Itse pelkään sitä hetkeä kun kuulen hänen menneen kihloihin/naimisiin. Silloin tämä kaikki tuntuu niin paljon lopullisemmalta ja vaikka sitä miten yrittäisi olla toisen puolesta onnellinen ja toivoa kaikkea hyvää niin silti sitä miettii "miksi se en ole minä?"
Se on myös hiukan pelottavaa miten oma mielenrauha ja onnellisuus voivatkaan olla toisinaan niin hauraan langan varassa. Ei haluaisi kenelläkään olevan tälläistä valtaa minuun, mutta niin se vain on. Rakkaus riisuu kaikki haarniskat ja suojamuurit. Tekee haavoittuvaisemmaksi kuin mikään muu.
Se on myös hiukan pelottavaa miten oma mielenrauha ja onnellisuus voivatkaan olla toisinaan niin hauraan langan varassa. Ei haluaisi kenelläkään olevan tälläistä valtaa minuun, mutta niin se vain on. Rakkaus riisuu kaikki haarniskat ja suojamuurit. Tekee haavoittuvaisemmaksi kuin mikään muu.
Vastaukset 42
Vanhimmat
Ymmärrän täysin tuntemuksesi.
Toisaalta, jos sellaisen uutisen kuulisit, sitten pääsisit (vihdoin?) eteenpäin. Aikaa myöten helpottaa.
Ehkä, mutta ei siitä toisaalta myöskään ole mitään takuita. Mitä jos jotkut ovatkin sellaisia, ettei heitä oikein voi unohtaa ja kipu muuttuu sellaiseksi tylpäksi tuntemukseksi tuonne kylkiluiden väliin.
Yleensä heistä pääsee aikaa myöten yli joiden ymmärtää kohdelleen huonosti ja jotka ovat todella särkeneet sen sydämen vedättämällä. Miten jos toinen onkin niin mahtava tyyppi, ettei ei ole koskaan pelaillut siinä mittakaavassa ja käyttänyt tunteitasi hyväksi?
Mikset tee asialle mitään? Vai joko yritit kaikkesi?
Jos toinen on suhteessa niin pitääkö ruveta painostamaan ja ahdistelemaan? Onko se nyt oikein tai hyvä tapa toimia?
Hän on itse sanonut sinulle olevansa suhteessa?
Hän ei ole oikeastaan koskaan puhunut kumppanistaan minulle. Sen sijaan muut ovat kyllä - yhteiset kaverit ja tuttavat.
No jos olet varma että on suhteessa niin ok, jos et, niin ottaisin sinuna jotenkin selvää. Voihan sitä neutraalisti ehdottaa tapaamista ja sitten kysyä kautta rantain. Samallahan sen näkee onko toisella kiinnostusta ylipäätään.
Hiukan kuin tarkoituksella iskisi itseään veitsellä ja vielä vääntäisi sitä?
En mä sun tilanteesta osaa sanoa. Ihan yleisesti ajattelin. Ei ne kaverit ja tuttavat useinkaan tiedä miten mikäkin on. Voi olla tahatonta ja joskus tahallistakin väärän tiedon levittämistä.
Ei tiedäkään ja heilläkin voi olla omat motiivinsa tai vaikka valitut puolensa.
Aloittaja taitaa olla kovin nuori vielä.
En sanoisi kolmenkympin rahapyykin ylittänyttä enää nuoreksi. Olen vain herkkä ja tunnen vahvasti.
Siis RAJApyykin... Nämä kännykän näppäimet ovat kyllä ihan toivottomia toisinaan.
Rahapyykin...
Se oli hauskempi alkuperäisenä.
Niin oli, mutta en nyt ihan niin huokea ole.
Toivottavasti olet sitten rohkea ettei tarvitse joku päivä pettymystä hokea.
Voi aloittaja rukka. Fiksu ihminen ei edes joudu tuollaiseen avoliiton tai avioliiton ansaan, hän vain porhaltaa eteenpäin.
Pääset hänestä yli ajanmyöten, mutta et ehkä täysin. Rakastuakin voi uudelleen. Rakkaus onneton ei ole koskaan ikuinen vaan sellainen rakkaus, jossa on vannottu avioliittovalat voi sen sijaan kestää elämänloppuun asti.
Oma pelkoni on se, että menettäisi terveytensä ja joutuisi esimerkiksi sokeana riippuvaiseksi muista.
Itselläni rakkauden rintamalla joskus ei mennyt hyvin ja päätin leikata parran pois sitten, kun olen päässyt onnettomasta rakkaudestani yli. Lokakuussa syksyllä rakastuin ja leikkasin seuraavana kesänä heinäkuussa partani pois. Sitten huomasin, että olen edelleen rakastunut häneen niin kuin silloin, kun annoin rakastuneena partani jostain syystä kasvaa. Kasvatin uudelleen parran, koska olin edelleen häneen rakastunut.
Vähitellen pääsin eroon tunteesta, mutta en koskaan pääse muistoissani eroon hänestä. Hän jää elämään tunteisiini sinä suurena ensirakkautena, jonka kanssa olisin halunut kesähäät. Nyt haluan säilyttää parran ainakin sänkenä, sillä en koskaan haluakaan eroon hänestä mielestäni ja parastani. Viime vuonna taisi olla jo viikkoja etten kertakaan muistanut hänen olemassa oloaan, vaikka en kehenkään elämässäni ole ollut rakastuneempi koskaan. Aika muuttaa käsitystä entisestä suuresta rakkaudesta. Jäljelle jää kultaiset muistot! :)
Uskon, että kolmen vuoden päästä pahin pelkosi ei enää ole se, että hän menee naimisiin!
Tämä odottaminen on vaikeinta. Ajan kuluminen. En ole niitä, jotka vain jatkavat. Menevät eteenpäin. En ole koskaan ollut hyvä siinä.
Ja totuus on, että suurin osa miehistä vain tylsistyttää minua. He vain ovat kuin kaksiulotteisia hahmoja, joiden joukosta olen löytänyt yhden kolmiulotteisen. Elämä sen jälkeen tuntuu siltä kuin olisi varannut huoneen merinäköalalla, mutta saakin sisäpihan roskalaatikoikkoineen.
Mulla on ihan sama ongelma. Suurin osa naisista on jotain sekundaa, eikä kyse ole ulkonäöstä.
Mutta jos toinen on varattu niin kuin sun tapauksessa/ei kiinnostunut niin minkäs teet...
Et pysty tekemään mitään.
Ja siis tunnen paljon kivoja, mukavia miehiä, eikä se todellakaan ole ulkonäkökysymys. Itse vain koen riittämättömyyttä jos toinen on ulkonäöllisesti aivan liian täydellinen. Tärkeintä on se älyllinen yhteensopivuus. Mutta jokin vain jää usein puuttumaan ja se on niin turhauttaa huomata, että tuo jokin löytyy sellaisesta ihmisestä, jonka kanssa ei voi edes kokeilla että onnistuisiko?
Ei siinä kuule muu auta kuin etsiä muita asioita elämäänsä. Kelaa että hän tällä hetkellä elää omaa elämäänsä ja aika vain kuluu eteenpäin.
Sun täytyy käyttää häntä vähän kuin suuntaviittana että mihin suuntaan miesten maailmassa tulisi kulkea, että millainen miehen tulisi olla.
Tiedän että se on raskas taival, mutta kun ei muu auta. Minäkin kuljen tuulen mukana aina sinne mihin suuntaan joku nainen puhalsi minut.
Koko ajan yritänkin, mutta aina välillä tulee näitä vaikeita hetkiä. Lähinnä sen jälkeen kun on nähty tai vaikka juteltu puhelimessa pitkästä aikaa. Sen jälkeen se elämän tyhjyys tai yksiulotteisuus vain on vaikeinta kohdata.
Ja tällä hetkellä se, että yrittäisin löytää jonkun hänen kaltaisensa tuntuisi vähän epärehelliseltä. Laastarilta.
Siis tarkoitan että voithan aina yrittää tutustua ihmisiin.
Tiedän kyllä tunteen mutta mitä pitempään sitä jää vellomaan siihen niin sitä vaikeammaksi se muuttuu.
Niinhän se on, mutta tällä hetkellä tuntuu kyllä siltä, että voisi vetäytyä jollekin vuorelle erakoksi ja katkaista kaikki yhteydet kaikkiin ihmisiin ja vain tuijotella lumisia huippuja. Löytäisikö sitä silloin jonkinlaisen mielenrauhan?
Ihmiset kun tahtovat aina toimia peileinä vaikka eivät sitä tarkoittaisikaan. Kysyvät vaikeita kysymyksiä.
Itse ajattelen nyt, että olisi hyvä aika tutustua ja käsitellä vaikeitakin asioita, mutta tietenkin vain siinä tapauksessa, että ihminen itse sitä tahtoo. Minun ei ole vaikeaa olla juuri sellainen kuin olen kaikkine "virheineen", silloin kun tunnen yhteenkuuluvaisuuden tunnetta toisen ihmisen kanssa.
Tiedän tuon. En vain oikein osaa valita sen välillä, että mahdollisimman täydellinen ero ja etäisyys vai tämä hyvin hyvin hidas lähestymisetääntyminen. Puhuin hänen kanssaan pitkästä aikaa ja hyvin spontaanisti viime perjantaina - yhteinen harrastus näet - ja aina sen jälkeen on aina niin 7. taivaassa, kaikki palaset ovat paikoillaan jne., mutta parin päivän jälkeen humala haihtuu ja tulee krapula. Ikään kuin olisi saanut fiksin ja nyt potee niitä kammottavia vierotusoireita.
Mietin, että miten kauan oikeastaan voin jatkaa tätä? Sitä että tunteet muuttuvat Tiibetin korkeuksista Mariaanien haudaksi.
Minä en pelkää mitään, en epäonnistumista tai mitään vastaavaa. Elän hetkessä ja silloin kun työasiat ovat kunnossa olen tasapainossa. Tunnen itseni ja luotan omiin kykyihini ja siihen että pärjään. Osaan tunnistaa vaikeatkin asiat mitä tulevaisuus voisi tuoda tullessaan, mutta uskon sopeutumiskykyni olevan hyvä, johtuen intuitiivisesta kyvystä asettua toisen ihmisen asemaan. Aikaisemmat elämänkokemukset ovat opettaneet selvitymään vaikeuksista ja siksi olen nyt vahvempi.
Tajusin tässä äsken erään aika tärkeän asian - juurikin se, että olen tällä hetkellä sellaisten ihmisten ympäröimä, jotka eivät tunne tilannettani ja tiedä tunteistani ja joille en halua niistä kertoa, tekee tästä vaikeaa. En voi iloita julkisesti, en voi surra julkisesti, vaan joudun koko ajan lukitsemaan sen kaiken sisälleni ja siksi kaipaan myös yksinäisyyttä. Yksinäisyydessä ei ole tarvetta teeskennellä. Voi vaikka itkeä ja velloa surussa jos siltä tuntuu tai leijua maanpinnan yläpuolella.
Siksi myös tänne kirjoittaminen on auttanut, vaikka voisi luulla toisin. Saa ikään kuin huutaa ulos julkisesti sen mitä ei voi oikeasti.
En eilen ehtinyt enkä oikeastaan halunnutkaan kirjoittaa pidemmästi, mutta nyt kun olen noita kirjoituksiasi lukenut, tuli olo että kirjoitan kuitenkin.
Olen ollut osin samankaltaisessa tilanteessa kuin sinä, ja minullakin nimenomaan tänne kirjoittaminen auttoi. Se oli purkamista, jota en voinut mitenkään muuten tehdä. Toisinaan täältä sai jopa vertaistukea (uskotko :D).
Itselläni tapaamisten vaikutukset olivat pitkälti kuten sinulla, ja minäkin mietin jossain vaiheessa, josko olisi parempi, ettei ollenkaan näkisi. Järjestelinkin asioita siihen suuntaan, mutta koko ajatuksesta tuli uskomattoman kamala olo, olin todella surkeassa kunnossa niihin aikoihin. Loppujen lopuksi se ei onnistunut, ja yllättäen olo helpottui, ja ymmärsin että sekin olisi ollut väärä vaihtoehto (siis henkisesti, itselleni).
Lopullisesti pääsin työstämään asioita, kun luin paikallislehdestä vihittyjä-kohdasta mustaa valkoisella. Hän oli mennyt naimisiin. Se oli se viimeinen rajapyykki, josta tipahdin ensin todella syvälle enkä nukkunut kahteen yöhön. Kävin todella pohjalla, mutta siitä vähitellen, askel askeleelta, alkoi taivallus ylös, ylös... Pikkuhiljaa sen konkretian myötä, että hän on todellakin naimisissa ja vakaassa parisuhteessa, auttoi ymmärtämään että hänellä on oma elämänsä ja minulla omani. Kaipasin pitkään, mutta vähitellen kaipuu laimeni, alkoi jopa harveta, ja nykyään koko tunnemylläkkä niin positiivisine kuin negatiivisine tuntemuksineenkin on todellakin muisto. Iso ja pysyvä muisto, mutta se ei enää hetkauta minua suuntaan eikä toiseen. Aikaa asian työstämiseen meni kauan, mutta todellakin se alkoi lopullisesti vasta tuosta lehden ilmoituksesta.
Totta kai olemme kaikki erilaisia yksilöitä, mutta mitä olen aiheeseen perehtynyt, niin en näkisi sinunkaan tilannettasi lopullisesti kiveen hakattuna möhkäleenä, joka ei voisi muuttua aikojen saatossa.
Kiitos. Juuri jotain tämänkaltaista olen toivonutkin kuulevani.
Siksi asiasta ei tee mieli oikein puhuakaan kenellekään, kun ei kukaan tuntemani ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Neuvot olisivat lähinnä vain samaa jargonia: pitää mennä eteenpäin, tavata uusia ihmisiä, tehdä sitä ja tätä. Mutta asiat kun eivät ole koskaan niin mustavalkoisia ja yksinkertaisia.
Harva meistä kuitenkaan on niin vahva, että kykenee tietoisesti satuttamaan itseään ja tekemään koko ajan tunteitaan vastaan.
Ja mistäs minä oikeastaan tiedän jos vaikka olisivat jo kihloissa/naimisissa/suunnittelisivat lasten hankintaa. Elän aika täydellisessä tietämättömyydessä, enkä tiedä edes mitä ajattelee minusta.
Tarkista väestörekisterikeskusksesta ;).
Aika stalkkarimeininkiä... Tänne kirjoittaminen on jo ihan tarpeeksi häröä.
Eniten on vahvistunut tunne siitä miten hyvää tekisi voida keskustella tämä tilanne kasvotusten auki hänen kanssaan. Luulen, että silloin olisi helpompaa laskea irtikin.
Älä saata häntä kiusaukseen...
Epäilen viehätysvoimani suuruutta ja hän ei vaikuta sellaiselta, joka käyttäisi tilaisuuden hyväkseen. Ei kaikki varatut miehet nyt samanlaisia ole.
Eipä mikään. En osaa pelätä etukäteen. Jos jotain tapahtuu, niin se on sen hetken ongelma.
Niin tai sitten tulet yllättymään kun asia ei kosketa niin kuin olet mielessäsi kuvitellut! Kaikki mikä ei tapa, vahvistaa!
Vaikka hän menisikin kihloihin/naimisiin, niin ei se todista, että hän rakastaisi kihlattuaan/puolisoaan. Ja vaikka rakastaisikin, se ei tarkoita että rakkaus kestäisi loppuelämän. Ei siis kannata olla mustasukkainen hänen kumppanilleen, jolla on ehkä eron tuska vielä edessä.
Ihan kuin tuo nyt lohduttaisi ketään... miksi että tehdä niin jos ei rakasta?
En oikeastaan tiedä mikä on pahin pelkoni. Vakava sairaus tms. Jos HÄN sairastuisi tms. olisi se kamalaa, mutta antaisin kaiken tukeni.. Jos hän on onnellinen joknun toisen kanssa, saa lapsen, rakastuu tms. niin sattuu, mutta hänen ilo ja nauru tekevät kaikki onnelliseksi. En voisi kuvitella että etten antaisi kauniin perhosen lentää vapaana vaikka se lentäisi pois luotani.
Menettämisen pelko kait.