Elämän iloni on varissut jonnekkin viimevuosien varrelle. Tuntuu, että maailman pahuus satuttaa ihan liikaa. Se miten ihmiset kohtelevat toisiaan. Epäoikeudenmukaisuus, empaatittomuus. Olen seurannut vierestä vakaviakin tapahtumia eikä oikeus ole tapahtunut. Ihmiset eivät vaan "käsitä", mikä on tuntuu todella uskomattoman absurdilta, eikö ole enää inhimillisyyttä? Miten esimerkiksi raiskaus ei voi koskettaa? Miten sellaisellekin asialle voi vain kohautaa olkiaan jos toinen pyytää apua? Mihin on kadonnut inhimillisyys, empatia, kyky nähdä toisen hätä ja auttaa? Kuinka ihmiset voivat olla niin julmia toisilleen. Itsekkin koin erään rankan tapahtuman, mutta en saanut apua sitä pyytäessäni vaan minulle käännettiin selkä.
Elämänilo poissa, kuinka saisin sen takaisin?
tilldoom
8171
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Joka ei itse ole kokenut raiskautta ei voi niin vain pysähtyä sitä miettimään omalle kohdalleen ja onhan se niin inhottava asia, että sen mielellään sivuttaa. Olet sinäkin kokenut ettei hätääsi ole ymmärretty.
Jospa sinulla on nyt rankkaa ja olet väsynyt, ja tapa reagoida siihen on ulkoistaa paha olo maailmalla ja ympärillä vallitsevaan pahuuteen.
Ja jospa näillä henkilöillä on ollut niin paljon kuormia, etteivät he ole sillä hetkellä jaksaneet enää lähteä kohtaamaan sinun hätääsi.
Kyllä pahuutta on paljon, mutta on täällä vielä paljon hyvääkin. Ja jos ei asioille voi mitään, esim. jos paha tapahtuu jossain kaukana ja sille ei voi itse tehdä mitään, niin on kai parempi keskittyä omaa elämään kuin vajoja toivottomuuteen.
Ja jos ei siinä lähipiirissä riitä auttavia käsiä ja kuulevia korvia, niin silloin kannattaa kääntyä ammattilaisten puoleen. He ovat saaneet koulutuksen ja saavat vielä palkankin siitä, että kuuntelevat ja kohtaavat kärsimystä.
Sinun kannattaa mennä juttelemaan näistä mieltä järkyttävistä asioista mielenterveysammattilaisten kanssa. Tunteet on hyvä pukea sanoiksi ja saada siten ulos.
Ihan asiaa kirjoitit.
Psykiatrit ja läheiset tyrmäävät raiskatun avunpyynnön usein -
psykoterapeutti : Karmivaa.
mtv.fi
Näin ollen, saattaa olla oikea paikka hakeutua, Raiskauskriisikeskus Tukinainen.
Tähdennän vielä, että minä en ole se, kenet on raiskattu.
Ja minusta myös vaikuttaa siltä, että mitä tähän omakohtaiseen ongelmaani tulee niin sille on täysin tietoisesti käännetty selkänsä.
Kävin terveyskeskuksen psykiatrilla, mutta siellä tarjottiin samantien pillereitä kouraan ja oli sellainen oloettä tahdottiin päästä vain eroon. Psykiatrikin vaikutti sen verran tympääntyneeltä, etten kokenut oloani ollenkaan mukavaksi saatikka sitten että tahtoisin mitään kokemuksiani jakaa hänen kanssaan...
Vaikea uskoa ihmisiin, vaikea uskoa tulevaisuuteen. En oikein enää luota kehenkään, sillä en kestäisi sitä pettymystä jos hänestäkin paljastuisi jälleen yksi empatakyvytön mulkero.
Hirtä ittes niin helpottaa mäkin tein niin
Raiskaus tuli aloituksessa esille.
Tuli ja sen asian suhteen järkyttää joidenkin ihmisten suhtautuminen. Peilaan siihen myös paljon omaa avuttomuuden kokemustani silloin kun tarvitsin kipeiten apua. En siis ollut se raiskattu mutta tässä tilanteessa on yhteneväisyyksiä, jotka epäsuorasti vaikuttavat itseenikin. Eniten se kuinka julmia ihmiset ovat toisille kun tällaisten asioiden pitäisi olla ilmiselviä. Rankkaa on, kun elämän illuusiot ovat murtuneet ja tuntuu hieman että onko tällaisessa maailmassa mitään järkeä edes elää. Ja ei, en tahdo kuolla, mutta elämäniloni vain on musertunut.
Olen elänyt jo pitkään ja niin vuosikymmenten varrella uskoni ihmiseen on romahtanut. Lajimme on paitsi pohjattoman itsekäs ja röyhkeä, myös väkivaltainen. Useimmille meistä riittää, että uskomme itse olevamme turvassa "maailman pahuudelta". On aivan sama, mitä silmiemme alla tapahtuu jollekin muulle.
Elämässäni oli pitkä jakso, jolloin jouduin henkisen väkivallan kohteeksi. Kiusaajani pystyivät asemansa vuoksi uhkailemaan minua toimeentulon menetyksellä. Monet sivulliset tiesivät tukalan tilanteeni, mutta yksikään heistä ei osoittanut myötätuntoa sanallakaan. Useimmat olivat hyvää pataa kiusaajien kanssa.
Kaikkine sontaisine lonkeroineen tämä jakso elämässä muutti ihmiskäsitykseni ja vei luottamusta yhteiskunnankin toimintaan. On ällistyttävää kuinka rääkätty avunhakija syyllistetään ja pahantekijät saavat lisää arvostusta osakseen. Toiselle ihmiselle saa tehdä mitä vain, kunhan osaa peittää jälkensä. Nuorena ajattelin, että asioihin voi itse vaikuttaa, mutta sittemmin on tullut selväksi, että sattuman oikuilla on hirveän suuri vaikutus kohtaloihin, kuten myös sillä, kenen suojeluksessa olet.
Hei tilldoom
Kyselet, miten jaksaa selvitä, kun maailman pahuus tuntuu joskus vyöryvän yli.
Tämä on jokaisen ihmisen peruskysymys jollain tavoin: kärsimyksen ongelma. Siihen ei ole yhtä, kaikenselittävää vastausta, eikä sitä voi taikoa mitenkään kokonaa pois. Miten jaksaa turhautumatta ja ahdistumatta?
Kärsimyksen äärellä inhimillisyyttä onkin ahdistua. Kyky käsitellä asiaa riippuu monesta tekijästä. Kun kuvailet, että joitakuita ei kärsimys kosketa, et voi kuitenkaan tietää, miksi he vaikuttavat välinpitämöttmiltä. Jotkut ovat niin rikki, että ainoa puolustusmekanismi on torjua kaikki koskettava tieto itsensä ulkopuolelle.
Miten jaksat itse? Ajattelen, että tervettä on jakaa tuntemuksiaan ja ajatuksiaan turvallisessa ja luotettavassa seurassa. Ahdistus, joka vaikkapa uutisista nousee, kuuluu kestää aikansa, mutta sen rinnalle on kyettävä nostamaan elämäniloa ja elämänvoimaa. Mistä juuri sinä niitä saat? Millaiset itseilmaisun keinot sinulle ovat sopivia? (Kirjoittaminen, maalaaminen, laulaminen yms)
Näitä voit tarvittaessa puida myös ammattimaisen keskusteluavun turvin. Myös seurakunnan diakoniatyöntekijän tai papin kanssa voi varata keskusteluavun, tai esim. psyk.sairaanhoitajan, työterveyspsykologin yms. Tärkeintä on, että voi tuulettaa ajatuksiaan ja jakaa ne jonkun kanssa. Jaettu taakka on vain puoli taakkaa.
Merja, diakoni