Elämäni on ollut yhtä vuoristorataa, korkeita nousuja ja isoja laskuja. Nyt olen taas pisteessä, jossa olen kapuamassa pohjalta ylöspäin.
Lyhyt elämäntarina.
Perheeni on normaali, jos normaalin voi jollain normilla määrittää. Työssäkäyvät raittiit vanhemmat, lapsuuskoti oli hyvä ja siellä oli turvallista kasvaa. Muistan lapsuudesta, että minulla oli paljon kavereita, koulupolkuni alkaessa olin luokan suosituimpia tyyppejä ja oikeastaan tätä jatkui koko ala-asteen ajan,
harrastin jalkapalloa, jossa olin aika hyvä ja se myös lisäsi suosiotani.
Olisiko se ollut 6-luokalla kun jouduin onnettomuuteen ja sairaalaan, tämän johdosta olin monta kuukautta poissa koulusta ja palatessani sinne, en enää sopinutkaan vanhoihin kaveripiireihin. Minulla oli silti muutama hyvä ystävä,
joiden kanssa jatkoin ylä-asteelle.
Ylä-asteen alkaessa alkoi myös jonkinsortin kiusaaminen, en koskaan näyttänyt tunteitani, hammasta purren puskin eteenpäin ja ajattelin jollain tasolla ansaitsevani sen kaiken, olinhan itsekin "suosioni huipulla" kiusannut muita
vaikken sitä kiusaamiseksi silloin itse tajunnutkaan. Syvää katumusta tunnen asiasta, mutta eivät lapset tiedosta tekojaan.
Yhdeksännen luokan lopussa tapahtui jotain mikä muutti elämäni totaalisesti, sain epilepsiakohtauksen, meni jonkin aikaa, että epilepsiani saatiin lääkkeillä kuriin, mutta se jätti minuun jonkinlaisen pelon. En enää uskaltanut liikkua
ihmisten ilmoilla koska pelkäsin saavani kohtauksen, jotenkin kaverit vain jäivät kuvioista pois. Muiden vetäessä ensimmäisiä kännejään, istuin ja kökötin kotona. En koskaan kertonut taudistani kenellekään, salasin sen, tuskin kukaan tietää tänäkään päivänä mitä minulle tapahtui.
Kun yhdeksäs luokka läheni loppuaan, minulla oli tunne, että elämä loppuu. Olen aina pitänyt koulusta, mutta kiusaamisen ja ulkopuolisena olemisen vuoksi se oli yhtä tuskaa. Olisin tahtonut mennä lukioon, mutta poissaolot ym. näkyivät päättötodistuksessani ja sillähän päädyin sitten ammattikouluun, alalle joka ei kiinnostunut minua yhtään. Mutta ammattikoulussa vietin kuitenkin hyvät kolme vuotta ja sain pitkästä aikaa, jotain kaverin tapaisiakin.
Valmistuttuani työllistyin ja olin monessa paikassa töissä, jossainvaiheessa tuli muutto pois kotioloista ja elämä näytti kaikinpuolin olevan mallillaan, oli jopa muutama kaveri/tuttu. Oli alkoholi/huumekokeiluja, rajojen testaamista.
Rakastuin myös ensimmäistä kertaa elämässäni, tästä ei lopulta tullut mitään vaikka molemminpuolista kiinnostusta oli. Tilanteen teki vaikeaksi myös se, että
kyseinen nainen oli varattu, mutta ei siitä sen enempää. Vähän ennen kyseisen naisen tapaamista olin jäänyt työttömäksi, lopulta kaikki kulminoitui siihen, että sairastuin masennukseen, laskut jäivät maksamatta, vuokrat jäivät maksamatta, tuli häätö.
Pakon edessä muutin takaisin kotiin ja pian sain onneksi töitä, maksoin velkani pois ja 3 - vuoden jälkeen pääsin muuttamaan taas omilleni. Vaikka asiat
ovat pintapuolisesti nyt hyvin, olen sisältä ihan rikki. Koko eletty elämäni, kaikkea kokemaani en viitsi tähän edes laittaa on jättänyt minuun syvät arvet. Minun on hyvin vaikea luottaa/tutustua ihmisiin sukupuolesta riippumatta, vaikka
kovasti tahtoisin. Tunnen itseni yksinäiseksi, minulla ei ole oikein harrastuksia, töitä on niin paljon kuin jaksaisi tehdä, mutta olen
ottanut vapaaehtoisesti "hengähdystauon" kaikesta työstä. Olen elämäni aikana kokenut ns. burn outin kahdesti työn takia. Taloudellisesti
tulen ihan hyvin toimeen, sanonta "raha ei tuo onnea" pitää kyllä hyvin paikkansa.
Jotenkin minulla on tunne, että lopetin elämisen kun täytin 18v. Nyt olen 30v ja olen varovaisen optimistinen, jos minullekin vaikka
sattuisi elämässä vielä jotain hyvää tai siihen tulisi jotain hyvää. Lohtua saan rukoilemisesta, olen löytänyt yhteyden Jumalaan.
Lyhyt elämäntarina.
Perheeni on normaali, jos normaalin voi jollain normilla määrittää. Työssäkäyvät raittiit vanhemmat, lapsuuskoti oli hyvä ja siellä oli turvallista kasvaa. Muistan lapsuudesta, että minulla oli paljon kavereita, koulupolkuni alkaessa olin luokan suosituimpia tyyppejä ja oikeastaan tätä jatkui koko ala-asteen ajan,
harrastin jalkapalloa, jossa olin aika hyvä ja se myös lisäsi suosiotani.
Olisiko se ollut 6-luokalla kun jouduin onnettomuuteen ja sairaalaan, tämän johdosta olin monta kuukautta poissa koulusta ja palatessani sinne, en enää sopinutkaan vanhoihin kaveripiireihin. Minulla oli silti muutama hyvä ystävä,
joiden kanssa jatkoin ylä-asteelle.
Ylä-asteen alkaessa alkoi myös jonkinsortin kiusaaminen, en koskaan näyttänyt tunteitani, hammasta purren puskin eteenpäin ja ajattelin jollain tasolla ansaitsevani sen kaiken, olinhan itsekin "suosioni huipulla" kiusannut muita
vaikken sitä kiusaamiseksi silloin itse tajunnutkaan. Syvää katumusta tunnen asiasta, mutta eivät lapset tiedosta tekojaan.
Yhdeksännen luokan lopussa tapahtui jotain mikä muutti elämäni totaalisesti, sain epilepsiakohtauksen, meni jonkin aikaa, että epilepsiani saatiin lääkkeillä kuriin, mutta se jätti minuun jonkinlaisen pelon. En enää uskaltanut liikkua
ihmisten ilmoilla koska pelkäsin saavani kohtauksen, jotenkin kaverit vain jäivät kuvioista pois. Muiden vetäessä ensimmäisiä kännejään, istuin ja kökötin kotona. En koskaan kertonut taudistani kenellekään, salasin sen, tuskin kukaan tietää tänäkään päivänä mitä minulle tapahtui.
Kun yhdeksäs luokka läheni loppuaan, minulla oli tunne, että elämä loppuu. Olen aina pitänyt koulusta, mutta kiusaamisen ja ulkopuolisena olemisen vuoksi se oli yhtä tuskaa. Olisin tahtonut mennä lukioon, mutta poissaolot ym. näkyivät päättötodistuksessani ja sillähän päädyin sitten ammattikouluun, alalle joka ei kiinnostunut minua yhtään. Mutta ammattikoulussa vietin kuitenkin hyvät kolme vuotta ja sain pitkästä aikaa, jotain kaverin tapaisiakin.
Valmistuttuani työllistyin ja olin monessa paikassa töissä, jossainvaiheessa tuli muutto pois kotioloista ja elämä näytti kaikinpuolin olevan mallillaan, oli jopa muutama kaveri/tuttu. Oli alkoholi/huumekokeiluja, rajojen testaamista.
Rakastuin myös ensimmäistä kertaa elämässäni, tästä ei lopulta tullut mitään vaikka molemminpuolista kiinnostusta oli. Tilanteen teki vaikeaksi myös se, että
kyseinen nainen oli varattu, mutta ei siitä sen enempää. Vähän ennen kyseisen naisen tapaamista olin jäänyt työttömäksi, lopulta kaikki kulminoitui siihen, että sairastuin masennukseen, laskut jäivät maksamatta, vuokrat jäivät maksamatta, tuli häätö.
Pakon edessä muutin takaisin kotiin ja pian sain onneksi töitä, maksoin velkani pois ja 3 - vuoden jälkeen pääsin muuttamaan taas omilleni. Vaikka asiat
ovat pintapuolisesti nyt hyvin, olen sisältä ihan rikki. Koko eletty elämäni, kaikkea kokemaani en viitsi tähän edes laittaa on jättänyt minuun syvät arvet. Minun on hyvin vaikea luottaa/tutustua ihmisiin sukupuolesta riippumatta, vaikka
kovasti tahtoisin. Tunnen itseni yksinäiseksi, minulla ei ole oikein harrastuksia, töitä on niin paljon kuin jaksaisi tehdä, mutta olen
ottanut vapaaehtoisesti "hengähdystauon" kaikesta työstä. Olen elämäni aikana kokenut ns. burn outin kahdesti työn takia. Taloudellisesti
tulen ihan hyvin toimeen, sanonta "raha ei tuo onnea" pitää kyllä hyvin paikkansa.
Jotenkin minulla on tunne, että lopetin elämisen kun täytin 18v. Nyt olen 30v ja olen varovaisen optimistinen, jos minullekin vaikka
sattuisi elämässä vielä jotain hyvää tai siihen tulisi jotain hyvää. Lohtua saan rukoilemisesta, olen löytänyt yhteyden Jumalaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sydämeni itkee ,kun luin kirjoituksesi.Minun pojallani ollut samanlaista elämässä.Poika asuu kaukana ja äidillä on vain rukous apuna.Herra,auta kaikkia yksinäisiä ja eri vaikeuksissa eläviä ihmisiä, anna apusi ja armosi.Sinä olet fiksusti kirjoittava ja ajatteleva kaveri.Toivotaan,että saat tarkoituksen elämääsi,löydät hyvän ihmissuhteen,löydät uudelleen harrastuksen vaikka jalkapallosta,yritä sitä aktiivisesti..Hyvää tähän päivääsi!
kiitos samaa toivon itsekin!
Ainakin pystyt näkemään asioita loogisesti, ja olet hyvä saamaan elämääsi kokoon isojen takaiskujenkin jälkeen. Sinulla on vahvuuksia, näe ne!
Olen itse keski-ikäinen varsin ongelmainen nainen. Tässä iässä huomaan sen, miten eri iässä tarkastelee oman elämänsä ja yleensäkin elämän ilmiöitä eri silmin. Ihminen ei varmaan ikinä lakkaa käymästä lapsuuttaan läpi. (Olen juuri tutustunut itseäni kymmeniä vuosia iäkkäämpään menestyneeseen mieheen, ja kuinka ollakaan, läpi käymme lapsuutta.)
Tiedetään, että pysyvimmät ihmissuhteet luodaan yleensä alle 20-vuotiaana. Itsekin sairastin lapsena, ja putosin sosiaalisista kuvioista siinä vaiheessa. Kai ihmisellä katoaa jonkin sortin herkkyysvaihe varhaisnuoruuden jälkeen. Pieni ulkopuolisuuden tunne ei ole välttämättä pelkkä heikkous. Se myös auttaa näkemään asiat objektiivisemmin. Toisaalta taas toiset ihmiset voivat kokea sinut hyvin eri tavoin kuin itse itsesi näet.
Elä! Olet mies parhaassa iässä, ja se kannattaa hyödyntää. Jollet omin avuin pärjää, pyydä terapialähete. Joka tapauksessa nuoruus (kuten nuori aikuisuuskin) on uniikki ikävaihe, jota ei takaisin saa. Toivon, että löydät oman tiesi.
Jos uskonto kiinnostaa ja jos olet (ajoittain) työelämän ulkopuolella, niin oletko miettinyt esim. meneväsi talkoolaiseksi luostariin?
ajatus on käynyt mielessäni, talkoolaiseksi menosta. Kai sitä on tullut jotenkin niin kyyniseksi ja varovaiseksi ihmiseksi, että pienenkin uuden asian tekeminen/kokeminen on valtaisa ponnistus.