Olemme siis uusperhe. Koen olevani hyvin ulkopuolinen tässä perheessä. Miehen lapset tulevat joka toinen vkl, ja hän keskittyy lapsiinsa niin vahvasti että samalla kääntää minulle selkänsä.
Hän laittaa aivot narikkaan, hän ei enää osaa ajatella eikä toimia kuten sen 2 viikkoa, hän muuttuu.
Ja minä jään ulkopuolelle.
Kuviossa häärää vahvasti mukana hänen vanhempansa.
Alkuun se ei haitannut, kuvittelin että tilanne muuttuu kun yhteinen muksu syntyy, raskausaika oli hankala. Mutta kaikkea muuta. Edelleen perhekuviossa on vahvasti mukana hänen vanhempansa.
Olen sitä mieltä, että jos minua ei ole olemassakaan, ei hänelle ole tuota yhteistä lastakaan.
Olen myös sen verran hermostunut tilanteesta, että ilmoitin etten otakaan mitään vastuuta hänen lapsistaan. Esim. jos mies on kipeä, hänellä on pakottava meno, hän ei saa kesälomaa itselleen vaikka on kesälomatapaaminen jne jne, minä en ole käytettävissä. Hän hoitaa homman vanhempiensa kanssa.
Minulle riittää että hän informoi minua asioista.
Mielestäni olemme niin veitsen terällä tässä asiassa, koko parisuhteessa, että pienikin virheliike, ja koko korttitalo leviää käsiin. MIes ei näe asiaa samalla tavalla.
Miehellehän tämä ei ole ongelma. Hän ei koe mitään ulkopuolisuuden tunnetta, eikä hän siis tajua minua tässä vaikka olen kuinka yrittänyt selittää asiaa.
Hän luulee, että huvikseni uhkailen erolla, että haastan huvikseni riitaa. Hän luulee, että nautin kun saan hänet murtumaan ja pelkäämään eroa. Ei se sitä ole.
Se on vain ilmaisu, että minä olen umpikujassa enkä minä pysty ratkaisemaan ongelmaa.
Tiedän että' tarvitsisimme ulkopuolista apua. Se on tyssännyt aika- ja rahapulaan. Kunnan ja seurakunnan perheneuvonnan viimeiset ajat ovat klo 17, se on liian aikaisin, mies on vielä töissä. Yksityiselle puolelle ei miehen mielestä ole varaa.
No, ei ole sitten.
En tiedä miten sen miehelle selittäisi tai mitä miehen pitäisi tehdä. Hän ei osaa kuulemma tehdä tämän enempää.. ??? mutta lopputulos on että minä en kuulu perheeseen. Minun lapseni ei ole kuulunutkaan.
Siis minun pitäisi ottaa vastuuta ja olla kiva "äitipuoli" miehen lapsille, jotka tulevat meille tapaamiselle.
Mies ei silti pysty edes asiasta sanomaan minun lapselleni, jos on jotain mikä ärsyttää häntä. Hän sanoo minulle.
Minun pitäisi olla mukana perheessä, miehen perheessä, ja kuitenkaan en kuulu siihen. Olen ulkopuolinen. Mies keskittyy niin vahvasti omiin lapsiinsa, että unohtaa minut.
Mukana on miehen vanhemmat. Ei se haittaa, senkun ottavat lapset luokseen, hyvä vain. Mutta toisaalta he ovat kyllä tulppana tässä välissä, ja lopputulos on tämä: "Matin" perheeseen kuuluu hänen kaksi lastaan ja hänen vanhempansa. "Matilla" on kaksi lasta.
Isovanhempien mielestä on myös olemassa "matin" perhe, johon kuuluu nämä kaksi lasta ja tämä meidän yhteinen. MInä kuuluun lavasteisiin, sen verran olen mukana.
Minulla on kuitenkin myös lapsi edell. liitosta, hän ei vaan kuulu tähän perheeseen. Häntä ei huomioida.
Tämä on sekava juttu, en osaa selittää tämän tarkemmin. Kysé on kuitenkin ulkopuolisuuden tunteesta joka on vastaavasti risitiriidasta vaatimusten kanssa.
Tämä on perhe, johon minun ei ole annettu luoda itse omaa rooliani, vaan muut = isovanhemmat ovat sen määritelleet ja mies antanut asian mennä. Hän ei ole jämäkällä otteella puuttunut. NYT kuulemma tilanteen voisi muuttaa ja korjata, alkaa toisenlaisen käytännön, mutta minusta se on keinotekoista tässä vaiheessa. Luontevasti kuvion muuttaminen olisi tapatunut vauvan syntymän jälkeen, mutta kun ei niin ei. Ehdotin sitä silloin, kohteliaasti ja ystävällisesti minun ehdotukseni tyrmättiin. Enkä usko että miehen lapset enää haluaisikaan minua tähän tämän vahvemmin mukaan. Olen vain pakollinen tahra tapetissa.
Laitoin asuntopaperit vetämään. Harmittaa ero. En haluaisi sitä. En jaksaisi enää yksinhuoltajuutta, tapaamisia ja elareita ja muuta paskaa. En jaksiaisi taloudellista niukuuttakaan ja ennenkaikkea rakastan vielä miestäni, ei se siitä ole kiinni. Hän on upea mies silloin kun viitsii olla sitä.
Mutta kommentit: hän ei haasta riitaa, minä olen ilkeä ihminen
olivat liikaa tilanteessa, jossa hän itse sivuuttaa minun olemassaoloni kesittyen niin vahvasti omiin lapsiinsa, ettei ketään eikä mitään muuta ole olemassa. Ei minua, ei minun lastani - iso jo hän on, huolehtii itse itsestään kyllä.
Hän laittaa aivot narikkaan, hän ei enää osaa ajatella eikä toimia kuten sen 2 viikkoa, hän muuttuu.
Ja minä jään ulkopuolelle.
Kuviossa häärää vahvasti mukana hänen vanhempansa.
Alkuun se ei haitannut, kuvittelin että tilanne muuttuu kun yhteinen muksu syntyy, raskausaika oli hankala. Mutta kaikkea muuta. Edelleen perhekuviossa on vahvasti mukana hänen vanhempansa.
Olen sitä mieltä, että jos minua ei ole olemassakaan, ei hänelle ole tuota yhteistä lastakaan.
Olen myös sen verran hermostunut tilanteesta, että ilmoitin etten otakaan mitään vastuuta hänen lapsistaan. Esim. jos mies on kipeä, hänellä on pakottava meno, hän ei saa kesälomaa itselleen vaikka on kesälomatapaaminen jne jne, minä en ole käytettävissä. Hän hoitaa homman vanhempiensa kanssa.
Minulle riittää että hän informoi minua asioista.
Mielestäni olemme niin veitsen terällä tässä asiassa, koko parisuhteessa, että pienikin virheliike, ja koko korttitalo leviää käsiin. MIes ei näe asiaa samalla tavalla.
Miehellehän tämä ei ole ongelma. Hän ei koe mitään ulkopuolisuuden tunnetta, eikä hän siis tajua minua tässä vaikka olen kuinka yrittänyt selittää asiaa.
Hän luulee, että huvikseni uhkailen erolla, että haastan huvikseni riitaa. Hän luulee, että nautin kun saan hänet murtumaan ja pelkäämään eroa. Ei se sitä ole.
Se on vain ilmaisu, että minä olen umpikujassa enkä minä pysty ratkaisemaan ongelmaa.
Tiedän että' tarvitsisimme ulkopuolista apua. Se on tyssännyt aika- ja rahapulaan. Kunnan ja seurakunnan perheneuvonnan viimeiset ajat ovat klo 17, se on liian aikaisin, mies on vielä töissä. Yksityiselle puolelle ei miehen mielestä ole varaa.
No, ei ole sitten.
En tiedä miten sen miehelle selittäisi tai mitä miehen pitäisi tehdä. Hän ei osaa kuulemma tehdä tämän enempää.. ??? mutta lopputulos on että minä en kuulu perheeseen. Minun lapseni ei ole kuulunutkaan.
Siis minun pitäisi ottaa vastuuta ja olla kiva "äitipuoli" miehen lapsille, jotka tulevat meille tapaamiselle.
Mies ei silti pysty edes asiasta sanomaan minun lapselleni, jos on jotain mikä ärsyttää häntä. Hän sanoo minulle.
Minun pitäisi olla mukana perheessä, miehen perheessä, ja kuitenkaan en kuulu siihen. Olen ulkopuolinen. Mies keskittyy niin vahvasti omiin lapsiinsa, että unohtaa minut.
Mukana on miehen vanhemmat. Ei se haittaa, senkun ottavat lapset luokseen, hyvä vain. Mutta toisaalta he ovat kyllä tulppana tässä välissä, ja lopputulos on tämä: "Matin" perheeseen kuuluu hänen kaksi lastaan ja hänen vanhempansa. "Matilla" on kaksi lasta.
Isovanhempien mielestä on myös olemassa "matin" perhe, johon kuuluu nämä kaksi lasta ja tämä meidän yhteinen. MInä kuuluun lavasteisiin, sen verran olen mukana.
Minulla on kuitenkin myös lapsi edell. liitosta, hän ei vaan kuulu tähän perheeseen. Häntä ei huomioida.
Tämä on sekava juttu, en osaa selittää tämän tarkemmin. Kysé on kuitenkin ulkopuolisuuden tunteesta joka on vastaavasti risitiriidasta vaatimusten kanssa.
Tämä on perhe, johon minun ei ole annettu luoda itse omaa rooliani, vaan muut = isovanhemmat ovat sen määritelleet ja mies antanut asian mennä. Hän ei ole jämäkällä otteella puuttunut. NYT kuulemma tilanteen voisi muuttaa ja korjata, alkaa toisenlaisen käytännön, mutta minusta se on keinotekoista tässä vaiheessa. Luontevasti kuvion muuttaminen olisi tapatunut vauvan syntymän jälkeen, mutta kun ei niin ei. Ehdotin sitä silloin, kohteliaasti ja ystävällisesti minun ehdotukseni tyrmättiin. Enkä usko että miehen lapset enää haluaisikaan minua tähän tämän vahvemmin mukaan. Olen vain pakollinen tahra tapetissa.
Laitoin asuntopaperit vetämään. Harmittaa ero. En haluaisi sitä. En jaksaisi enää yksinhuoltajuutta, tapaamisia ja elareita ja muuta paskaa. En jaksiaisi taloudellista niukuuttakaan ja ennenkaikkea rakastan vielä miestäni, ei se siitä ole kiinni. Hän on upea mies silloin kun viitsii olla sitä.
Mutta kommentit: hän ei haasta riitaa, minä olen ilkeä ihminen
olivat liikaa tilanteessa, jossa hän itse sivuuttaa minun olemassaoloni kesittyen niin vahvasti omiin lapsiinsa, ettei ketään eikä mitään muuta ole olemassa. Ei minua, ei minun lastani - iso jo hän on, huolehtii itse itsestään kyllä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ota ero, pikaisesti. Mutta ÄLÄ TEE ENÄÄ YHTÄÄN LASTA! Ydinperheiden verotus on jo nykyisellään niin suuri, että kasvaviin yh-korotuksiin ei kerta kaikkiaan ole enää varaa. Yh-korotukset menevät KAIKKIEN veronmaksajien pussista. Ilmeinen vääryys sekin. Mielestäni eronneita (joilla lapsia) pitäisi verottaa enemmän. Ehkä se johtaisi siihen, että ajatellaan asioita ETUKÄTEEN.
Toivossa on hyvä elää.
tätähän minä odotinkin. kiitos. hyvä neuvo. kenekään ei muuten kannattaisi tehdä lapsia, koska lapset ylipäätään tulee yhteikunnalle kalliiksi. jos lapsia ei olisi, ei tartteisi ylläpitää kouluja ja päiväkoteja. nehän ovat kuntien suurimpia menoeriä eivätkä edes tuota mitään, niistähän just supistetaan ja lakkautellaan jne kun kunnilla menee huonosti.
ja muutenkin, ihmiset eroaa kuitenkin, tai jos ei muuten eroa, niin kuolema korjaa jossain vaiheessa ja mistä sen tietää, vaikka jo siinä vaiheessa kun lapsi on vielä pieni. no, ainakin siinä säästyy eläke-eurot. mutta ne orvot lapset sitten on yhteiskunnan elätettävänä, kaikenmaailman puoliorvon eläkkeitä ja muuta.
Ihmiset eroavat kuitenkin? Tuo taitaa olla sinun oma luulosi, jonka taakse piiloudut? Käsittämättömän vastuuntunnotonta ajattelua.
Kuolemia tapahtuu harvoin, todella harvoin verrattuna mainitsemiisi "muuten vain" eroamisiin.
Kouluja ym. on aivan turha ottaa esille tällaisen asian yhteydessä. Vai oletko todella sitä mieltä, että kolut ym. pitäisi lakkauttaa, jotta yh-korotuksiin saataisiin lisää rahaa? Uskomatonta ajattelua.
minun vastaukseni tälle neuvojalle oli ihan yhtä fiksu kuin hänen nauvonsakin. ihan yhtä mitäänsanomaton.
täällä uusperheellisten palstalla ihmiset murehtivat jos jonkinlaista elämäntilannetta ja kuvittelin että saisin asiallisia vastauksia, toisenlaisia näkökantoja tai jopa "kohtalotovereiden" kannanottoja ja kertomuksia miten he ovat selvinneet ja elämä yhdessä jatkunut. näistä sitten saisi itsekin ajateltavaa ja perspektiiviä ja jotain ideaa, miten eteenpäin.
mutta ei. ensimmäinen vastaus on todellakin tuo neuvo: eroa, mutta älä tee enempää lapsia yhteiskunnan elätettäväksi (se lapsilisän yh-lisä).
eroaminen on helppoa. senkun lähdet. asioiden / parisuhteen ongelmien korjaaminen ja hoitaminen on vaativampaa ja vaikeampaa ja pitkäjänteisempää.
se vaatii enemmän.
Ensinnäkin ajanpuute tai raha ei ole mikään syy olla hakematta ulkopuolista apua. Toiseksi isovanhempien mielipiteet ovat hyvin usein vanhoillisia, enkä ainakaan itse jaksa niistä välittää.
Voin kokemuksella sanoa, että uusioperheessä oleminen ei ole helppoa ja vaatii myös minulta itseltäni paljon. Helpottavaa on se, että pidän mieheni lapsesta ja minusta hän voisi muuttaa meille kokonaan asumaan.
Jos koet olosi täysin ahdistuneeksi ja apua ei kyetä hakemaan, niin ehkäpä eroaminen on hyväkin vaihtoehto. Pitäähän sinun ajatella myös omaa lastasi, ahdistaako häntäkin nykyinen tilanne?
se on jo paljon, kun tykkää puolison lapsesta. Niin minäkin ennen. Ajattelin itsekin joskus, että lapset voisi olla meillä enemmäkin ja vaikka muuttaa meille, ja minä tietenkin normaalin aktiivisesti mukana siinä kaikessa.
Enää en noin ajattele. Lasten suhtautuminen minuun muuttui, he muuttuivat. En halua olla ylikäveltävänä omassa kodissani.
Olet varmasti "herkkänä" uuden lapsen ja vaikean raskaudenkin jälkeen jolloin kaipaisi puolison kaiken mahdollisen tuen.
Kokemusta on ja itse valitettavasti päädyin aborttiin kun huomasin että olen sijanumerolla xx, vaikka miehelläni oli aikuisia lapsia. Sain silti kuulla sellaista lässytystä kuten:" tämä lapsi ei sitten saa saada mitään erityiskohtelua verrattuna muihin lapsiini".Ei hän puhunut tasavertaisesta kohtelusta, vaan juuri noilla sanoilla. HALOO! eiköhän joku pieni vauva vähän toisenlaisia tarpeita vaadi kuin jotkut yli 20 vuotiaat lapset.
No tuohon aborttiajankohtaan sisältyi kaikkea muuta, mutta ei siitä sen enempää. Tiedän vaan mitä on yrittää puolustaa näkyvissäoloaan tai sitä paikkaansa kotona, miehen elämässä.
Jopa raskausaikana mieheni oli enemmän huolissaan ent.perheestään ja ent.puolisostaan kuin minusta, joka esim. oksentelin 4 viikkoa. Henkistä pahaaoloako siinä oksentelin.
Yrittäkää mennä puhumaan jonkun ulkopuolisen kanssa. Ja yritä saada 4 viikkoa kuukaudessa täyspainosta perhe-elämää, ei sinua ja lapsiasi voi hyllylle panna aina silloin kun miehesi leikkii täydellistä isukkia toisten lapsiensa kanssa.
Hitsi että harmitta nämä uusioperhesotkut,nää on syvältä. Mutta ei näihin auta kommentit, että mitäs menit tekemään, oisko kannattanut miettiä....ei kukaan, ei kukaan vaikka muuta väittää osaa sanoa mitä on luvassa. Joillakin sujuu ilman mitään ongelmia ja joillakin ei suju mikään. Onko se niiden miehen syyllisyys niin vahva tekijä, että niillä ei vaan luonnistu tietynlaisten rajojen asettaminen. Luulevatko miehet (naisetkin), että jos lapselle (oli se sitten aikuinen tai 5 vee) kertoo tosiasiat ja asettaa rajat, niin ne menee siitä rikki.
Etäisät kompastelevat omaan näppäryyteensä ja tuhoavat samalla sen uuden(kin) suhteen. Jonkinlaista selkärankaa ukoille enemmän,sillä jos me naiset käymme reviiriämme puolustamaan, kimppuumme hyökkää heti ent.puolisoiden puolustajat tai ent.puolisot, koska katsovat että se ei ole meidän tehtävä sanella ehtoja miten toimitaan. Enkä nyt puhu tapaamisoikeuksista yms. vaan yleensäkin tavasta elää uusioperheissä jossa rinnalla elää se entinenkin perhe.