Vanhempien vainoama

Kommentteja:
Entäpä jos äidilläsi on turvaton olo, vaikka onkin terävä päästään ja kielestään?
Monet vanhukset kokevat turvattomuutta ja yksinäisyyttä, ei ole juttukumppania eikä seuraa. Ei kotisairaanhoitajan käynti tai muu satunnainen juttuseura riitä.

Entäpä jos äitisi kokee tarvetta puhua ottolapsiajastaan, sota-ajasta, muistoistaan ja menneisyydestään sen takia, että ne asiat tulevat mieleen yhä useammin ja useammin ja aiheuttavat tuota yllämainittua turvattomuutta?
Mitäpä jos kuuntelisit ja kyselisit lisää sen iänikuisen joo joon sijaan.

Puuttuu miehesi ja sinun asioihin. Ainahan hän voi sanoa asioistanne jotain, mutta mikset anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja sano tähän se joo joo.
Ei kannata ärsyyntyä mistään sellaisesta johon hänellä ei oikeasti ole vaikutusvaltaa.

Kylvää riitaa sinun ja siskosi välille.
Ei äitisi mitään riitaa kylvä. Sinä ja siskosi voitte keskustella kasvokkain suoraan kaikki asiat mitä teidän välillänne on ja sopia äitinne hoitoon liittyvät asiat. Ei teidän tarvitse välittää yhtään siitä mitä äitinne väittää jomman kumman sanoneen tai tehneen.
Sinä ja siskosi päätätte tasan tarkkaan itse mistä loukkannutte, mitä sanotte tosillenne, ei sillä ole mitään väliä mitä välikäsien kautta kuulette. Keskustelkaa keskenänne, älkääkä olettako tai luulko toisistanne pahaa sen takia mitä äitinne tai joku muu sanoo.

Oikeuttaako vanhuus huonoon käytökseen:
Kyllä vanhuus oikeuttaa ihan millaiseen käytökseen tahansa. Vanhuksilla on aivoverenkiertohäiriöitä, on dementiaan, on Alzhaimeria, on lääkkeistä johtuvia haittavaikutuksia, monilla naisvanhuksilla on esim. virtsatietulehduksista johtuvia harhaluuloja ja näkyjä. On paljon vanhuksia joilla ei ole mitään vikaa, mutta on sitten sellasia jotka ovat hyvinkin vaikeita, pahempia kuin pienet lapset koskaan.

Ota lusikka kauniiseen käteen, ymmärrä että vanhus tarvitsee aikaa, aikaa ja vielä kerran aikaa muilta ihmisiltä. Jos äitisi ei ole vielä tuetun hoidon piirissä, ala siskosi kanssa järjestelemään häntä hoivakotiin tms. yhteisöllisempään asumismuotoon jos hän ei sellaisessa jo ole.

Minulla on vähän samantapaista kokemusta. Iäkäs äitini tarvitsee minua kovasti, toki sen ymmärrän. Mutta omaa jaksamistani minäkin ajattelen.

Äidilläni ei ole mitään harhaluuloja eikä muistisairautta, ei mitään pelkotilojakaan, päinvastoin hän on hyvinkin nuorekas ja muiden ihmisten seurassa iloinen ja hauska. Hänen nuorekkuuttaan ihaillaan ja ihmetellään. Toisen puolen hänestä tunnen vain minä.

Minulle hän valittaa, ja valittaa ihan kaikesta. Mistä tahansa, esim. ihmisistä, jotka liikkuvat ulkona. Miten se tuon näköinen on, miksi tuo kulkee aina tuohon aikaan, mikä tuokin luulee olevansa, katso nyt tuotakin jne. Eikä siinä käy neuvo, että anna mennä toisesta korvasta ulos. Äiti vaatii minua ottamaan kantaa, ja jos en halua sanoa mitään, niin hän närkästyy ja alkaa vaikka itkeä, kuinka hänen puheistaan ei välitetä tai ei puhuta hänen kanssaan hänen mieleisistään asioista. "Pidät minua vanhana ja mitättömänä, mutta kyllä minuakin pitää kuunnella ja minun kanssa puhua." Niinpä niin.

Vanhat asiat on käyty läpi miljoonaan kertaan. Aina samoin sanoin ja samoin reaktioin. Kaikki asiat on käyty läpi, puitu tuhannesti, en enää jaksaisi, kun ne ei kuitenkaan johda mihinkään muuhun kuin siihen, että kukaan ei välitä ja aina meni kaikki väärin. Vaikka yritän puhua iloisemmista asioista, kohta ne kuitenkin kaatuu niskaani negatiivisina, aina jotain huonoa löytyy.

Tiedän, että äiti on vihainen vanhuudelleen, mutta miten minä voisin asiantilan muuttaa? Tekemällä hänen vanhuutensa paremmaksi? Se on jo nyt niin hyvin, kuin hänen tilanteessaan on mahdollista. Hänellä on kaikki mahdolliset palvelut, joita on saatavilla, hänellä on jopa ystäviä, jotka käy hänen luonaan, minun lisäkseni. Olemme mieheni kanssa aina hänen käytettävissään, jos jotain sattuu. En pysty enää yhtään enempää tekemään, ellen sitten sen, että muuttaisin hänen luokseen asumaan. No sitä en voi tehdä, on minulla oltava omakin elämäni. Aina äidin luona ollessani on sellainen tunne, että en riitä. Se on ahdistavaa. Muut ihmiset pitää äitiäni oikein malliesimerkkinä nuorekkaasta ja iloisesta vanhuudesta, mutta vain minä tiedän sen käänteisen puolen. Miehellenikään en viitsi kauheasti mieltäni purkaa, koska en oikeastaan kuitenkaan halua äitiäni soimata, se tuntuu pahalta. No, nythän tässä kuitenkin jotain kirjoitin mutta jos joku saa tästä "vertaistukea" niin nythän sitäkin on sitten annettu. Tällaista elämä on.

PS. Minulle on täysin poissuljettua ehdottaa, että alkaisin ohjata äitiäni jonnekin hoivakotiin tai yhteisöllisempään asumismuotoon, äitini ei lähtisi kuin kilon paloina! Hän vihaa ajatustakin, oma koti on maailman tärkein ja toki hän siinä vielä näin tuettuna pystyy olemaankin aivan hyvin.

Ei ketään voi pakottaa hoivakotiin ja usein stressaa kaikista eniten omien vanhempien kanssa, jos sisaruksista joku on juoppo.Juoppo omalla sairaudellaan pilaa välit kaikkiin sisaruksiin ja usein hyvin ilkeä omia vanhempia kohtaan, vanhana ei vaan jaksa kaikkea ja siksi elämä menee kaikilta pilalle.Juoppoutta on suvussani ja siitä on saanut kärsiä kaikki.

Oma äitini oli juuri samanlainen kuin "kaputtelua" nikin äiti.
Vieraampien ihmisten edessä mitä energisin ja itsekseen pärjäävin tehopakkaus, kaikki ihastelivat että miten se jaksaa elää yksin ja huolehtia puulämmitykset sun muut.
Kotisairaanhoitokin vähensi käyntejään koska eihän niin hyvinvoivan ihmisen luona tarvitse edes yhtä kertaa viikossa käydä. Äitini kehui miten hyvin hän tekee itse ruokaa, tosiasia oli, että hän söi pelkästään korppuja ja rinkeleitä viikkokausia putkeen.
Kotisairaanhoito näkee just sen verran kuin haluaa nähdä asiakkaan luona käydessään. Kun jääkaapissa on ruokaa, ihan sama vaikka se olisi 5 viikkoa vanhaa, he ovat sitä mieltä, että asiakas syö hyvin, jos hän itse niin sanoo tekevänsä.

Äiti oli aivan hirveä kitisijä, vaatimuksia ja valitusta sai kuunnella koko ajan ja se kesti vuosia ja vuosia, meitä lapsiaan kohtaan, siis jatkuva narina ja syyttely. Asumme satojen kilometrien päässä ja aina kun menimme yritimme tehdä kaikki siivoukset ja työt, ruuanlaitot pakkaseen sun muuta. Mikään ruoka ei ollut riittävän hyvää, ei käynyt kukaan, ei soittanut kukaan, naapurit olivat sitä ja tätä, ihmiset puhuivat äidistä muka pahaa, kauppias myi pilaantunutta ja laskutti väärin jne jne. Puhe katkoi, muisti pätki, oli katkokävelyä oli nielemisvaikeuksia, oli huimausta ja ties mitä. Äitini syytti kaikista näistä ongelmista lääkkeitään.

Onneksi äiti sairastui sen verran vakavasti flunssaan, että joutui ensin keskussairaalaan ja siitä sitten terveyskeskuksen vuodeosastolle. Äitini oli sairaalan mukaan kärsinyt jo vuosia aliravitsemuksesta, oli pahoja hivenaine, proteiini, suola, neste- yms. puutoksia ja ne kaikki vaikuttivat tietenkin yleiskuntoon ja aivojen toimintaan.

Äitini joutui pakosta ottamaan asunnon hoivakodista, koska lääkäri kielsi kotiuttamasta häntä kotiin enää. Jo muutama viikko säännöllisen ruuan ja tarkkailun piirissä teki jo sen että hän oli kuin toinen ihminen.
On nykyään yhtä ystävällinen meille lapsilleen ja lastenlapsilleen kuin vieraillekin ihmisille, ei hauku muita, ei syyttele ketään, ei narise eikä kitise, on aidosti iloinen kun käydään. Hänen kotinsa myytiin ennen seuraavaa talvea ja ne rahat on käytetty ja käytetään jatkossakin äidin hoitoon. Äitini on asunut hoivakodissa nyt jo muutaman vuoden ja on paremmassa kunnossa kuin 10 vuotta sitten oli.

Tuollaisia äitejä on- valitettavasti. Omani on yli 80v ja huolehdin hänen asioistaan. Hankin juuri vähän aikaa sitten asunnon hänelle lähempää, oli onnellinen ja mielissään kun pääsee lähemmäs asumaan. Velikin asuu samassa kaupungissa sekä meidän lapset perheineen. Eilen ilmoitti ettei hän muuta. No ei sitten. Yritin selittää ja toisetkin sisarista ovat selittäneet, että kun jään eläkkeelle on minun helpompi piipahtaa kun hän asuu lähempänä. Sain sellaisen ryöpytyksen niskaani ja kuulemma syötän hänelle kaikenlaisia mömmöjä(Lääkkeitä). No eihän tuo mitään, olen niin tottunut saamaan hänen kiukunpuuskansa ja osaan pitää puoleni.

Kaikkein eniten minua loukkasi se, että rakkain ystäväni kuoli lauantaina niin äiti kysyy, että menenkö hautajaisiin. Kysyin, että mikä kysymys tuo on, tottakai menen, onhan kyseessä minulle rakas ihminen. Äiti alkoi hihitteleen tekonaurua. Sama juttu oli kun anoppini kuoli ja sanoin anopin olleen minulle tärkeä ja rakas. Silloinkin äiti pyrskähti nauruun ja alkoi hihitteleen. Koen tuon loukkaavana ja sanoinki eilen äidille siitä.
Voi noista äidin ilkeyksistä, ihan lapsuudesta lähtien vois kirjoittaa kirjan.

"Mikset sano ihan suoraan, että et suostu kuuntelemaan enää tuollaista. Et jaksa olla roskasankona, koska ei se äitisi oloa yhtään paranna, että kuuntelet vain kiltisti. Ohjaa hänet vaikka terveyskeskukseen psyk.sh:n juttusille, koska jatkuvan valittamisen takana on varmasti jotain selvitettävää, joka vain purkautuu noin. Et auta äitiäsi kuuntelemalla vain kiltisti, kerro hänellekin, että suhteenne huononee tuolla tavalla."

Niinpä niin, noin sitä voi neuvoa, kun ei tunne tapausta enkä pysty näin kirjoittamalla tuomaan asiaa selville täysin sellaisena kuin sen koemme, äiti ja minä.

Olen sanonut sadat kerrat, että älä puhu minulle tuollaisista asioista! Miksi pitää aina muistella ikäviä asioita ja aina valittaa kaikesta ja kaikista? Olen sanonut, että en suostu kuuntelemaan, en. Mutta jos sitten todellakaan en kuuntele, äiti alkaa itkeä, että minäkään en hänestä välitä enkä ymmärrä, minkälaista on olla vanha.

Ei se auta yhtään mitään. Äiti ei muuta käytöstään. Hän on sellainen kuin on. Toki voin korottaa ääntäni ja saada aikaan itkua ja riitaa, äidille pahan mielen ja tietysti itsellenikin. Ei äiti 94-vuotiaana mitään "opi." Hän on ollut valittajatyyppi aina. Äidille on turha selittää, että suhteemme huononee tuollaisesta, sellaista hän ei tajua eikä ota kuuleviin korviinsakaan. Hän luennoi minulle mielellään siitä, kuinka lasten velvollisuus on huolehtia vanhemmistaan hamaan hautaan asti ja tehtävä näiden elämä helpoksi ja hyväksi. Ei sellaisten vanhusten tarvitse turvautua yhteiskunnan apuun, joilla on niin hyvät lapset. Enkä minä suinkaan "kiltisti" vain istu ja kuuntele, kyllä minä osaan sanoa takaisin myös, mutta en haluaisi sitä väittelyä ja sanaharkkaa, äiti ei enää osaa riidelläkään "oikein," hän vain takertuu johonkin sanaan ja alkaa siitä johdattaa asiaa mieleisempäänsä suuntaan tai juuttuu johonkin sivuseikkaan. Se on jotenkin turhauttavaa ja lannistavaa, ulkopuolisesta varmaan naurettavaa, jos sitä joutuisi seuraamaan.

Ainoa tapa on puhua hänelle mukavista asioista, hetken aikaa se aina onnistuu. Toisinaan menee ihan hyvinkin ja on parempi mieli sieltä lähdettäessä. Mutta se vain vie voimia kovasti. Äiti ei ole kovinkaan kiinnostunut minun omasta elämästäni, joskus tuntuu että hän vihaa sitä, että minulla on muutakin kuin hänet. Vaikka olisin istunut koko päivän hänen seurassaan, hän alkaa napista kun teen lähtöä, että taas hänet jätetään yksin. Yksinäisyys on äidille sitä, että minä en ole hänen seurassaan. Muista ihmisistä hän ei välitä. Minä olen se tuttu ja turvallinen, jolle voi valittaa ja jonka omaatuntoa voi kolkuttaa esittämällä milloin mitäkin. Muut ihmiset saattavat jopa rasittaa häntä, kun on oltava koko ajan niin positiivinen ja kuunnneltava heidän juttujaan valittamatta omiaan.

Terveyskeskukseen psykologin juttusille... hoh hoijaa. Miten?

Ettäkö minä vain tilaisin äidilleni ajan terveyskeskuksesta jollekin psykologille, sitten ilmoittaisin äidille, että nyt lähdetään???? Kantamallako minä hänet sinne veisin?

Äiti ei ikinä antaisi anteeksi jos häntä lähtisin jollekin psykologille ohjaamaan. Siitä vasta riemu syntyisikin. Hyvä neuvo mutta syntyessään kuollut. Ja äitihän olisi psykologillekin iloinen, elämäänsä tyytyväinen ja huumorintajuinen vanhus, sen manipuloinnin hän kyllä taitaa.

Vinkkinä kaputtelijalle.
Varaa soittoaika äitisi omalääkärille, kun saat lääkärin langan päähän, kerro äitisi tilanne ja kysy voisitko sinä varata pidemmän ajan lääkäriltä äitisi tämän hetkisen kunnon kartoitusta varten ja ajan myös laboratoriokokeisiin, jos lääkäri näkee siihen tarvetta.

Sitten sanot äidillesi, että olet varannut hänelle lääkärin reseptien uusimisen takia ja ajan kontrolliverikokeisiin tms. Ei sinun tarvitse mainita psygologista tai tutkimuksista äidillesi sen enempää. Joskus mitä vähemmän kertoo, sen parempi vanhukselle.

Anna lääkärin tehdä oma työnsä.
Jos omalääkäri on toistaitoinen, varaa aika geriatrilta.

Kiitos neuvoista. Ne ei vain sovi tähän tilanteeseen. Ei ole olemassa mitään syytä, miksi äidille pitäisi tilata vielä erikseen aika lääkäriin. Hänellä on kaikki terveydelliset jutut kyllä hoidossa ja kondiksessa, niitä ei edes ole paljoa. Hän on tavallista hyväkuntoisempi ikäisekseen. Ja pää pelaa kyllä, hän vastaa ihan itse omista asioistaan. Ei minullekaan kukaan muu kuin minä itse tilaile lääkärinaikoja.

Kunnan palveluohjaaja käy joka vuosi tekemässä kartoituksen hänen tarvitsemistaan vanhuspalveluista. Siinä on minun oltava mukana, koska äidin kuulo on sen verran heikentynyt, että on parempi olla kaksi ihmistä kuulemassa. Mutta järjessä ja muistissa hänellä ei ole mitään vikaa. Ja hygienia hänellä kyllä toimii ja kaikki sellainen, äidillä käy kampaajakin kotona määrävälein, koska hän haluaa pitää itsensä mahdollisimman "ihmisen" näköisenä, niin kuin hän itse sanoo.

Mihin hän tarvitsisi geriatria? Miksi? Siihenkö, että äiti on sellainen perusnegatiivinen luonteeltaan ollut aina, ja takertuu mielellään minuun, niin hän on aina tehnyt. Mitäpä joku lääkäri siihen voisi vaikuttaa, jos minä hänelle soittaisin ja sanoisin, että äidilläni on tällainen tilanne, että... niin, minkälainen? Hän pärjää ihan hyvin ja saa kaikki mahdolliset palvelut, mutta on vain minulle hirveän negatiivinen. Eipä tuo tilanne siitä miksikään muutu. Tätä hän teki jo silloin kun olin nuori ja asuin kotona, jos tunsin iloa jostain, niin äiti kyllä osasi nasevasti muistuttaa jostain kääntöpuolesta ja meillä oli joskus aika railakkaita riitoja.

Yksinkertainen selitys on vain se, että äiti inhoaa vanhuuttaan. Eikä siitä voi kenellekään muulle valittaa kuin minulle. Kun isäkään ei enää elä. Toisten vanhusten pariin hän ei halua, koska "mitä iloa hänellä olisi niistä pöppänöistä", no onhan se niinkin. En voi kuvitella äitiäni istumassa saali harteilla jossain vanhusten askartelupiirissä tai muussa viriketoiminnassa, ei tulisi kuuloonkaan koska äiti ei halua leimautua vanhukseksi vaikka 94-vuotiaana takuulla sitä on. Äitihän laittaa vielä korkokengätkin jalkaan kun johonkin lähdetään, vaikka keppi pitääkin olla varmuuden vuoksi mukana.

On ihan mukavaa saada vastauksia ja ohjeita, miten tehdä, mutta tästäkin näkee, miten erilaisia tapaukset voivat olla. Jos äidillä olisi muistihäiriöitä, olisi tilanne ihan toinen. Jännä juttu, mutta tästäkin saan jo omantunnon soimauksia, eli kai minä olen oppinut, että vanhempiaan pitää kunnioittaa eikä heitä saa arvostella. Meillä meni äidin kanssa ihan hyvin ne vuodet, kun olin muuttanut kotoa pois ja perustin perheen ja niin pois päin. Vasta tämä äidin vanheneminen alkoi taas tuoda niitä vaikeita luonteenpiirteitä esiin. Suokoon Luoja että en itse ala takertua lapsiini liikaa enkä heille valittaa vanhuuttani sitten kun se aika oikeasti koittaa. Yritetään vain jaksaa näitten vanhustemme kanssa, sen tiedän että en ole yksin ja että pahempia tapauksia on pilvin pimein. Kiitos kun jaksoitte lukea ja kantaakin otitte!

Jaksamista Teille kaikille.

Yksi muistisairashoitaja suositteli, että laittaa paperille vanhuksen tempauksia (puheita) päivämäärien kanssa ja toimittaa paperi lääkärille etukäteen, ennen vastaanottoa.

Yksi tuttava sanoi vieneensä vanhustaan lääkärille. Nuori tk-lääkäri sitten tuumasi vanhukselle: "Eihän terve mies lääkkeitä syö!"
Kymmenisen vuotta sitten tässä kylässä lykättiin vanhukset muistisairaitten yksikköön eikä aloitettu mitään lääkityksiä eli he poistuivat keskuudestamme aika nopeasti.
Tämä niille, jotka luottavat julkiseen vanhustenhoitoon!

Oma äitini odotti, että hänelle puhutaan nätisti, mutta itse päästeli suustaan mitä sattuu. Ja oli kai tehnyt lapsia siksi, että lasten velvollisuus on toimia elämänkielteisen ihmisen kuulijana. Joku tuumasi, ettei hän enää käy kylässä, koska haukkumista pitää kuunnella. Joskus osasi olla juuri pirteä ja mukava vieraille.

Yksi läheinen oli silloin apuhoitajana ja olisi luullut hänen tietävän menettelytapoja höppänän hoitoon. Juuri lääkärille/terv.hoitajalle menoa yms. Apuhoitaja kippasi kaiken mun niskaan. Osasi manipuloida ym. Ja pitikö kulissejakin pitää pystyssä?

Jos vanhemmat ovat iäkkäitä, ei ne lapsetkaan kovin nuoria ole vaikka suominaisilla onkin tapana pitää itseään nuorekkaina vaikka monesti ovat äitiään mummomaisempia.

Kaputtelua nikille.
Jos äitisi kerran on sinun mielestäsi täysin terve ja teräväpäinen, niin miksi hän kokee oikeudekseen puhua sinulle aina ja toistuvasti ikävään sävyyn?
Ei kukaan aikuinen saa sanoa ääneen mitä sylki suuhun tuo. Tässä yhteiskunnassa on määrätyt käytöstavat terveille aikuisille ja terveiden pitäisi ymmärtää myös se, mitä sopii sanoa ja mitä ei.

Jos äitisi tosiaan olisi niin järkevä ja fiksu ihminen kuin mitä sanot, hän itse tajuaisi ettei hänen käytöksensä ole millään mittapuulla ok.

Minun äitini muuttui epämiellyttäväksi ihmiseksi eläkkeelle jäätyään. Pikkuhiljaa vuosien saatossa hän erakoitui kotiin, sanoi, ettei hän hieno nainen kusivaippaisten vanhusten kanssa seurustele. Sinne jäi martat, laulupiirit, eläkeläisten matkat, lomat erilaisissa hoitolaitoksissa ja kylpylöissä. Ennen äiti kävi uimassa kerran viikossa, ne loppuivat 75 vuotiaana, koska ei kehdannut enää riisuuntua nuorempien edessä, se tuli ilmi siitä miten halveksivasti äiti puhui muiden naisten rinnoista, tyyliin sen ja sen läskirinnat hyppii, tai miten tuokin xxx kuvittelee olevansa niin hoikka ja miesten mieleen...

Äitini käytös muita ihmisiä kohtaan oli ylimielistä, hän puhui muista ihmisistä hyvin ivallisesti, saattoi sanoa yksi klenkka sanoi päivää, tai sekin nälkäkurki tuli samaan pöytään syömään. Äitini saattoi todeta naapureista että siinähän se turhaan kahvia kärkkyi ovella mutta enpä tarjonnut kun en sitä ole lehteä tuomaan pyytänyt (naapuri toi päivittäin lehden tien varren postilaatikolta hyvää hyvyyttään) , isän siskot olivat varkaita (eivät taatusti olleet) ja pahansuopia ja heidän lapsensa juoppoja sun muuta.

Meitä omia lapsiaan haukkui milloin mistäkin, esim. veljeni teki metsänhoitotöitä lomallaan yhteismetsässämme, niin eihän se äidin mieleen mennyt, vaikkei hän edes katsomassa käynyt. Toinen veli leikkasi äidin kodin nurmikot ja siitä tuli sanomista joka kerta, mutta hävettäähän se keskellä kylää pitää pitkää heinää.
Miniöissä oli kaikenlaista vikaa, äiti sanoi suoraan yhdelle veljelleni hänen uduen naisystävän kuullen, että saisit sinä paremmankin kuin tuon huoran. Veljen naisystävä oli pari vuotta aiemmin eronnut. Veli meni naimisiin naisen kanssa, eikä käynyt äitini luona kertaakaan, eikä tule menemään ennen kuin äiti pyytää anteeksi. Tästä on nyt 20 vuotta. Näitä vastaavia tahallaan tehtyjä loukkauksia on vaikka ja kuinka.

Me lapset oltiin hattua myöden täynnä äidin käytöstä.
Sanoimme hänelle suoraan että, jos hän jatkaa, kukaan ei tule enää käymään.
Eihän se auttanut.
Vasta silloin kun äitini syytti kotisairaanhoitajaa myrkyttämisestä, me varasimme äidille lääkärinajan ja sanoimme, että nyt tämä loppuu. Sinä et ole terve, jos et lääkärille mene sovittuna aikana, meitä ja lastenlapsia on turha odottaa enää ikinä enää käymään.
Me olimme yhtenä rintamana ja niinpähän vaan äitini meni lääkäriin, lääkäri totesi mielialahäiriön, sanoi suoraan äidille ettei hänestä ole enää kotona yksin asujaksi.
Sillä perusteella me lapset hommattiin äiti yksityiseen hoitokotiin, vastoin hänen omaa suostumustaan, ja sillä hän on pysynyt, vaikka välillä yrittää pois lähteä.

Melkein vuosi siinä meni ennen kuin äiti pyysi anteeksi meiltä ja aika monelta muultakin ihmiseltä. Vasta näiden anteeksipyyntöjen jälkeen aloimme taas vierailemaan äidin luona.

Nytkin äiti välillä yrittää aloittaa muiden ihmisten moittimisen, mutta siinä vaiheessa meistä jokainen sanoo heti, että äiti nämä asiat on puhuttu moneen kertaan, ei enää kiitos. Ja siihen se on jäänyt. Onneksi.

Yksi meistä sisaruksista hoitaa nyt äidin asioita ja me muut tuemme häntä kaikissa käänteissä yhtenä rintamana. Äiti kiukuttelee välillä miten kaikki lapset ovat häntä vastaan, johon me toteamme, että näin on, vanhaan käytäntöön ei ole enää paluuta.
Joko käyttäydyt meitä ja muita ihmisiä kohtaan asiallisesti tai sitten olet yksin.

Minusta sinun pitää olla äitisi tukena ja ymmärtää hänen käytöstään. Jos et pysty anteeksiantamaan ja rakastamaan häntä hänen eläessään, jäät ikuisesti lapseksi. Se olisi julmaa äitiäsi kohtaan. Sano itsellesi minä unohdan ja annan hänelle anteeksi sekä toivon hänelle kaikkea hyvää.

The greatest obstacle to peace of mind is to let go of anger and blame. In order to eliminate anger, you must learn how to forgive and forget.
Katso tämä fantastinen video!
https://www.youtube.com/watch?v=fBWlmyN0MuI

https://www.youtube.com/watch?v=IxzDlxpVUoU&list=PL3BD18C71876B7EC2&index=45


"Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen. Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus. "

Ilkeänäidintyttärelle.

Kysyit, miksi äiti kokee oikeudekseen puhua minulle aina ja toistuvasti ikävään sävyyn.

Niin. Sitä voisi kysyä. Ja onpa tullut vuosien saatossa kysytyksikin. Mutta kun äiti ei ymmärrä kysymystä, hän kun ei mielestään tee niin. Siitä kysymyksestä seuraa vain äidin vihainen ihmettely, miksi minä häntä aina syytän ja itse mukamas käännän asiat väärinpäin. Hänessä saattaa olla pieni ripaus narsistia, joka ei näe omaa käyttäytymistään vääränä. Sillä selittyisi myös tuo, että hän on aina muille ihmisille niin mukava, ystävällinen ja seurallinen. Minulle hän sitten arvostelee takanapäin näitä toisia ihmisiä, eikä millään ota onkeensa, vaikka kuinka sanon, että nehän on sun ystäviä, on aina olleet. Kun tätä nyt ajattelin ja muistelin, niin äidiltähän on kuollutkin ystäviä tässä elämän varrella, mutta yhdenkään ystävänsä hautajaisiin hän ei edes ole mennyt. Eikä laittanut edes adressia tai mitään suruvalittelua omaisille. Kun olen kysynyt, että miksi et, hän vain on kohautellut olkiaan, että mitä minä siitä. Minusta se on outoa. Hän on hyvin loukkaantunut aina, jos häntä ei ole muistettu, mutta itse ei tunnu syvästi välittävän juuri kenestäkään. Kaikki tämmöinen on hirveän masentavaa ja näistä asioista on kyllä tullut vuosien mittaan mitellyksi.

No, äiti ei sentään ihan noin vaikea ole, että syyttäisi ketään hänen myrkyttämisestään tai mitään vastaavaa, ne hänen puheensa on vain aina olleet sellaisia pisteliäitä, ihmisille seläntakana nauramisia ja sellaisia. Ja niin kuin jo kirjoitin, toisinaan menee ihan hyvinkin, muistellaan ihan hauskoja asioita tai katsellaan yhdessä teeveetä ja varsinkin jos mun mieheni on paikalla tai joku lapsista tai joku muu kuka vaan, niin äiti on kuin toinen ihminen. Sen hetken. Tosin kyllä mun lapsetkin on todenneet, että mummi on kauhee valittaja.

Toisaalta onhan äiti ollut melkoinen selviytyjäkin elämässään. Hän on kaikesta mennyt yli juuri tuon kenestäkään piittaamattoman asenteensa vuoksi. Mikään asia ei ole niin kovasti liikuttanut häntä. Isän kuolemakin tuntui olevan hänelle enemmän vain sitä, että hän sääli itseään kun jäi yksin. Nää on niin vaikeita asioita. Tulee sitä aika paljon tutkiskeltua itseäänkin, että onko minussa itsessäni jotain sellaista, että herätän negatiivisuutta.

Yritä nyt vaan hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on ja rakastaa sellaisena. Pian hänestä aika jättää ja tuolloin kadut kaunaasi. Olet vain vastuussa omasta käytöksestäsi. Sun äiti tarvitsee sua ja sun rakkautta. Sä olet saanut häneltä lahjaksi elämän.

Siinä olet täysin oikeassa. Sen takia olen vain yrittänyt jaksaakin, vaikka se on välillä koetuksella. Haudalla sitä sitten aina katuu, niinhän se menee. Jaksamisia vaan kaikille!

Voimia ja jaksamista!