Moikka. Mä oon tässä miettinyt, että onko ihan normaalia, ettei jaksa tehdä yhtikäs mitään. Koko ajan on sellanen mitäänsanomaton paha olo sisimmässä. Se on usein niin vahvana, että jopa syöminen on vaikeaa, kun tuntuu, että se paha olo on täyttänyt mut. Tajuaako joku, mitä mä tarkoitan? Mä en jaksa aamulla mennä kouluun, koska mua ei vaan kiinnosta. En jaksa katella niitä samoja huolettomia ja ilosia naamoja, joiden suurin ongelma on se, mitä laittaa aamulla päälle. Mua ei huvita yksinkertasesti mikään, en jaksa joskus jopa edes maata sohvalla TV:tä katsellen. Sekään ei kiinnosta.
Mulla on keskittymisvaikeuksia; en kykene tekemään mitään koulutehtäviäni. Esim. äidinkielen aineen kirjoittaminen on tällä hetkellä mulle lähes mahdottomuus. Pelottaa, kun kohta on kirjoitukset edessä, ja tahtoisin edes jotain kirjoittaa nyt keväällä alta pois. En vain tiedä, kykenenkö.
Mun ja mun poikaystävän suhde katkesi muutamia viikkoja sitten, ja mua ahdistaa, kun tiedän, että se tahtoisi kyetä olemaan mun kanssa, mutta sillä itsellään on niin pahoja "traumoja", että vaikea edes ymmärtää, miten vahvasti ne vaikuttaa siihen. Mä kaipaan sitä koko ajan todella paljon - en oo ikinä tuntenut oloani niin hyväksi, kun sen kanssa ollessa. Mä en kykene ajattelemaan muuta kuin sitä, ja nyt mun pitäisi vaan antaa sen olla rauhassa, mikäli haluan enää ikinä sitä ylipäätään nähdä edes ystävänä. Mä tahtoisin vaan auttaa sitä kykenemään, mutta ei se anna mun auttaa, sanoo vaan, ettei siinä ole mitään autettavaa.
Itse mä käyn ammattiauttajalla juttelemassa kerran viikossa tai parissa, mutta sekään ei kuitenkaan tunnu auttavan mun oloon. Sain Cipralex-nimistä lääkettä, ja mä todella toivon, että se vie tätä oloa edes vähän pois. Sekään ei kuitenkaan poista sitä kaipuuta, mikä mulla on.. Eikä se kai vie pois keskittymisvaikeuksia, jaksamattomuutta, unettomuutta...?
Mä oon vaan niin täysin kyllästynyt tähän kaikkeen, on turhauttavaa vain maata kotona kun mikään muu ei enää yksinkertaisesti kiinnosta, eikä se kotona makaaminenkaan kivaa ole. En viitsinyt tähän nyt kaikkia taustojani tilitellä, kun muutenkin tuli aika pitkä teksti, mutta jos jollakulla on melko samanlaisia tuntemuksia niin olisi kiva vaihtaa ajatuksia siitä, miten tätä oikein jaksaa.
Mulla on keskittymisvaikeuksia; en kykene tekemään mitään koulutehtäviäni. Esim. äidinkielen aineen kirjoittaminen on tällä hetkellä mulle lähes mahdottomuus. Pelottaa, kun kohta on kirjoitukset edessä, ja tahtoisin edes jotain kirjoittaa nyt keväällä alta pois. En vain tiedä, kykenenkö.
Mun ja mun poikaystävän suhde katkesi muutamia viikkoja sitten, ja mua ahdistaa, kun tiedän, että se tahtoisi kyetä olemaan mun kanssa, mutta sillä itsellään on niin pahoja "traumoja", että vaikea edes ymmärtää, miten vahvasti ne vaikuttaa siihen. Mä kaipaan sitä koko ajan todella paljon - en oo ikinä tuntenut oloani niin hyväksi, kun sen kanssa ollessa. Mä en kykene ajattelemaan muuta kuin sitä, ja nyt mun pitäisi vaan antaa sen olla rauhassa, mikäli haluan enää ikinä sitä ylipäätään nähdä edes ystävänä. Mä tahtoisin vaan auttaa sitä kykenemään, mutta ei se anna mun auttaa, sanoo vaan, ettei siinä ole mitään autettavaa.
Itse mä käyn ammattiauttajalla juttelemassa kerran viikossa tai parissa, mutta sekään ei kuitenkaan tunnu auttavan mun oloon. Sain Cipralex-nimistä lääkettä, ja mä todella toivon, että se vie tätä oloa edes vähän pois. Sekään ei kuitenkaan poista sitä kaipuuta, mikä mulla on.. Eikä se kai vie pois keskittymisvaikeuksia, jaksamattomuutta, unettomuutta...?
Mä oon vaan niin täysin kyllästynyt tähän kaikkeen, on turhauttavaa vain maata kotona kun mikään muu ei enää yksinkertaisesti kiinnosta, eikä se kotona makaaminenkaan kivaa ole. En viitsinyt tähän nyt kaikkia taustojani tilitellä, kun muutenkin tuli aika pitkä teksti, mutta jos jollakulla on melko samanlaisia tuntemuksia niin olisi kiva vaihtaa ajatuksia siitä, miten tätä oikein jaksaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Voimattomuus, saamattomuus, ikävä, masentuneisuus ja haluttomuus...kerro lääkärille jos lääkkeet ei auta. Ehkä joku muu lääke auttaa paremmin. Ole rehellinen itsellesi ja puhu tai kirjoita tunteita pois.
Vaatii itseltä paljon, mutta joskus on vain pakotettava itsensä toimimaan. Aloittaminen on kaikkein vaikeinta.
moi,
mulla oli sama juttu 18-vuotiaana.yritin tyhmänä kännissä itsemurhaa.vanhempien painostuksesta lopetin lukion ja rupesin käyttään lääkkeitä.sit en pystynyt enää oleen kotona ja lähdin englantiin töihin.kun tulin takas löysin poikakaverin jonka kans olin 1,5 vuotta ja samalla lopetin lääkkeet.poikakaveri jätti, mut lopulta tajusin kaikessa kurjuudessani että mun pitää kuunnella vaan itteeni eikä esim siskoa.menin iltalukioon ja kirjotin hyvät yo-paperit.vanhemmilta oli turha odottaa tukea,asuin yksin ja kävin töissä samalla, vaik masennukseen ym.niillä ois ollu antaa rahaa lääkkeisiin.
nyt oon hakemassa yliopistoon.
joten masennuksesta todellakin selviää.
Mulla on ollut sama masennus koko elaman ajan - 50 vuotta! Siihen ei psykiatrit eika laakkeet auta, sen kanssa on vaan opittava elamaan.
- Laakkeita EN suosittele - ne tekee vaan tokkeroisen olon jossa ei tunne mitaan. Ei hyvaa ei pahaa. Ei se ole hyva olotila, ennen otan vaikka kannin. Siskoni (sama tauti) soi "kaikkea mita antoivat" ja sit hajosi sisakalut 30-v ikaisena ja kuoli pois.
- Mulla on kai (en ole testauttanut) se "Bi-Polar" mielisairaus; Valilla menee kovasti, sit ei mihinkaan. Ennen oli tosi suuret "huiput ja laaksot", nyt vahan tasasempaa.
- Opin, etta kun meni "kovaa" tein hullun lailla toita ja saastin. Sit kun tuli tays stop, makasin kotona ja odotin aikaa parempaa. Kylla se syyllisyydentunto oli kova kestaa, ja on vielakin, kun kukaan ei ymmarra mun "laiskoittelua"... mutta eteenpain on menty paiva kerrallaan ja omillani olen tullut toimeen, aika hyvinkin ainakin rahallisesti.
- Moni suuri taiteilija ja kirjailija on ollut bi-polar eli "hullu". He ovat osanneet kayttaa sairauttaan hyvaksi.
- Kay parilta ammattilaiselta myos mielipide ennenkuin teet mitaan vaikka ne ei paljoa auttaa voikkaan. Saat enemman pohjaa paatokselle, teet mita teet.
- Ymmarran kuinka vaikeaa se on paasta jopa sangysta ylos. Toivotaan etta loytyy apu sulle.
Minä tajuan. En sitä miksi siltä tuntuu, koska sitä en tiedä itsestänikään. Voin vain arvailla. En tajua sitäkään täysin, miltä tuntuu, mutta tajuan että tuntuu - ja pahalta. Kysymykseesi: normaalia on, jos ei jaksa hetkeen mitään. Kaikki väsyvät joskus, mutta normaalia väsymystä se lakkaa olemasta, kun se haittaa arkea, kun se on jatkuvaa, eikä siitä pääse omin neuvoin ylös. Keskittymisvaikeudet, unettomuus, jaksamattomuus, veto poissa, surullisuus, tyhjyys, paha mieli, saamattomuus etenkin esseiden ja työn suhteen, laiskuus, syyllisyys, mitättömyys, pienuus, rumuus.. tell me about it. Lisätään siihen vielä alkoholin, kahvin ja tupakan suurkulutus. Niin, rahattomuus ja ongelmat asuinkumppanin kanssa. Ja nuo ovat tämän hetken ongelmia. Loput menneisyydessä. Siihen en edes mene, sillä nyt pitäisi mennä hyvin. Ja meneekin. Kohta taas menee.
Mutta ei, ei se sohvalla makaaminen (vaihdoin sohvalle sängystä, kun en unta koskaan saa kuitenkaan) pidemmän päälle mitään anna. Olen nollannut ja nollannut. "Nikotiini herättää ja kofeiini lämmittää, ei voi kieltää, etteikö sen takia särkis pää.."
Et ole yksin huonon olosi kanssa, sick'n'tired. Tiedäthän sen tunteen, kun on liian väsynyt nukkumaan?
- Ja minä en siis ole masentunut.