Miksi aina Saariselkä?

En kerro, kun en ole enää vuosiin (vuosikymmeniin) Kiilopäältä lähtenyt. Perusteena nimenomaan se, että en kaipaa vaelluksella havaintoja muista ihmisistä. Ainakaan suuremmassa määrin. Saariselästä olen saanut enemmän itse irti, kun lähestyn aluetta etelän suunnasta.

Nykyisin tulee pyörittyä aika paljon Tuntsan suunnalla. Ei tuo jalka nouse enää entiseen malliin, joten pienemmätkin alat alkavat riittämään. Muut vakituiset käyntiseudut ovat Kaldoaivin ylimmät maat Pulmankijärvineen ja Paistuntureiden seutu. Eli myös itse tuppaan ehkä pyöriä liikaa samoissa maisemissa. Moni seutu on jäänyt käymättä (mm. Ylläs, Maarestatunturit, jne.), kun tulee koluttua noita samoja. Ehkäpä se kaipuu siihen vanhaan tuttuun seutuun selittyy sillä, että mukava ja helppo liikkua maisemissa, jotka tuntee. Ja sama pätenee monen kohdalla myös siihen arkielämään.

Näkemyksiään voisi menna avartamaan myös vaikkapa Nepaliin. Syksyllä lähden sinne kymmenettä kertaa, noin 7 kuukautta on jo tullut vietettyä HImalajan rinteillä, solissa ja jollain huipullakin yli kuudessa kilometrissä. Kulkeminen on käytännöllistä tiheän majataloverkoston varassa eikä maksa paria kymppiä enempää päivässä jos kantaa omat tavaransa. Pienellä omalla porukalla kulkiessa voi palkata oppaan ja kantajia, jolloin reissaaminen on vielä helpompaa.

Ihan vain sivuhuomautuksena, näköpiirin avarrukseksi. Toinen suosikkipaikka Dolomiitit Italiassa ja Via Ferrata -reitit korkeista paikoista pitäville.

Kyllä se UK-puisto on vaellusalueena hyvä. Siellä on tuntureita, metsiä, soita, järviä, jokia ja puroja. Reitin voi valita menemään kämppien välisiä polkuja pitkin tai sitten kulkea täysin polkujen ulkopuolella. Esimerkiksi Lankojärveltä ottaa kompassisuunnan kahluupaikalta suoraan Sudenpesälle niin 10 tunnin kuluttua on perillä ja voi aloittaa ruoan valmistamien kunhan ensin hakee Sarviojasta vettä ja sytyttää takkaan tulet.

Enkä ole kuullut kenenkään valittavan reittivalintaansa, jos se on vienyt Sokostin, Vongoivan ja Kuikkapään huipulle. Elämys on myöskin kulkea Itäkairassa suurten soiden yli. Esimerkiksi Vieriaavan ylitse pääsee pitkospuita pitkin. Niitä on noin 4 kilometrin matkalla. Tosi korpea kaipaava voi käppäillä Karhuojalta Kolsan kivikkomurustoille ja edelleen Korvatunturin tykö murustalle.