Karkasin kotoa kun olin 15-vuotias. Haukkuminen, töniminen, paiskominen, valehteleminen, lankapuhelujen salakuunteleminen, kirjeiden avaaminen, koulukiusaajien puolustamlnen ja tyhjät lupaukset olivat liikaa. Lumppasin tämän jälkeen kaikenlaisten epämääräisten miesten kanssa noin vuoden ajan jotta sain paikan nukkua rauhassa ja seksiä vastaan sylin johon käpertyä.
Teki pahaa lukea juttuja karanneista teineistä nykyään jo senkin takia, kun heistä ovat vanhemmat tehneet katoamisilmoituksen hyvin nopeasti.
Omat vanhempani eivät vaivautuneet edes lähteä autolla etsimään mua saati sitten ilmoittaisivat asiasta poliisille. Antoivat vain asian olla. Oon koko lapsuuteni ja nuoruuteni saanut kuulla vähättelyä ja arvostelua. Mut on jätetty pitkiksi ajoiksi yksin kotiin ihan pienenäkin. Päiväkotiin en päässyt.
Ja mitä vielä? Vanhempani ovat sitä mieltä, että mitään anteeksipyydettävää ei ole. Hävytöntä epäkiitollisuutta muka, kun ostivat kalliit harrastukset ja tavarat. Todellinen tarkoitusperä näillä oli status muiden silmissä. Kulissit tärkeintä. Ei kai joka perheellä ole varaa maksaa yksityisistä pianotunneista. Sain vain materiaa suorituspaineiden kera, mutta en läheisyyttä. Ulkopuoliset eivät silloin uskoneet, että olisin muuta kuin kiukutteleva teini kun kerroin kotiolosuhteista ja ahdistuksesta. Olivathan vanhempani kylän "hyviä ihmisiä" ja aktiivisia koulun välisessä yhteistyössä.
Tulin raskaaksi nuorena vähän epästabiilille ja yksinäiselle, mutta hyvässä työssä käyvälle miehelle. Arvostin hänen empaattisuutta ja älykkyyttä. Pidin lapsen ja erottiin vuosia myöhemmin. Tällöin päätin että selviydyn, maksoi mitä maksoi. Lapsesta pitäisin hyvää huolta.
Mutta olenkin melkein koko aikuisuuden juossut huonosta miessuhteesta toiseen, ja ymmärrän nyt, keksi-ikää lähestyvänä naisena vasta, että haen puolisosta isähahmoa itselleni. Olen ollut nyt pitkään melko terveessä suhteessa, mutta masennukseni ja vihani on räjähtänyt käsiin. Olen niin pahassa kunnossa että olisin valmis tappamaan itseni. En näe tulevaisuudessa mitään valoa. Elämä on ollut yhtä helvetin taistelua. Ei ole ystäviä enää, ei kiinnosta edes tutustua ihmisiin koska en kykene peittämään pahaa oloani. En jaksa tehdä päivätyötä, mitään kotitöitä, käydä ulkona, harrastaa mitään. Usein en nouse edes sängystä. Kiukuttelen kaikille ja työnnän läheisetkin ihmiset pois luotani. Vihaan kaikkia ja kaikkea.
Tiedän, että lapsen pitäminen oli virhe. Lapseni ei onneksi oireile vakavasti ja isänsä on yhä kuvioissa, mutta teini-ikää lähestyvä lapsi sanoi nyt että painuisin hittoon hänen ja avokkini elämästä. Avokki on tähän asti jaksanut välittää ja yrittänyt järjestää mielenterveyshoitoa, mutta keskustelut ovat jääneet pariin tapaamiskertaan akuutissa.
Tekisi mieli laittaa tämä viesti sähköpostitse kaikille vanhempieni ystäville, tutuille ja sukulaisille vielä yksityiskohtaisemmin ja kertoa minkälaisessa helvetissä elin kulissien takana. Erityisesti äitini harrastama tapa "esitellä" alapäätäni mulle peilitse pesulla käynnin yhteydessä olisi mehevä yksityiskohta. Jotenkin olin onnistunut unohtamaan sen pitkäksi aikaa, mutta jostain muisto tuli taas pintaan.
Luulen, että olen parantumattomasti sairas. Viha on syönyt niin paljon mua, etten usko että tässä on paljon enää ihmisyyttä jäljellä. En jaksa välittää edes siitä, ettei lastani kiinnosta olla mun kanssa. En voi häntä siitä syyttääkään.
Mitä enemmän muistan asioita, luen päiväkirjojani tai näen kuvia lapsuudesta sitä pahemmaksi oloni muuttuu. Tämän tekstin kirjoittaminen helpotti paljon jäsentelemään ajatustani siitä, että olen vakavasti sairas. Toisaalta, tämä myös helpottaa. Mitä jos muistankin asioita väärin? Oonko ehkä harhainen? Kuulemma minulla ei sellaisia oireita ole koskaan ollut muissa asiayhteyksissä.
En ihan rehellisesti usko, että voisin parantua. Mielialalääkkeet eivät menneisyyttä pyyhi pois ja tässä iässä on turhaa yrittää enää päästä jaloilleen muussa elämässä.
Teki pahaa lukea juttuja karanneista teineistä nykyään jo senkin takia, kun heistä ovat vanhemmat tehneet katoamisilmoituksen hyvin nopeasti.
Omat vanhempani eivät vaivautuneet edes lähteä autolla etsimään mua saati sitten ilmoittaisivat asiasta poliisille. Antoivat vain asian olla. Oon koko lapsuuteni ja nuoruuteni saanut kuulla vähättelyä ja arvostelua. Mut on jätetty pitkiksi ajoiksi yksin kotiin ihan pienenäkin. Päiväkotiin en päässyt.
Ja mitä vielä? Vanhempani ovat sitä mieltä, että mitään anteeksipyydettävää ei ole. Hävytöntä epäkiitollisuutta muka, kun ostivat kalliit harrastukset ja tavarat. Todellinen tarkoitusperä näillä oli status muiden silmissä. Kulissit tärkeintä. Ei kai joka perheellä ole varaa maksaa yksityisistä pianotunneista. Sain vain materiaa suorituspaineiden kera, mutta en läheisyyttä. Ulkopuoliset eivät silloin uskoneet, että olisin muuta kuin kiukutteleva teini kun kerroin kotiolosuhteista ja ahdistuksesta. Olivathan vanhempani kylän "hyviä ihmisiä" ja aktiivisia koulun välisessä yhteistyössä.
Tulin raskaaksi nuorena vähän epästabiilille ja yksinäiselle, mutta hyvässä työssä käyvälle miehelle. Arvostin hänen empaattisuutta ja älykkyyttä. Pidin lapsen ja erottiin vuosia myöhemmin. Tällöin päätin että selviydyn, maksoi mitä maksoi. Lapsesta pitäisin hyvää huolta.
Mutta olenkin melkein koko aikuisuuden juossut huonosta miessuhteesta toiseen, ja ymmärrän nyt, keksi-ikää lähestyvänä naisena vasta, että haen puolisosta isähahmoa itselleni. Olen ollut nyt pitkään melko terveessä suhteessa, mutta masennukseni ja vihani on räjähtänyt käsiin. Olen niin pahassa kunnossa että olisin valmis tappamaan itseni. En näe tulevaisuudessa mitään valoa. Elämä on ollut yhtä helvetin taistelua. Ei ole ystäviä enää, ei kiinnosta edes tutustua ihmisiin koska en kykene peittämään pahaa oloani. En jaksa tehdä päivätyötä, mitään kotitöitä, käydä ulkona, harrastaa mitään. Usein en nouse edes sängystä. Kiukuttelen kaikille ja työnnän läheisetkin ihmiset pois luotani. Vihaan kaikkia ja kaikkea.
Tiedän, että lapsen pitäminen oli virhe. Lapseni ei onneksi oireile vakavasti ja isänsä on yhä kuvioissa, mutta teini-ikää lähestyvä lapsi sanoi nyt että painuisin hittoon hänen ja avokkini elämästä. Avokki on tähän asti jaksanut välittää ja yrittänyt järjestää mielenterveyshoitoa, mutta keskustelut ovat jääneet pariin tapaamiskertaan akuutissa.
Tekisi mieli laittaa tämä viesti sähköpostitse kaikille vanhempieni ystäville, tutuille ja sukulaisille vielä yksityiskohtaisemmin ja kertoa minkälaisessa helvetissä elin kulissien takana. Erityisesti äitini harrastama tapa "esitellä" alapäätäni mulle peilitse pesulla käynnin yhteydessä olisi mehevä yksityiskohta. Jotenkin olin onnistunut unohtamaan sen pitkäksi aikaa, mutta jostain muisto tuli taas pintaan.
Luulen, että olen parantumattomasti sairas. Viha on syönyt niin paljon mua, etten usko että tässä on paljon enää ihmisyyttä jäljellä. En jaksa välittää edes siitä, ettei lastani kiinnosta olla mun kanssa. En voi häntä siitä syyttääkään.
Mitä enemmän muistan asioita, luen päiväkirjojani tai näen kuvia lapsuudesta sitä pahemmaksi oloni muuttuu. Tämän tekstin kirjoittaminen helpotti paljon jäsentelemään ajatustani siitä, että olen vakavasti sairas. Toisaalta, tämä myös helpottaa. Mitä jos muistankin asioita väärin? Oonko ehkä harhainen? Kuulemma minulla ei sellaisia oireita ole koskaan ollut muissa asiayhteyksissä.
En ihan rehellisesti usko, että voisin parantua. Mielialalääkkeet eivät menneisyyttä pyyhi pois ja tässä iässä on turhaa yrittää enää päästä jaloilleen muussa elämässä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Vain mielikuvitus on rajana.