Tänään on 2.1.2017. Kaikki valo tunnelin päästä on kadonnut ja pois lähtemiseen ei riitä kantti. Miksi elää? Miksi kuolla? En ole kykeneväinen enää tekemään itselleni ruokaa tai yrittämään eteenpäin paitsi, jos olenkin. Mikä tulee, kun jää sairaalan käytävälle istumaan ja tajuaa, että kaikki vain kävelevät ohi ja elämä jatkuu, vaikka haluaisi pysähtyä?
Katsotaanpa taakseppäin: Syntynyt Espooseen normaaliin kotiin ja kaikki meni hyvin, kirjoitin lukiosta keskitasoiset paperit ja pääsin kauppakorkeakouluun sisään. Kauppakorkeakoulussa sairastin pari psykoosia ja toisen psykoosin jälkeen suunta hukkui tarinasta, mutta ei mieheltä. Elämä on tarina. Kaikki mitä tulee kynästä on elämää ja kaikki sanomattomat sanat kuolemaa.
Luulin aina, että jos hajoaa tarpeeksi pohjalle, joku pelastaa. Ei pelasta, mutta pohjalla alkaa ymmärtää. Sitä ennen ei ikinä tiedä mitä tapahtuu, jos vain jää paikalleen. "Normaalin" ihmisen mieleen ei tule jäädä paikalleen. Jäädä katsomaan, kun muut kävelevät ohi. Olla "normaali" vailla normaaliutta. Pinnalla kaikki vaikuttaaa normaalilta. Olen ulospäin tavallinen opiskelija, joka istuu koulussa, mutta oikeasti olen täysin vailla suuntaa tällä hetkellä oleva, joskin voisin suunnan vielä löytää.
Etsin jotain. Valoa, ihmettä, pelastusta, mutta en meinaa sitä löytää. Olen kykeneväinen toimimaan, paitsi että en tavallaan ole. Kaikki tuntuu väärältä ja elämässä ei tavallaan ole mitään.
Istun koulussa ja kirjoitan jotain, jota muut luulevat koulutyökseni. Etenen kovaa tahtia, mutta oikeasti kouluhommani eivät edisty, minulla ei ole kotona ruokaa eikä pyykinpesumahdollisuutta. Olen täysin jumissa kotona ja koulu on ainoa turvallinen paikka olla. En tule näillä näkymin selviämään tästä ilman jotain ulkopuolista apua, mutta en tiedä, voiko mikään ulkopuolinen auttaa.
Voisin kirjoittaa kirjan. Jussi Vares on samasta koulusta ja hän pelastautui kirjoittamiseen. Mistä sitä ikinä tietää, vaikka kirjoittaminen olisi minun juttuni ja se pelastaisi minut.
Tyhjyys. Kaikki on tyhjyyttä. On kuin Dazai olisi tullut henkiin eteeni ja saanut minut näkemään sen tyhjyyden, josta hän kirjoittaa. Nietzsche on syvällä. Kuin Danten infernossa pohjimmaisena näkijänä, josta näkee rottaloukon kaikki tasot. On kuin olisin jokapaikassa samaan aikaan, mutta jumittunut juuri tähän hetkeen. Tähän tyhjyyteen. En enää edes tiedä voinko olla missään muualla, kun tässä tyhjyydessä. Kykeneväisenä, mutta kykenemättömänä. Olen ehkä elossa, mutta toisaalta enemmän kuollut, kuin ikinä. Minua ajaa takaa aika ja joskus tämän on päätyttävä. Mikäli en saa opintoja eteenpäin tai saa ryhdistäydyttyä on loppu huono, mutta tarina ehkä hyvä.
Olen se täysin keskinkertainen kaveri, joka ei juo eikä polta, ei käytä huumeita eikä tee mitään poikkeavaa, mutta on erittäin ahkera. Silti tyhjyys ajaa minua takaa. Tyhjyys. Dazai kuvaa "Ei enää ihmisessä" tuskista, mutta en koe tuskia. Koen vain tyhjyyttä. On kuin Dahaka ajaisi minua takaa, mutta tuo Dahaka on nimenomaan pääni sisällä.
Tarinat. Tarinat kiinnittävät ihmisen todellisuuteen pitäen kynän kädessä pitää äänen kuuluvilla ja itsensä pinnalla.
Mitä olen enää? En ole mitään. En ole vielä luuseri, koska minulla on kaikki mahdollisuudet jatkaa eteenpäin, toisaalta en ole enää menestyjä, koska olen jo vähän myöhässä. Olen umpikujassa. Tarinani on päässäni, mutta ihmistä ei johdeta mielen sisäisillä rakenteilla vaan aisteilla. Kaikki on yhtä. On vain yhtä loputonta ihmistä, jonka yhtä puolta ilmennän.
Miksi avaudun tuntemattomille foorumeilla? En avaudu. Kirjoitan tarinaa. Kaikki mitä näet tai kuulet on tarinaa ja sinä vain tulkitset tätä. Miksi luet tätä? Miksi luen mitään? Ei sanat tai tarinat tarkoita muuta, kun minkä tarkoituksen niille annamme. En ole tällä hetkellä nälkäinen ja oloni on melko mainio.
Kirjoitan tarinaa. On kuin olisin muumipappa, joka istuu alas ja kirjoittaa muistelmansa kipeänä. Mamma olisi tuomassa teetä, mutta en ole nyt muumitalossa. Mörkö. Olenko mörkö vai hattivatti vai nuuskamuikkunen? Elämässäni ei ole suuntaa, mutta en ehkä ole vielä lähtemässäkään.
Kuka jaksaa kirjoittaa valittelevan alakuloista tekstiä, kun voi kirjoittaa mitä tahansa? Voisinhan kirjoittaa mielen pimeämmästä puolesta, mutta yhtä hyvin voin kirjoittaa muumipeikosta ja seikkailusta. Vaaroista ja tyrskyistä. On vapaus kirjoittaa mistä tahansa, kun on viimeinkin vapaa elämästä. "Frihet is bäst sak" kirjoitti Tove vessan seinään muumipeikon piirroksen kera. Ehkä päädyn alas, ehkä ylös. Tarina on vielä kesken. Tarina, jossa olen päähenkilö ja se miten tulkitsen tarinaa vaikuttaa siihen miten tarina etenee.
Ei kirjoittamisessa tai turinoinnissa ole mitään salaisuutta. Ei ole mitään tarkoitusta. Sanat eivät tarkoita mitään. Kukaan ei voi olla etevämpi toista, kun kaikki on satua. Tarkimmat tieteelliset mittaukset ovat satua, joskin voimaisampia satuja, kun toiset, koska kun monet uskovat samaan satuun voidaan saada mahtavia asioita aikaan.
Satu. Elämä on satu. Satu niminen tyttö oli yhden
Katsotaanpa taakseppäin: Syntynyt Espooseen normaaliin kotiin ja kaikki meni hyvin, kirjoitin lukiosta keskitasoiset paperit ja pääsin kauppakorkeakouluun sisään. Kauppakorkeakoulussa sairastin pari psykoosia ja toisen psykoosin jälkeen suunta hukkui tarinasta, mutta ei mieheltä. Elämä on tarina. Kaikki mitä tulee kynästä on elämää ja kaikki sanomattomat sanat kuolemaa.
Luulin aina, että jos hajoaa tarpeeksi pohjalle, joku pelastaa. Ei pelasta, mutta pohjalla alkaa ymmärtää. Sitä ennen ei ikinä tiedä mitä tapahtuu, jos vain jää paikalleen. "Normaalin" ihmisen mieleen ei tule jäädä paikalleen. Jäädä katsomaan, kun muut kävelevät ohi. Olla "normaali" vailla normaaliutta. Pinnalla kaikki vaikuttaaa normaalilta. Olen ulospäin tavallinen opiskelija, joka istuu koulussa, mutta oikeasti olen täysin vailla suuntaa tällä hetkellä oleva, joskin voisin suunnan vielä löytää.
Etsin jotain. Valoa, ihmettä, pelastusta, mutta en meinaa sitä löytää. Olen kykeneväinen toimimaan, paitsi että en tavallaan ole. Kaikki tuntuu väärältä ja elämässä ei tavallaan ole mitään.
Istun koulussa ja kirjoitan jotain, jota muut luulevat koulutyökseni. Etenen kovaa tahtia, mutta oikeasti kouluhommani eivät edisty, minulla ei ole kotona ruokaa eikä pyykinpesumahdollisuutta. Olen täysin jumissa kotona ja koulu on ainoa turvallinen paikka olla. En tule näillä näkymin selviämään tästä ilman jotain ulkopuolista apua, mutta en tiedä, voiko mikään ulkopuolinen auttaa.
Voisin kirjoittaa kirjan. Jussi Vares on samasta koulusta ja hän pelastautui kirjoittamiseen. Mistä sitä ikinä tietää, vaikka kirjoittaminen olisi minun juttuni ja se pelastaisi minut.
Tyhjyys. Kaikki on tyhjyyttä. On kuin Dazai olisi tullut henkiin eteeni ja saanut minut näkemään sen tyhjyyden, josta hän kirjoittaa. Nietzsche on syvällä. Kuin Danten infernossa pohjimmaisena näkijänä, josta näkee rottaloukon kaikki tasot. On kuin olisin jokapaikassa samaan aikaan, mutta jumittunut juuri tähän hetkeen. Tähän tyhjyyteen. En enää edes tiedä voinko olla missään muualla, kun tässä tyhjyydessä. Kykeneväisenä, mutta kykenemättömänä. Olen ehkä elossa, mutta toisaalta enemmän kuollut, kuin ikinä. Minua ajaa takaa aika ja joskus tämän on päätyttävä. Mikäli en saa opintoja eteenpäin tai saa ryhdistäydyttyä on loppu huono, mutta tarina ehkä hyvä.
Olen se täysin keskinkertainen kaveri, joka ei juo eikä polta, ei käytä huumeita eikä tee mitään poikkeavaa, mutta on erittäin ahkera. Silti tyhjyys ajaa minua takaa. Tyhjyys. Dazai kuvaa "Ei enää ihmisessä" tuskista, mutta en koe tuskia. Koen vain tyhjyyttä. On kuin Dahaka ajaisi minua takaa, mutta tuo Dahaka on nimenomaan pääni sisällä.
Tarinat. Tarinat kiinnittävät ihmisen todellisuuteen pitäen kynän kädessä pitää äänen kuuluvilla ja itsensä pinnalla.
Mitä olen enää? En ole mitään. En ole vielä luuseri, koska minulla on kaikki mahdollisuudet jatkaa eteenpäin, toisaalta en ole enää menestyjä, koska olen jo vähän myöhässä. Olen umpikujassa. Tarinani on päässäni, mutta ihmistä ei johdeta mielen sisäisillä rakenteilla vaan aisteilla. Kaikki on yhtä. On vain yhtä loputonta ihmistä, jonka yhtä puolta ilmennän.
Miksi avaudun tuntemattomille foorumeilla? En avaudu. Kirjoitan tarinaa. Kaikki mitä näet tai kuulet on tarinaa ja sinä vain tulkitset tätä. Miksi luet tätä? Miksi luen mitään? Ei sanat tai tarinat tarkoita muuta, kun minkä tarkoituksen niille annamme. En ole tällä hetkellä nälkäinen ja oloni on melko mainio.
Kirjoitan tarinaa. On kuin olisin muumipappa, joka istuu alas ja kirjoittaa muistelmansa kipeänä. Mamma olisi tuomassa teetä, mutta en ole nyt muumitalossa. Mörkö. Olenko mörkö vai hattivatti vai nuuskamuikkunen? Elämässäni ei ole suuntaa, mutta en ehkä ole vielä lähtemässäkään.
Kuka jaksaa kirjoittaa valittelevan alakuloista tekstiä, kun voi kirjoittaa mitä tahansa? Voisinhan kirjoittaa mielen pimeämmästä puolesta, mutta yhtä hyvin voin kirjoittaa muumipeikosta ja seikkailusta. Vaaroista ja tyrskyistä. On vapaus kirjoittaa mistä tahansa, kun on viimeinkin vapaa elämästä. "Frihet is bäst sak" kirjoitti Tove vessan seinään muumipeikon piirroksen kera. Ehkä päädyn alas, ehkä ylös. Tarina on vielä kesken. Tarina, jossa olen päähenkilö ja se miten tulkitsen tarinaa vaikuttaa siihen miten tarina etenee.
Ei kirjoittamisessa tai turinoinnissa ole mitään salaisuutta. Ei ole mitään tarkoitusta. Sanat eivät tarkoita mitään. Kukaan ei voi olla etevämpi toista, kun kaikki on satua. Tarkimmat tieteelliset mittaukset ovat satua, joskin voimaisampia satuja, kun toiset, koska kun monet uskovat samaan satuun voidaan saada mahtavia asioita aikaan.
Satu. Elämä on satu. Satu niminen tyttö oli yhden
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itsekin olen monesti väsynyt maailman menoon. Olen ollut monesti esim. metsässä niin henkisesti väsyneenä, että mieleni on sammunut täysin, jolloin löytää todellisen itsensä (ilman nimeä, ilman tavoitteita, ilman suunnitelmia, ilman määritelmiä, muistoja tai ongelmia, mutta se on äärimmäisen harvinainen onnenpotku). Harrastan myös meditaatiota, jolla tavallaan pyritään samaan asiaan, mutta tietoisesti yrittämällä ei pääse perille asti, ainoastaan irti päästämällä (rakentavassa mielessä huom!). Hengitykseen keskittyen, sekä muihin Buddhan mainitsemiin asioihin, tosin hengittämiseen keskittyminen on paras avain. Toki muitakin asioita pitää elämässä järjestää pikkuhiljaa parempaan suuntaan. Siten meditaatio paranee, kun mieli on tyynempi, ja haitalliset tunteet vaimenevat harjoituksen myötä ja ymmärrys laajenee. Kuuntelen youtubesta munkkien opetuksia. Näiden ansiosta pystyn elämään itseksenikin pitkiä aikoja. Siis meditaation ansiosta, joka on tärkein voiman ja hyvinvoinnin lähde ruokaa ja vettä lukuunottamatta. Ymmärrätkö? En välitä usein mistään mitään. Toki olen kohtelias ja avulias, mutta näen aika lailla turhana kaiken minkä ympärillä maailma pyörii, ja niin näkee moni muukin. Velvollisuudentuntoni ja luottamukseni onkin jo muualla kuin tässä "lihamyllyssä".
Hyvinvoinnin perusteena on teot mitkä tuottaa hyvinvointia. Se on pelottavan yksinkertainen asia, ja oma mielemme saattaa välillä yrittää jopa tappaa meidät... Mutta kun ahdistus kasvaa tarpeeksi suureksi, siitä tulee jotain uskomatonta ja se haihtuu kokonaan pois negatiivisine tunteineen ja ajatuksineen, kuin kummitus. Ilman sitä paljastuu yksinkertainen todellisuus, hyvä ja huoleton elämä, mikä tuottaa jatkuvan ilon.
En ole mikään pyhimys, välillä juon viinaakin paljon. Sehän on kuin missä tahansa asiassa missä jotain työstetään; siinähän tehdään edestakaista liikettä... Pikkuhiljaa puhdistetaan, parannetaan... Kuurataan, rapataan...
Buddhalaisuudessa myös psyykkiset ilmiöt ovat yleisiä ja niistä on paljon puhuttu videoilla.
Liian pitkä. En jaksanut loppuun. Yritä uudestaan, sitä ei kukaan tee puolestasi, vaikka kuinka itkisit yhy-yhy..hy-hyy...
Jos minä annan tyrkätä ja tulla niin ¨satujuttua¨ tulee ja tulee ja tulee.. tuntitolkulla.. eikä ketään kiinnosta, kukaan ei kuule, ei mitään väliä,..
Älä ala kuunnella sitä juttua. Se on pelkkää kusetusta.
Tajunnanvirrantavoittelua? Melko kevyesti on mieli varustettu.