Tuntuu tavallaan helpottavalta myöntää että on masentunut. Olen teini-ikäisestä lähtien taistellut vastaan vaikka millä keinoin, vielä silloinkin nuorena aikuisena kun diagnoosi on jo ollut tehty. Olen liikkunut, opiskellut, tehnyt töitä, seurustellut, syönyt, juonut, ottanut rauhoittavaa lääkettä ja paennut vaikka millä tavoin.
Jonkun mielestä luettelemani asiat ovat normaalia elämää mutta minulle ne kaikki ovat olleet keinoja paeta ahdistusta. Psykoosikin on minulle ollut mielen tapa paeta todellisuutta jota se ei kestä. (Kuten varmaan useimmilla) Nyt kun takana on ns. parempi kausi eli en ole ollut psykoottinen alan taas tajuta asioita selvemmin. Kuten sen että en ole itsellenikään halunnut kunnolla myöntää että olen masentunut ja minulla on mielenterveysongelmia vaikka diagnooseja on ollut jo vuosia.
Pahimpia asioita olen puhunut terapiassa ja vaikka se on auttanut tuntuu ettei sekään riitä. Tänään iski taas todellisuus ja vaikka elämäni on tavallaan kunnossa jotenkin tuntuu todella synkältä ja talven pimeys ja kylmyys pahentavat tuota tunnetta. Usein pelkään että sekoan joku päivä niin pahasti etten enää toivu. Joka päivä mietin millä saisin paettua, otanko alkoholia tai rauhoittavan. (En siis noita käytä sekaisin)
Minun pitäisi siis varmaan lakata pakenemasta ja yrittää kohdata se ahdistus ja tunteet mitä pakenen. Ehkä sitten pystyisin käsittelemään tunteitani paremmin kun tietäisin mitä yritän paeta. On toisinaan todella vaikeaa kun samaan aikaan tuntuu ettei pysty olemaan paikallaan ja rauhoittumaan muttei mitään oikein jaksa kunnolla tehdäkkään. Saan kyllä arjen asiat hoidettua mutta en jaksa tehdä oikein milloinkaan kaikkea mitä haluaisin sinä päivänä tehdä. Ei ole tarpeeksi fyysistä eikä henkistä voimaa eikä myöskään aloitekykyä.
En ole oikeastaan kysymässä mitään vaan halusin vaan kirjoittaa että saan asiat ulos päästäni ja ehkä joku voi ymmärtää. Kiitos jos jaksoit lukea.
Jonkun mielestä luettelemani asiat ovat normaalia elämää mutta minulle ne kaikki ovat olleet keinoja paeta ahdistusta. Psykoosikin on minulle ollut mielen tapa paeta todellisuutta jota se ei kestä. (Kuten varmaan useimmilla) Nyt kun takana on ns. parempi kausi eli en ole ollut psykoottinen alan taas tajuta asioita selvemmin. Kuten sen että en ole itsellenikään halunnut kunnolla myöntää että olen masentunut ja minulla on mielenterveysongelmia vaikka diagnooseja on ollut jo vuosia.
Pahimpia asioita olen puhunut terapiassa ja vaikka se on auttanut tuntuu ettei sekään riitä. Tänään iski taas todellisuus ja vaikka elämäni on tavallaan kunnossa jotenkin tuntuu todella synkältä ja talven pimeys ja kylmyys pahentavat tuota tunnetta. Usein pelkään että sekoan joku päivä niin pahasti etten enää toivu. Joka päivä mietin millä saisin paettua, otanko alkoholia tai rauhoittavan. (En siis noita käytä sekaisin)
Minun pitäisi siis varmaan lakata pakenemasta ja yrittää kohdata se ahdistus ja tunteet mitä pakenen. Ehkä sitten pystyisin käsittelemään tunteitani paremmin kun tietäisin mitä yritän paeta. On toisinaan todella vaikeaa kun samaan aikaan tuntuu ettei pysty olemaan paikallaan ja rauhoittumaan muttei mitään oikein jaksa kunnolla tehdäkkään. Saan kyllä arjen asiat hoidettua mutta en jaksa tehdä oikein milloinkaan kaikkea mitä haluaisin sinä päivänä tehdä. Ei ole tarpeeksi fyysistä eikä henkistä voimaa eikä myöskään aloitekykyä.
En ole oikeastaan kysymässä mitään vaan halusin vaan kirjoittaa että saan asiat ulos päästäni ja ehkä joku voi ymmärtää. Kiitos jos jaksoit lukea.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.