eikä minulla ole muistikuvia että hän olisi juuri koskaan osoittanut hellyyttä.
En solminut pienenä kovin pitkäaikaisia kaverisuhteita koska lapset päivähoidossa vaihtuivat usein. Esikoulua taisin käydä päivän viikossa ja aina kun minut sinne vietiin niin tuli kamala itku ja vannotin äitiä soittamaan minulle. Piirtelin esikoulussa paljon kuvia joissa pidämme äidin kanssa toisiamme käsistä kiinni ja minä itken. Äiti soitti minulle aina ja muistan että kun soiton aika tuli niin en olisi enää tarvinnut sitä.
Kouluun meno oli yhtä-lailla tosi vaikeaa ja äidin piti muistaakseni tulla parina päivänä mukaankin kun en suostunut muuten menemään. Sopeuduin kuitenkin hyvin kunhan aikaa kului ja sain kavereita. En uskaltanut siirtyä nukkumaan omaan huoneeseen kun vasta kolmosluokalla, ja ennen sitä halusin joka ilta että äiti pitää kädestäni kiinni niin pitkään että nukahdan. En yökyläillyt muiden luona.
Ala-asteella aloin ilmeisesti kuitenkin ahdistua mikä ilmeni fyysisenä pahoinvointina ja pelkona oksentamista kohtaan. Iltaisin itkin äidille vuosien ajan että entä jos oksennan. Joskus pahoinvointia valittaessani äitini epäili että vain valehtelen.
16-vuotiaana sairastuin ahdistuneisuushäiriöön ja sittemmin olen saanut diagnoosin määrittelemättömästä dissosiaatiohäiriöstä ja minulla on piirteitä epävakaasta ja riippuvaisesta persoonallisuudesta.
Minulla on ollut 3 vakavaa parisuhdetta teini ja aikuisikäni aikana. Ensimmäisen poikaystäväni jätin 19 vuotiaana.
Toinen parisuhde päättyi aika nopeasti alettuaan mutta en pystynyt päästämään miehestä irti viiteen vuoteen. Ero oli yhtä helvettiä.
Nyt tämä viimeisin parisuhde päättyi siihen että ensin itse jätin miehen vaikka en oikeasti halunnut erota ja minulla meni ihan hyvin niin kauan kunnes erehdyin laittamaan hänelle viestin ja hän vastasi että meillä ei enää koskaan tule olemaan mitään. Ymmärrän täysin siis miehen reaktion enkä häntä syytä, mutta en tajua omaa toimintaani. Jokaisessa parisuhteessa olen "leikkijättänyt" miehen. Tavallaan tiedostan että teen sitä siksi että pelkään hylkäämistä mutta tiedän että mitä siitä seuraa niin en ymmärrä miksi teen niin.
Toinen asia jonka kanssa painin on tämä eron jälkeinen olotila. En pysty syömään mitään, mikään ei kiinnosta. En pääse ylös sängystä ja välillä saan itsetuhoisia ajatuksia. Laitan eksälle koko ajan viestiä ja minulla on pakonomainen tarve olla häneen yhteydessä vaikka hän pyytää minua jättämään hänet rauhaan. Tuntuu etten pysty hyväksymään eroa. En osaa olla yksin ollenkaan eikä minulle tule kokemusta siitä että pärjäisin itsenäisesti.
Mistä tällainen käyttäytyminen johtuu ja miten pääsisin siitä eroon? Käyn kyllä terapiassa mutta juuri tähän asiaan en koe sillä olleen vaikutusta. Miksi reagoin erotilanteessa niin voimakkaasti? Onko kiintymyssuhteilla jotain tekemistä tämän kanssa?
Olen 5 lapsisen perheen nuorin. Lapsuudessa ei mielestäni ollut mitään hirveän kamalia traumoja. Tunteita meillä ei näytetty eikä niistä juuri puhuttu. Hoitoon taisin mennä vähän reilu vuoden ikäisenä ja se oli kuulemma minulle vaikeaa. Isäni oli reissuhommissa eikä minulla ole muistikuvia että hän olisi juuri koskaan osoittanut hellyyttä.
En solminut pienenä kovin pitkäaikaisia kaverisuhteita koska lapset päivähoidossa vaihtuivat usein. Esikoulua taisin käydä päivän viikossa ja aina kun minut sinne vietiin niin tuli kamala itku ja vannotin äitiä soittamaan minulle. Piirtelin esikoulussa paljon kuvia joissa pidämme äidin kanssa toisiamme käsistä kiinni ja minä itken. Äiti soitti minulle aina ja muistan että kun soiton aika tuli niin en olisi enää tarvinnut sitä.
Kouluun meno oli yhtä-lailla tosi vaikeaa ja äidin piti muistaakseni tulla parina päivänä mukaankin kun en suostunut muuten menemään. Sopeuduin kuitenkin hyvin kunhan aikaa kului ja sain kavereita. En uskaltanut siirtyä nukkumaan omaan huoneeseen kun vasta kolmosluokalla, ja ennen sitä halusin joka ilta että äiti pitää kädestäni kiinni niin pitkään että nukahdan. En yökyläillyt muiden luona.
Ala-asteella aloin ilmeisesti kuitenkin ahdistua mikä ilmeni fyysisenä pahoinvointina ja pelkona oksentamista kohtaan. Iltaisin itkin äidille vuosien ajan että entä jos oksennan. Joskus pahoinvointia valittaessani äitini epäili että vain valehtelen.
16-vuotiaana sairastuin ahdistuneisuushäiriöön ja sittemmin olen saanut diagnoosin määrittelemättömästä dissosiaatiohäiriöstä ja minulla on piirteitä epävakaasta ja riippuvaisesta persoonallisuudesta.
Minulla on ollut 3 vakavaa parisuhdetta teini ja aikuisikäni aikana. Ensimmäisen poikaystäväni jätin 19 vuotiaana.
Toinen parisuhde päättyi aika nopeasti alettuaan mutta en pystynyt päästämään miehestä irti viiteen vuoteen. Ero oli yhtä helvettiä.
Nyt tämä viimeisin parisuhde päättyi siihen että ensin itse jätin miehen vaikka en oikeasti halunnut erota ja minulla meni ihan hyvin niin kauan kunnes erehdyin laittamaan hänelle viestin ja hän vastasi että meillä ei enää koskaan tule olemaan mitään. Ymmärrän täysin siis miehen reaktion enkä häntä syytä, mutta en tajua omaa toimintaani. Jokaisessa parisuhteessa olen "leikkijättänyt" miehen. Tavallaan tiedostan että teen sitä siksi että pelkään hylkäämistä mutta tiedän että mitä siitä seuraa niin en ymmärrä miksi teen niin.
Toinen asia jonka kanssa painin on tämä eron jälkeinen olotila. En pysty syömään mitään, mikään ei kiinnosta. En pääse ylös sängystä ja välillä saan itsetuhoisia ajatuksia. Laitan eksälle koko ajan viestiä ja minulla on pakonomainen tarve olla häneen yhteydessä vaikka hän pyytää minua jättämään hänet rauhaan. Tuntuu etten pysty hyväksymään eroa. En osaa olla yksin ollenkaan eikä minulle tule kokemusta siitä että pärjäisin itsenäisesti.
Mistä tällainen käyttäytyminen johtuu ja miten pääsisin siitä eroon? Käyn kyllä terapiassa mutta juuri tähän asiaan en koe sillä olleen vaikutusta. Miksi reagoin erotilanteessa niin voimakkaasti? Onko kiintymyssuhteilla jotain tekemistä tämän kanssa?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sulla on ehkä ollut herkkä ja eroahdistuva temperamentti johon ei olla kyetty vastaamaan tarpeidesi mukaan saavuttaaksesi turvallisen kiintymyksen. Se voi rajata potentiaalisten kumppanien määrää vaatimalla erityistä ymmärrystä ja keskimäärin syvempää kykyä kommunikaatioon. Molemmilta.
Eihän tuo kivaa ole että leikkijätät, mutta jos olisit korkeaa sosiaalista markkina-arvoa niin ottaisin takaisin. Ei sitä varmaan kellekään miehelle liian helposti irtoo pesää. Varsinkaan korkean SMA:n omaavalta naiselta.
Yrität testailla tuolla tavoin toisen kiintymystä ja jätät hätiköiden itse, ettet kokisi tulleesi jätetyksi. Voisiko vielä sopia miehen kanssa. Kerro että sinulla on tällainen epämääräinen mielle, että toimit noin vaikka ei ole mitään syytä. Kerro seuraavassa parisuhteessa jo hyvän sään aikana, että voit toimia noin. Järkevä ihminen ymmärtää. Ja yritä vielä sopia miehen kanssa ja puhu mielen ongelmistasi. Tuskin se toinenkaan täydellinen on.