Elämäni on ollut yhtä vuoristorataa, korkeita nousuja ja isoja laskuja. Nyt olen taas pisteessä, jossa olen kapuamassa pohjalta ylöspäin.
Lyhyt elämäntarina.
Perheeni on normaali, jos normaalin voi jollain normilla määrittää. Työssäkäyvät raittiit vanhemmat, lapsuuskoti oli hyvä ja siellä oli turvallista kasvaa. Muistan lapsuudesta, että minulla oli paljon kavereita, koulupolkuni alkaessa olin luokan suosituimpia tyyppejä ja oikeastaan tätä jatkui koko ala-asteen ajan,
harrastin jalkapalloa, jossa olin aika hyvä ja se myös lisäsi suosiotani.
Olisiko se ollut 6-luokalla kun jouduin onnettomuuteen ja sairaalaan, tämän johdosta olin monta kuukautta poissa koulusta ja palatessani sinne, en enää sopinutkaan vanhoihin kaveripiireihin. Minulla oli silti muutama hyvä ystävä,
joiden kanssa jatkoin ylä-asteelle.
Ylä-asteen alkaessa alkoi myös jonkinsortin kiusaaminen, en koskaan näyttänyt tunteitani, hammasta purren puskin eteenpäin ja ajattelin jollain tasolla ansaitsevani sen kaiken, olinhan itsekin "suosioni huipulla" kiusannut muita
vaikken sitä kiusaamiseksi silloin itse tajunnutkaan. Syvää katumusta tunnen asiasta, mutta eivät lapset tiedosta tekojaan.
Yhdeksännen luokan lopussa tapahtui jotain mikä muutti elämäni totaalisesti, sain epilepsiakohtauksen, meni jonkin aikaa, että epilepsiani saatiin lääkkeillä kuriin, mutta se jätti minuun jonkinlaisen pelon. En enää uskaltanut liikkua
ihmisten ilmoilla koska pelkäsin saavani kohtauksen, jotenkin kaverit vain jäivät kuvioista pois. Muiden vetäessä ensimmäisiä kännejään, istuin ja kökötin kotona. En koskaan kertonut taudistani kenellekään, salasin sen, tuskin kukaan tietää tänäkään päivänä mitä minulle tapahtui.
Kun yhdeksäs luokka läheni loppuaan, minulla oli tunne, että elämä loppuu. Olen aina pitänyt koulusta, mutta kiusaamisen ja ulkopuolisena olemisen vuoksi se oli yhtä tuskaa. Olisin tahtonut mennä lukioon, mutta poissaolot ym. näkyivät päättötodistuksessani ja sillähän päädyin sitten ammattikouluun, alalle joka ei kiinnostunut minua yhtään. Mutta ammattikoulussa vietin kuitenkin hyvät kolme vuotta ja sain pitkästä aikaa, jotain kaverin tapaisiakin.
Valmistuttuani työllistyin ja olin monessa paikassa töissä, jossainvaiheessa tuli muutto pois kotioloista ja elämä näytti kaikinpuolin olevan mallillaan, oli jopa muutama kaveri/tuttu. Oli alkoholi/huumekokeiluja, rajojen testaamista.
Rakastuin myös ensimmäistä kertaa elämässäni, tästä ei lopulta tullut mitään vaikka molemminpuolista kiinnostusta oli. Tilanteen teki vaikeaksi myös se, että
kyseinen nainen oli varattu, mutta ei siitä sen enempää. Vähän ennen kyseisen naisen tapaamista olin jäänyt työttömäksi, lopulta kaikki kulminoitui siihen, että sairastuin masennukseen, laskut jäivät maksamatta, vuokrat jäivät maksamatta, tuli häätö.
Pakon edessä muutin takaisin kotiin ja pian sain onneksi töitä, maksoin velkani pois ja 3 - vuoden jälkeen pääsin muuttamaan taas omilleni. Vaikka asiat
ovat pintapuolisesti nyt hyvin, olen sisältä ihan rikki. Koko eletty elämäni, kaikkea kokemaani en viitsi tähän edes laittaa on jättänyt minuun syvät arvet. Minun on hyvin vaikea luottaa/tutustua ihmisiin sukupuolesta riippumatta, vaikka
kovasti tahtoisin. Tunnen itseni yksinäiseksi, minulla ei ole oikein harrastuksia, töitä on niin paljon kuin jaksaisi tehdä, mutta olen
ottanut vapaaehtoisesti "hengähdystauon" kaikesta työstä. Olen elämäni aikana kokenut ns. burn outin kahdesti työn takia. Taloudellisesti
tulen ihan hyvin toimeen, sanonta "raha ei tuo onnea" pitää kyllä hyvin paikkansa.
Jotenkin minulla on tunne, että lopetin elämisen kun täytin 18v. Nyt olen 30v ja olen varovaisen optimistinen, jos minullekin vaikka
sattuisi elämässä vielä jotain hyvää tai siihen tulisi jotain hyvää. Lohtua saan rukoilemisesta, olen löytänyt yhteyden Jumalaan.
Lyhyt elämäntarina.
Perheeni on normaali, jos normaalin voi jollain normilla määrittää. Työssäkäyvät raittiit vanhemmat, lapsuuskoti oli hyvä ja siellä oli turvallista kasvaa. Muistan lapsuudesta, että minulla oli paljon kavereita, koulupolkuni alkaessa olin luokan suosituimpia tyyppejä ja oikeastaan tätä jatkui koko ala-asteen ajan,
harrastin jalkapalloa, jossa olin aika hyvä ja se myös lisäsi suosiotani.
Olisiko se ollut 6-luokalla kun jouduin onnettomuuteen ja sairaalaan, tämän johdosta olin monta kuukautta poissa koulusta ja palatessani sinne, en enää sopinutkaan vanhoihin kaveripiireihin. Minulla oli silti muutama hyvä ystävä,
joiden kanssa jatkoin ylä-asteelle.
Ylä-asteen alkaessa alkoi myös jonkinsortin kiusaaminen, en koskaan näyttänyt tunteitani, hammasta purren puskin eteenpäin ja ajattelin jollain tasolla ansaitsevani sen kaiken, olinhan itsekin "suosioni huipulla" kiusannut muita
vaikken sitä kiusaamiseksi silloin itse tajunnutkaan. Syvää katumusta tunnen asiasta, mutta eivät lapset tiedosta tekojaan.
Yhdeksännen luokan lopussa tapahtui jotain mikä muutti elämäni totaalisesti, sain epilepsiakohtauksen, meni jonkin aikaa, että epilepsiani saatiin lääkkeillä kuriin, mutta se jätti minuun jonkinlaisen pelon. En enää uskaltanut liikkua
ihmisten ilmoilla koska pelkäsin saavani kohtauksen, jotenkin kaverit vain jäivät kuvioista pois. Muiden vetäessä ensimmäisiä kännejään, istuin ja kökötin kotona. En koskaan kertonut taudistani kenellekään, salasin sen, tuskin kukaan tietää tänäkään päivänä mitä minulle tapahtui.
Kun yhdeksäs luokka läheni loppuaan, minulla oli tunne, että elämä loppuu. Olen aina pitänyt koulusta, mutta kiusaamisen ja ulkopuolisena olemisen vuoksi se oli yhtä tuskaa. Olisin tahtonut mennä lukioon, mutta poissaolot ym. näkyivät päättötodistuksessani ja sillähän päädyin sitten ammattikouluun, alalle joka ei kiinnostunut minua yhtään. Mutta ammattikoulussa vietin kuitenkin hyvät kolme vuotta ja sain pitkästä aikaa, jotain kaverin tapaisiakin.
Valmistuttuani työllistyin ja olin monessa paikassa töissä, jossainvaiheessa tuli muutto pois kotioloista ja elämä näytti kaikinpuolin olevan mallillaan, oli jopa muutama kaveri/tuttu. Oli alkoholi/huumekokeiluja, rajojen testaamista.
Rakastuin myös ensimmäistä kertaa elämässäni, tästä ei lopulta tullut mitään vaikka molemminpuolista kiinnostusta oli. Tilanteen teki vaikeaksi myös se, että
kyseinen nainen oli varattu, mutta ei siitä sen enempää. Vähän ennen kyseisen naisen tapaamista olin jäänyt työttömäksi, lopulta kaikki kulminoitui siihen, että sairastuin masennukseen, laskut jäivät maksamatta, vuokrat jäivät maksamatta, tuli häätö.
Pakon edessä muutin takaisin kotiin ja pian sain onneksi töitä, maksoin velkani pois ja 3 - vuoden jälkeen pääsin muuttamaan taas omilleni. Vaikka asiat
ovat pintapuolisesti nyt hyvin, olen sisältä ihan rikki. Koko eletty elämäni, kaikkea kokemaani en viitsi tähän edes laittaa on jättänyt minuun syvät arvet. Minun on hyvin vaikea luottaa/tutustua ihmisiin sukupuolesta riippumatta, vaikka
kovasti tahtoisin. Tunnen itseni yksinäiseksi, minulla ei ole oikein harrastuksia, töitä on niin paljon kuin jaksaisi tehdä, mutta olen
ottanut vapaaehtoisesti "hengähdystauon" kaikesta työstä. Olen elämäni aikana kokenut ns. burn outin kahdesti työn takia. Taloudellisesti
tulen ihan hyvin toimeen, sanonta "raha ei tuo onnea" pitää kyllä hyvin paikkansa.
Jotenkin minulla on tunne, että lopetin elämisen kun täytin 18v. Nyt olen 30v ja olen varovaisen optimistinen, jos minullekin vaikka
sattuisi elämässä vielä jotain hyvää tai siihen tulisi jotain hyvää. Lohtua saan rukoilemisesta, olen löytänyt yhteyden Jumalaan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Jotenkin minulla on tunne, että lopetin elämisen kun täytin 18v. Nyt olen 30v ja olen varovaisen optimistinen, jos minullekin vaikka
sattuisi elämässä vielä jotain hyvää tai siihen tulisi jotain hyvää. Lohtua saan rukoilemisesta, olen löytänyt yhteyden Jumalaan.
Voi kun hienoa, että olet löytänyt elämän onnenlangasta kiinni. Ihan varmasti, nyt se vasta kohdallasi alkaa. Jostain syytä, varmaan sen tehtäväsi vuoksi olet joutunut kulmaan nuoruudessa raskaan tien.
Siunausta sinulle ja tuossa toivossa ja uskossa eteenpäin. Ei se elämä aina helppoa ole, mutta tarpeellinen voima annetaan ja meitä kannetaan.