Olen nelikymppinen nainen. Itselläni ollut päällisin puolin turvattu mutta kuitenkin tunneköyhä lapsuus. Äidillä traumoja ja mielenterveyshäiröitä. Olin jo pienenä lapsena ikään kuin hänen kuuntelijansa ja kannattelijansa. Isä arvosteli ja haukkui, veli diagnosoimaton mielenterveyshäiriöinen. Hänen terrorinsa ulkopuolelle olen päässyt vasta aikuisena kun muutin kauas. Olin suorittaja ja kympin tyttö, syömishäiriöinen.
Olen kauhea kumppani miehelleni. Mielialani vaihtelevat todella paljon. Alkoholia en uskalla enää käyttää, koska silloin kaikki lähtee käsistä.
Onko tämä epävakautta kun kuitenkin suoriudun töistäni ja olen arvostetussa asemassa. Tuttavapiirini pitää minua rauhallisena ja järkevänä. Haluaisin saada elämäni kuntoon ja syyllisydentunto mm. mieheni kohtelusta on rankkaa.
Olen kauhea kumppani miehelleni. Mielialani vaihtelevat todella paljon. Alkoholia en uskalla enää käyttää, koska silloin kaikki lähtee käsistä.
Onko tämä epävakautta kun kuitenkin suoriudun töistäni ja olen arvostetussa asemassa. Tuttavapiirini pitää minua rauhallisena ja järkevänä. Haluaisin saada elämäni kuntoon ja syyllisydentunto mm. mieheni kohtelusta on rankkaa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tälläistähän se elämä on: väillä huttuu, välillä lettuu.
Et ole yksin. Niin paljon tälläistä, monella vielä paljon kauheampaa. Järkyttävää tää suomalainen "kasvatus"!
Olet kuitenkin analysoinut tilanteesi ja myönnät että voisit olla fiksumpi miehellesi.
Mieti tätä. Kerro hänelle että sinulla on ollut tälläistä. Ja että olet todella "sorry", mutta että yrität.
Kuuntele mitä hän sanoo! Mene juttelemaan asiantuntijan kanssa.
No se maksaa vähän, mutta kyllä se on sen väärti.
Kyllä se siitä!
Sinä yrität ja se on hyvä.
Heippa, täällä 3-kymppinen nainen samassa tilanteessa.
Mulla on kanssa epävakaan dg ja kuulostaa ihan tutulta. Nyt itse aloitin antabuksen etten enää ihan oikeasti joisi, koska silloin pääsee se kaikki paha jotenkin valloilleen. Tähän mennessä olen vielä uskaltanut leikkiä alkon kanssa, mutta niin paljon ahdistaa mitä on tullut hölmöiltyä etten enää halua ottaa riskejä.
Meillä kanssa lapsuudessa äiti oli se, joka kaatoi minun niskaan omat traumansa ja käytti liikaa alkoholia. Äidillä vielä selvemmin nuo epävakaan kriteerit täyttyisi mutta eipä ole koskaan mennyt mihinkään apua hakemaan niin ei tietty diagnosoitukaan. Minusta tuli itseään vahingoittava kympin tyttö kun ei mikään koskaan mitä tein ollut tarpeeksi tai hyvää. Syömisellä en oireillut mutta muuten yritin kaikkeni vahingoittaakseni, rangaistakseni itseäni.
Minua on auttanut kun käyn juttelemassa paikallisella mielenterveyspolilla ja lukenut paljon lapsuustraumoista ja kiintymyssuhteista. Myös sinnikkäästi yrittänyt opetella uusia toimintatapoja etten aina ylireagoisi kaikkeen.
Paras neuvo mitä voin antaa, jota en itsekään vielä pysty noudattamaan on se, että yritä päästää irti siitä häpeästä ja syyllisyydestä. Hyväksy, että kaikki ei ole mennyt ihan niin kuin olisit halunnut ja toivonut ja että se on osittain johtunut sinun valinnoistasi ja osittain kaikesta mitä elämä on mukanaan tuonut. Ole armollisempi itsellesi, anna anteeksi ne vääryydet itsellesi joita olet muita kohtaan tehnyt, niin kuin annat anteeksi niille, jotka ovat tehneet sinulle vääryyttä. Olet kuitenkin arvokas ihminen, miehellesikin rakas, vaikka varmasti välillä vaikea.
Ajattele, kuinka hienoa on, että pärjäät työelämässä ja ihmisten kanssa. Se ei nimittäin ole itsestäänselvyys tällaisten oireiden kanssa. Tosin itselläkin aina ne pahat asiat pidetään kodin seinien sisällä ja työssä/ystäväpiirissä kukaan ei arvaisikaan kuinka hirviö olen voinut olla - varsinkin humalassa.
Pikku askelilla koettaa korjata niitä opittuja ja totuttuja malleja, jotka jälkeenpäin aiheuttavat sitä syyllisyyttä. Esimerkiksi itsellä on sellainen tapa, että pyytelen kokoajan anteeksi kaikilta ihan kaikesta, mikä ei ollenkaan edes ole minun syyni. Nykyisin kun teen sitä, mietin aina, mistä pyydän anteeksi ja minkä takia minun pitää vai pitääkö?
Asioiden tajuaminen, näkeminen rehellisesti on hyvä ensimmäinen askel.
Paljon voimia.