Tyttäreni Riikka sairastui muutama vuosi sitten psykoosiin. Hänen nuori elämänsä on ollut yhtä vuoristorataa nämä vuodet. Välillä on hyviä jaksoja, jolloin Riikka on iloinen, osallistuva, sosiaalinen, välillä huonompia jolloin Riikka on hiljainen ja sulkeutunut, ja silloin ei mikään kiinnosta. Riikan omahoitaja on kehunut että Riikan koti on todella siisti, aivan kuin Riikka ei asuisi siellä. Riikka vaatii itseltään liikaa. Jotkut asiat pitää mennä juuri prikulleen oikein, ei saa olla virheitä. Riikka oli hyvä koulussa ja luki ylioppilaaksi 2005. Nyt Riikka on taas hoitojaksolla sairaalassa, ei ole tietoa koska kotiutuu. Olen monesti miettinyt että olin liian ankara vanhempi Riikalle, kun hän oli pieni. Huusin ja kiroilin ,jos ei minun sanaani toteltu,annoin monasti luunappia, tai tukistin.Olisi pitänyt hakea itselle silloin apua. Aina pyysin anteeksi ja sanoin että itsellä on niin paha mieli jostain syystä. Olen ottanut syliin ja paijannut, olen monasti sanonut Riikalle että rakastan häntä juuri sellaisena kuin hän on.Meillä oli todella selvät rajat mitä saa, mitä ei saa tehdä. Ei kyllä olisi tarvinnut, Riikka on aina ollut kiltti tyttö. Onko kenelläkään samankaltaisia kokemuksia?
Epäonnistunut kasvattajana???
möksö
289
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
On itsellä minenlaisia kokemuksia kun 5 lasta mutta eivät ole vielä ainakaan henkisesti sairastuneet.
Ekan lapsen aikana tajusin jo etten halua fyysisesti satuttaa lapsiani koska he ovat minulle niin arvokkaita. Ja lopetin siihen paikkaan kaiken fyysisen kasvattamisen ja pakottamisen.
Pääsääntöusesti toimi vastavuoroisesti niin metsä vastaa jne mutta ei aina. Vanhin lapsi uhkasi mm kokkiveitsellä ja vaati ostamaan xboxin noin 10v iässä. Uhkaili myös hypätä 5krs avoimesta ikkunasta monesti jos ei saa haluamaansa. Miten noista asioista voikaan saada traumoja, ihan järkyttävää.
Käytiin 1kk thaimaanmatkalla tyon vanhimman pojan kanssa kun oli 12v ja oli hieno reissu. Pari kertaa tosin löi kun ei tahtomaansa saanut. No kotona tilanne paheni. Ex puoluso oli väittänyt lastensuojelulle minun matkalla hakanneeni, pitäneeni nälässä, jättäneeni heitteille, vieneen seksibaareihin ja bordelliin pojan. Melkein 2 vuotta vainosivat minua syyttä. Masennuin täysin.
Sen jälkeen 2 lastani oli minulla kun eräs tuttuni sekosi hieman ja alkoi käyttäytyä väkivaltaisesti ja uhkaavasti jolloin jouduin puolustamaan lapsiani fyysisesti. Poliisi ymmärsi asian mutta lastensuojelu teki minusta väkivaltaisen ihmisen ja kaiken lisäksi väitti lasteni häiriintyneen tapahtuman todistamisesta pahoin. Olisiko pitänyt olla muka puolustamasta lapsia, tein niin tai näin niin aina väärin.
No ex puolusoni hankki asianajajan joka hommasi päätöksen sosvir avustuksella että olen haitaksi lasteni kehitykselle, menetin huoltajuudet ja tapaamisoikeudet 6h per kk. En jaksanut enää taistella vaan masennuin koska en mielestäni ollut tehnyt mitäänväärää enkä pahaa. Aloin pelkäämään sosviranomaisia ja karttamaan lapsiani. Pelkäsin ja pelkään että jos jotain tapahtuu minun seurassani niin minua tullaan syyttämään ja rangaistaan tai sitten vaan keksitään syytöksiä. Lopetin kaiken yhteydenpidon lapsiini ja pian myös sukulaisiini. Olin yksin ja upposin masennukseen yksin kotonani. Kohta sain töustäkin potkut. Muutin kauas pois.
Nyt on kohta mennyt 10 vuotta kotona. En ole ollut enää töissä enkä nähnyt lapsiani, sukulaisiani enkä entisiä ystäviäni. Tulevaisuus sitä ei oikein ole, eikä oikein menneisyyttäkään. Mies ilman menneisyyttä. Zombie ja kummitusjuna, se on kaurismäen elokuva johon on minun kovin helppo samaistua. Tiedän että vielä jonain päivänä minullekkin käy noin kuten tuolle zombielle, tosin ei turkissa vaan kaakkoisaasiassa.
Anteeksi että kirjoitin tämän juuri tähän. Ei taida ihan sopia. Mutta sainpahan sanotuksi edes kerran. Jotenkin helpotti vaikka silmät u know kyllä.
Ei se mitään vaikkei sopinutkaan, sait mieltäsi kevennettyä. Toivon sulle hyvää jatkoa, älä luovuta !!