luonteenpiirteitä

Oliko vielä jotain muuta?

- ei kestä vastoinkäymisiä ja riippuvainen hyväksynnästä.

Kotipsykologilla meni nyt varmaan ne diagnoosit ja syy
seuraussuhteet ohi ja päin mäntyä.

Mahdoitko sinä niitä edes ajatella? Hyväksyntä ei ole kylläkään mikään luonteenpiirre ihmisessä. Jokainen ihminen haluaa lähtökohtaisesti olla hyväksytty. Jos henkilöä kohdellaan epäinhimillisesti tarpeeksi kauan niin mitä luulet että silloin käy?

Silloin ihminen ei uskalla eikä pysty olemaan itsensä ja ääritapauksissa hän hakee hyväksyntää eri tavoin muilta.

Toiset selviävät omin tavoin (eivät hae hyväksyntää sen enempää kuin kukaan muukaan) ja joillekin tuo pakonomainen hyväksynnän hakeminen on tapa selvitä ja purkaa sitä oloa minkä joku muu on aiheuttanut. Vastoinkäymisten epäsietäminen selittyy samalla kaavalla.

Koe elämässä paljon vastoinkäymisiä ja koe ettei kukaan auta eikä yhteiskunta ole sellainen jossa runneltu pääsisi helpolla pystyyn. Mitä luulet että käy.

Myös luonteenpiirteet ja opitut mallit vaikuttavat hieman näihin
asioihin. Jos on ollut aina herkkä (syitä voi olla monia niin psyykkisistä ominaisuuksista, fysiologisiin) niin mitä luulet onko ihminen tuolloin välttämättä se kaikkein kovanahkaisin ihminen kun siihen heitetään päälle muiden latistavat toimet ties kuinka pitkältä ajalta.

Jos vastoinkäymiset jatkuvat pitkään, niin harva sellasta kestää. Mut voi mieltää kusipääksi ja sekopääksi, ei haittaa, ihan vapaasti saa haukkua vaikka ja miksi, jos se oloa helpottaa. Olisihan se kiva olla hyväksytty, mutt enempi mä koen olevani epäsuosittu, epäkelpo. Eipä tuolle voi mitään, joten se siitä, en mä kenenkään seuraan väkisin tunge. Muut on täydellisiä, mä olen pelkkä sekundakappale ja luonnevikainen, sen olen elämässä oppinut. Musta ei ollut mihinkään, en kelvannut kellekään ja olen paskin kaikista, siinäpä se totuus on. Mutt so what, who fuck cares.

Kauniille ollaan aina kateellisia. Naiset on susia.

Olen melko lailla samaa mieltä. Mitkään luetelluista eivät todellakaan ole luonteenpiirteitä, ainakaan noilla nimikkein ilmaistuna.

Tarve hakea pakonomaisesti hyväksyntää tietynlaisilta (esim. oman äidin kaltaisilta ihmisiltä) tai kaikilta ihmisiltä EI KYLLÄKÄÄN JOHDU MISTÄ TAHANSA VASTOINKÄYMISISTÄ, vaan juontaa juurensa lapsuuteen ja kasvuvuosiin.
Tuolloinhan kehittyy terveen itsetunnon perusta. Ja mitä normaalimpi kasvuvuosina kehittynyt itsetunto on, sitä paremmin ihminen myöhemminkin kestää itseensä kohdistuvaa arvostelua. Ja mitä NORMAALIMPI ITSETUNTO ON, sitä vähemmän ihmisellä on tarvetta hakea ulkoista hyväksyntää VALINNOILLEEN tai jopa oikeudelleen olla olemassa.

Kun heikolla itsetunnolla varustettu ihminen kokee paljon kokreettisia vastoinkäymisiä
ja joutuu vielä jonkun henkilön kiusaamaksi, hän ei luonnollisestikaan voi hyvin.

Fyysisesti erittäin sairaalle miehelleni on kehittynyt RAUTAINEN ITSETUNTO äitinsä hellimänä, kannustamana ja ymmärtämänä esikoispoikana, jota myös isä rakastaa ehdoitta.

Itseäsi kuvaat vai petturia joka suhteeseen alkoi kanssasi? Siinä taidatte olla samankaltaisia. Ehkä kertoo mikä teitä veti yhteen? Uskon myös näin teistä kahdesta. Eikö ole rumaa ja vittumaista kun ryhtyy tuollaiseen? Kannattiko? Sullakaan ole hyvä olo eihän?

Jokainen varmaan hakee hyväksyntää riippumatta lapsuuden tai nuoruuden oloistaan. Tuo kotipsykologi myöskin, joka tuossa kirjoitti että hyväksynnän hakijat ovat nuoruuden traumitisoituneita on väärässä, asioita voi setviä vaikkapa psykologilla, kotipsykologikin voi mennä sinne.
Sen sijaan narsistinen ihailun kohteena olemisen tarve syntyy helposti ihmisissä, jotka ovat siihen tottuneet. Kyse enemmän siitä, että on palvonnan kohde.