Tänään oli laskettu aika.
Suru painaa niin ettei jaksa ruokaa laittaa, puhelin on pois päältä ettei kukaan soita.
Minun ikäiseni ei taida toista kertaa raskaaksi tulla.
Pakko oli abortti tehdä, kauhea vahinko tapahtui. Ehkäisy petti, en koskaan halunnut lasta, en voinut kuvitella että näin
käy.
Tulenko kaiket vuodet pitämään vigiliaa tänä päivänä lapseni muistolle?
Miten pääsen yli? Ei kai tästä pääse.
Suru painaa niin ettei jaksa ruokaa laittaa, puhelin on pois päältä ettei kukaan soita.
Minun ikäiseni ei taida toista kertaa raskaaksi tulla.
Pakko oli abortti tehdä, kauhea vahinko tapahtui. Ehkäisy petti, en koskaan halunnut lasta, en voinut kuvitella että näin
käy.
Tulenko kaiket vuodet pitämään vigiliaa tänä päivänä lapseni muistolle?
Miten pääsen yli? Ei kai tästä pääse.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Jouduin myös miettimään abortti ratkaisua kun sain tietää että tulevalla lapsella olisi ollut downin syndrooma. Tein abortti päätöksen, vaikka sydäntä raastoi ja sinä aamuna kun menin sairaalaan tekemään sitä sellaista sisäistä tuskaa en ole kokenut koskaan. Jouduin synnyttämään, koska raskaus oli niin pitkällä.Onni onnettomuudessa tapahtui sitten, toimenpiteen yhteydessä huomattiinkin että sikiö oli jo kauan ollut kuolleena , ainakin jo pari viikkoa ennen kuollut. Kävin prosessia läpi sairaalapastorin kanssa, joka oli naispuolinen ja erittäin myötäelävä. Kävin hänen juttusillaan ennen ja jälkeen tapahtuman. Suosittelen sitä että käyt jonkun kanssa läpi kokemaasi.
Kauheinta on, että lapsen isä ei noteeraa asiaa millään tavalla. En enään seurustele hänen kanssaan, pakko oli pistää poikki huono suhde. Tämäkin asia vain osoittaa että olin oikeassa.
Onko tosiaan niin, että mies ei mieti lasta enään kun se ei syntynytkään? Mieskö ei käy läpi samoja tunteita lapsen oletettuna syntymäpäivänä?
On niin outoa moinen kun yhtä paljonhan lapsi oli hänen kuin minunkin.
Takaisin en äijää ota, se on varmaa. Yrittää kyllä. Kaikesta muusta puhuu, mutta ei lapsesta.
Täytynee puhua jonkun kanssa. Ehkä joku kirkon ihminen olisi paras apu. Eihän niitä synninpäästöjä meillä anneta, mutta joku apu kai siitäkin tulisi.
Olisikin helppoa olla katolinen, tunnustaa ja lukea muutama avemaria ja asia olisi anteeksi annettu. Nyt tuntuu etten ikinä anna anteeksi itselleni.
Joo mullaki tuntu tolta pitkään eettä voiko sitä edes itselleen anteeksi antaa...Ei sitä tajua abortin vakavuutta ennen kuin sen itse kokee. Sitä kuvittelee että se on vaan pikku toimenpide.Ikäänkuin hampaan poisto. Miehethän varmaan ajattelee sen just tollai.
Oli kiva kuulla että harkitset kirkon ihmiselle puhumista. Ajattelitko kenties diakonia tai pappia? Itse valitsin sairaalapastorin koska he ammatikseen joutuvat kohtaamaan tällaisia asioita ja heillä on kokemusta eri tapauksista sairaalasta, kun taas sairaalan ulkopuolisella ei ole välttämättä kokemusta tällaisista tapauksista.Ajattelin että Psykologi ei välttämättä ymmärrä näitä syyllisyyden kokemuksia.
Siunausta ja voimia sinulle!