Olen vuosi sitten muuttanut yhteen yksinhuoltajaäidin kanssa. Itse olen lapseton. Lapsi on kohta kuusivuotias tyttö. Olen hyväksynyt lapsen alusta alkaen täysin ja ymmärtänyt että naiseni mukana tulee myös lapsi, eli koko paketti. Uusperhe-elämä on sujunut onnellisen rauhallisena vuoden loppupuoliskolle asti.
Nyt kuitenkin lapsella on päällä kiivas uhmaikä. Mikään ei ole hyvin, ei tottele ennenkuin ääntä korottaa reilusti eikä aina silloinkaan ja kiukuttelee aivan kaikesta, listaa voisi jatkaa loputtomiin. Kait tämä on normaalia lapsen kehitystä mutta itselläni alkaa jaksaminen olla lopussa. Monta kertaa on tullut tilanne jolloin ajattelen että en kestä enää tuota kakaraa. Omaa yhteistä aikaa puolisoni kanssa on todella olemattoman vähän johtuen hänen vuorotyöstään. Äitinsä töissäollessa lapsi on tarhassa eli minä en pääsääntöisesti hoida. Tarkoitus olisi nyt alkaa enemmän viettää aikaa lapsen kanssa mutta ajatuskin tuntuu kammottavalta tässä tilanteessa.
Kuinka kauan tällainen uhmajakso kestää? Rakastan puolisoani ja meillä molemmilla on vankka tahto yhteisen tulevaisuuden suhteen. Kaatuuko kaikki siihen etten kohta enää kestä hänen lastaan... mikä neuvoksi? Eniten pelkään että ennenpitkää en enää pysty sietämään tuota lasta ja silloin yhteiselämän jatkuminen on käytännössä mahdotonta.
Mikä neuvoksi? Nyt tarvitsen apua enkä nälvimistä tyyliin "mitäs aloit suhteeseen yh.n kanssa jos noin lapsia vihaat..." En vihaa... en vain jaksa enää!!! Puolisoani luonnollisesti ottaa myös päähän mutta ihan eri tilanne kun kyseessä on oma lapsi. Kyllähän avokkini tietää että lapsen käytös ottaa päähän minua mutta sitä hän ei osaa aavistaa että jaksamiseni on lopussa!
Nyt kuitenkin lapsella on päällä kiivas uhmaikä. Mikään ei ole hyvin, ei tottele ennenkuin ääntä korottaa reilusti eikä aina silloinkaan ja kiukuttelee aivan kaikesta, listaa voisi jatkaa loputtomiin. Kait tämä on normaalia lapsen kehitystä mutta itselläni alkaa jaksaminen olla lopussa. Monta kertaa on tullut tilanne jolloin ajattelen että en kestä enää tuota kakaraa. Omaa yhteistä aikaa puolisoni kanssa on todella olemattoman vähän johtuen hänen vuorotyöstään. Äitinsä töissäollessa lapsi on tarhassa eli minä en pääsääntöisesti hoida. Tarkoitus olisi nyt alkaa enemmän viettää aikaa lapsen kanssa mutta ajatuskin tuntuu kammottavalta tässä tilanteessa.
Kuinka kauan tällainen uhmajakso kestää? Rakastan puolisoani ja meillä molemmilla on vankka tahto yhteisen tulevaisuuden suhteen. Kaatuuko kaikki siihen etten kohta enää kestä hänen lastaan... mikä neuvoksi? Eniten pelkään että ennenpitkää en enää pysty sietämään tuota lasta ja silloin yhteiselämän jatkuminen on käytännössä mahdotonta.
Mikä neuvoksi? Nyt tarvitsen apua enkä nälvimistä tyyliin "mitäs aloit suhteeseen yh.n kanssa jos noin lapsia vihaat..." En vihaa... en vain jaksa enää!!! Puolisoani luonnollisesti ottaa myös päähän mutta ihan eri tilanne kun kyseessä on oma lapsi. Kyllähän avokkini tietää että lapsen käytös ottaa päähän minua mutta sitä hän ei osaa aavistaa että jaksamiseni on lopussa!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Niinpä, paha paikka! Kertomuksestasi ymmärsin että puolisollasi ja sinulla on hyvät välit. Yes. Mietipä tilannetta, jossa riitelisitte alituiseen lapsesta ja hänen kasvatuksestaan jne. jne.
Lapset kokeilevat ja raivostuttavat, se vaan kuuluu elämään. Minulla kaksi murkkua. Yhtä helvettiä! Pakko jaksaa ja kaikki sanovat, että menee ohi. Tiedetään, mutta nyt tuntuu varmaan samanlaiselta kuin sinusta. Sinä ehkä vielä suhtaudut eri tavalla koska lapsi ei ole sinun. Kaikki eivät ehkä ole valmiita kasvattajiksi.
Sinulla on kaksi vaihtoehtoa: ota tai jätä! Kannattaa myös miettiä mitä menettää jos jättää. Toisaalta, jäämällä sitoudut monivuotiseen projektiin: jos valitset äidin, valitset koko paketin, myös lapsen. Tiedoksi vaan vanha sanonta: pieni lapsi, pienet ongelmat, iso lapsi..... Hän kasvaa, itsenäistyy, tulee murkkuikä jne. Ei sen puoleen, ei niitä ongelmia aina ole tuleman, mutta varmasti joudut tulevaisuudessa käsittelemään mitä erilaisimpia tilanteita ja asioita hänen kanssaan.
Itse äitinä voin sanoa, että kasvatustyö on yksi vaativimmista tehtävistä. Mutta kun elämässä kohtaa muita suuria juttuja: sairastumiset, menetykset jne. sekin tuntuu pieneltä.
Yrittäkää saada itsellenne enemmän aikaa kahdestaan. Lastenhoito-ongelma, tiedän! Me esim. mieheni kanssa lähdemme ensi vkl kahdestaan mökille ja mummi tulee vain yöksi katsomaan (päivän pärjäävät) murkkuja. Tämä sen vuoksi että hermot on ihan loppu ja pakko saada välimatkaa, että taas jaksaa...
Nyt ensinnäkin pikapikaa keskustelemaan tuon avokkisi kanssa!!!!
Kukaan ei voi tietää, eikä aavistaa toisen mietteitä, ilman rakentavaa keskustelua.
Sitten se uhmaikä. Todellakin, monesta mukavasta lapsesta tulee "hirviö" juuri tuon ikäisenä. Se kestää aikansa. Yhteinen keskustelu kasvatusperiaatteista voisi olla hyväksi. Ainoa lohduttava seikka on, että lapsen kouluun mennessä uhma muuttuu yleensä toisenlaiseksi.
Ikävä kyllä, uhmalle ei ole paljoa tehtävissä. Ainoa on tosiaan yhteisten rajojen asettaminen. Uhma kylläkin menee ohi.
Eikös se niin ole, että joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön? Olet nyt jo sitoutunut perheeksi tämän naisen kanssa. Olet näyttänyt tälle lapselle olevasi "isähahmo" talossa. Lapsi tarvitsee isän. Mikäli hylkäät perheen tällaisten elämään kuuluvien vastoinkäymisten takia, saatat vahingoittaa lasta pahasti. Pikkutytölle voi tulla tunne, että häntä ei rakasteta, kun aina "iskä" lähtee pois. Että hän ei uskalla näyttää tunteitaan, koska jos hän ei ole "kiltti tyttö" hänet hylätään. Vanhempana tyttö voi alkaa hakemaan isähahmoa seurustelemalla vanhempien miesten kanssa tai oireilemalla muulla tavoin.
Asia olisi eri, jos ongelmana olisi avopuolisosi, sillä lapset kärsivät vanhempien riidoista.
Rakkaus on sitä, että kestää rinnalla silloinkin kun on vaikeaa. Se hankala pieni tyttö tarvitsee sinua todella, rakasta häntä kuin omaa lastasi. Muista, että hän on pohjimmiltaan pieni ja vahingoittuu (sielullisesti) herkästi. Suojele häntä. Anna hänelle aikaasi ja huomiotasi (tee jotain kivaa hänen kanssaan kahdestaan esim. menkää uimahalliin, kirjastoon, pelatkaa lautapeliä, tms.). Uhma saattaa vähentyä jo siitä, että annatte lapselle enemmän aikaa. Ehkä lapsi oireilee uhmallaan juuri siksi, että äiti käy vuorotyössä ja lapsi joutuu olemaan pitkiä aikoja poissa luotanne. Ehkä hän tekee asiat vaikeiksi siksi, että kaipaa 100% huomiotanne silloin, kun pääsette olemaan läsnä (sinä ja kumppanisi).
Olet kyllä oikeassa että tää on just niitä elämän tuomia pikku hankaluuksia. Luikkimalla pakoon takaisin turvallisen sinkkuelämän pariin osoittaisin vain sen etten todella rakastakaan naistani vaan olen valmis hylkäämään vaikean hetken tultua. Tosin... kun kirjoitin tuon aloituksen, oli vitutusmittari aikalailla punaisella :) Nyt on yö nukuttu ja helpompaa... onhan taas yksi päivä vähemmän uhmaikää jäljellä :))
Viimeiseen kappaleesi voisin kommentoida että kaltaiselleni lapsettomalle toisen lapsen rakastaminen kuin omaa on jokseenkin mahdotonta. Eihän minulla ole mitään käsitystä mitä on vanhemman rakkaus lasta kohtaan koska en sitä tunnetta lapsettomana ole luonnollisesti voinut kokea. En rakasta lasta eikä mielestäni tarvitsekaan rakastaa. Riittää että lapsen hyväksyy, tätä kunnioittaa ja kohtelee hyvin ja tämän olen tehnyt täysin. Aika näyttää rakastanko tuota lasta joskus vai en mutta siitä ei kannata ottaa itselle paineita. Tunteitaan kun ei voi pakottaa suuntaan eikä toiseen.
Aikaa ja huomiota kahdenkesken, siis ilman äidin läsnäoloa olen lapselle antanut aina toisinaan ei siinä mitään... Yksi asia minkä vasta nyt muistin on se että ollessaan kanssani kahden lapsi kiukkuaa hyvin vähän tai ei ollenkaan mutta muuten koettelee kyllä kovasti. En sitten tiedä annanko itse periksi enemmän jotta ei tule kiukkutilanteita mutta mielestäni ei ole tullut niin tarvetta edes komentaa.
No... lusitaan tää "uhmakakku" loppuun eiköhän armahdus koita viimeistään eskarivaiheessa :)
Itse uskon että jos vaan on halua jaksaa katsoa tällaista uhmaikäistä lasta, niin sittenhän sitä jaksaa. Minusta teidän kuitenkin olisi tärkeetä järjestää yhteistä aikaa, mikäli se vaan on mahdollista.
Mullakin on kaksi lasta jotka ovat uhmaiän käyneet läpi, mut nyt ois tulossa murrosikä. Kumppanillani on 6v poika joka todella kans kysyy mun hermoja, etten sä yksin noiden asioiden kans taistele. Me ollaan tähän asti tapailtu toisiamme vuoden verran ja haaveena ois muuttaa jossain vaiheessa saman katon alle. Minuakin monesti mietityttää et kuinkahan jaksan tuon pojan kans, mut mistäs voin tietää vaikka omat lapseni olisivatkin vaikeita???
Elämä on yhtä arvoitusta, riskejä on otettava jos vaan sitä itse haluaa!!