Jos en olisi tavannut miestäni vuosia sitten olisin todennäköisesti edelleen yksin, koska en halunnut päästää ketään lähelle.
Olin rakentanut ympärilleni jättimäisen muurin jonka sisäpuolella kyyhötin melkeinpä tyytyväisenä, koska ajattelin etten kuitenkaan ikinä löydä sitä oikeaa jonka kanssa uskaltaisin olla avoin ja haavoittuva fyysisesti ja henkisesti.
Katsoin vaan nuoresta lähtien vierestä kun kaverit kokivat kaikenlaista parisuhdedraamaa...opin epäonnistumisista vain heidän kauttaan. Näin kuinka pahasti suhteet voi päättyä ja kuinka julmiksi eronneet voivat muuttua toisiaan kohtaan. En ulkopuolisena nähnyt heidän suhteiden positiivisia puolia, keskityin oppimaan virheistä ja näkemään miksi ei kannata.
En antanut itseni kaivata mitään tai ketään, valmistelin itseäni henkisesti yksinäisyyteen, sekin teki muurista läpipääsemättömän... oikaisin suoraan yksinäisyyteen ilman uhrauksia ja yrittämistä, peläten että satutan itseni suhteissa jos joku minusta kiinnostuisikin.
Noh, se muuri oli liian korkealla kaikille, koska sen läpi ei nähnyt mitään oikeaa minusta. Kaikki näkivät vain vakavan, kylmän, aika sarkastisen hiljaisen tytön.
Oikeasti olin(ja olen edelleen) tietenkin niin paljon muuta, mutta olen kasvanut todella hillitysti ja itsehillintäni on todella iso osa minua, jota en osaa edes hallita joskus (lukkiudun joskus täysin, siis liikaa itsehillintää).
Mieheni oli ensimmäinen joka ei säikähtänyt kylmää (ja kömpelöä, epäsosiaalista...) käytöstäni, vaan jatkoi "piirittämistä".
Minäkin mietin että pakko kai sille on antaa mahdollisuus kun se jaksaa yrittää ja vielä niin kunnialla ja on tietty komeakin.. Oli silti hieman vaikeaa uskoa että hän olisi oikeasti kiinnostunut.
Eräänä iltana kun hän oli käymässä luonani, tunsin yhtä-äkkiä tarvetta näyttää hänelle että pidän hänestä. Niinpä aloin "vastoin luontoani" puhumaan hänelle leikkisään ja lämpimään sävyyn ja se tuntui luonnolliselta ensimmäistä kertaa elämässäni. Pelkäsin kyllä silloinkin että heittäydyn turhaan tunteideni vietäväksi, hän pitää minua varmaan lapsellisena ja tyhmänä jne jne...
Hänen tunne olikin kaikkien ajatusteni vastakohta, siis kun vihdoin avauduin hänelle lämpimästi, hän vasta tunsi ettei halua päästää minusta ikinä irti.
Ennen sitä hän oli kyllä kiinnostunut minusta ja piti tietyistä ulkonäön piirteistäni.
Nyt olemme olleet jo kauan yhdessä. Hän on se yksi ja ainoa jonka kanssa olen ollut ja hän on myös se yksi ja ainoa jonka seurassa voin olla 100% oma itseni (jos perhettä ei lasketa).
Hänen tapaamisesta lähtien on tapahtunut oikeastaan paljon kaikenlaista, jota voisi pitää kohtalona tai jonkinlaisena merkkinä.
Olen ainakin varma siitä että minun oli tarkoitus tavata hänet ja olla hänen kanssaan. Hänen seuransa on kehittänyt minua ihmisenä niin paljon, etten joskus tunnista sitä pienessä kuplassa elänyttä tyttöä, joka katsoi maailman menoa jotenkin sinisilmäisesti ja kyynisesti yhtaikaa.
En jaksa oikolukea tätä..
Kuhan kerroin tarinani.
Olin rakentanut ympärilleni jättimäisen muurin jonka sisäpuolella kyyhötin melkeinpä tyytyväisenä, koska ajattelin etten kuitenkaan ikinä löydä sitä oikeaa jonka kanssa uskaltaisin olla avoin ja haavoittuva fyysisesti ja henkisesti.
Katsoin vaan nuoresta lähtien vierestä kun kaverit kokivat kaikenlaista parisuhdedraamaa...opin epäonnistumisista vain heidän kauttaan. Näin kuinka pahasti suhteet voi päättyä ja kuinka julmiksi eronneet voivat muuttua toisiaan kohtaan. En ulkopuolisena nähnyt heidän suhteiden positiivisia puolia, keskityin oppimaan virheistä ja näkemään miksi ei kannata.
En antanut itseni kaivata mitään tai ketään, valmistelin itseäni henkisesti yksinäisyyteen, sekin teki muurista läpipääsemättömän... oikaisin suoraan yksinäisyyteen ilman uhrauksia ja yrittämistä, peläten että satutan itseni suhteissa jos joku minusta kiinnostuisikin.
Noh, se muuri oli liian korkealla kaikille, koska sen läpi ei nähnyt mitään oikeaa minusta. Kaikki näkivät vain vakavan, kylmän, aika sarkastisen hiljaisen tytön.
Oikeasti olin(ja olen edelleen) tietenkin niin paljon muuta, mutta olen kasvanut todella hillitysti ja itsehillintäni on todella iso osa minua, jota en osaa edes hallita joskus (lukkiudun joskus täysin, siis liikaa itsehillintää).
Mieheni oli ensimmäinen joka ei säikähtänyt kylmää (ja kömpelöä, epäsosiaalista...) käytöstäni, vaan jatkoi "piirittämistä".
Minäkin mietin että pakko kai sille on antaa mahdollisuus kun se jaksaa yrittää ja vielä niin kunnialla ja on tietty komeakin.. Oli silti hieman vaikeaa uskoa että hän olisi oikeasti kiinnostunut.
Eräänä iltana kun hän oli käymässä luonani, tunsin yhtä-äkkiä tarvetta näyttää hänelle että pidän hänestä. Niinpä aloin "vastoin luontoani" puhumaan hänelle leikkisään ja lämpimään sävyyn ja se tuntui luonnolliselta ensimmäistä kertaa elämässäni. Pelkäsin kyllä silloinkin että heittäydyn turhaan tunteideni vietäväksi, hän pitää minua varmaan lapsellisena ja tyhmänä jne jne...
Hänen tunne olikin kaikkien ajatusteni vastakohta, siis kun vihdoin avauduin hänelle lämpimästi, hän vasta tunsi ettei halua päästää minusta ikinä irti.
Ennen sitä hän oli kyllä kiinnostunut minusta ja piti tietyistä ulkonäön piirteistäni.
Nyt olemme olleet jo kauan yhdessä. Hän on se yksi ja ainoa jonka kanssa olen ollut ja hän on myös se yksi ja ainoa jonka seurassa voin olla 100% oma itseni (jos perhettä ei lasketa).
Hänen tapaamisesta lähtien on tapahtunut oikeastaan paljon kaikenlaista, jota voisi pitää kohtalona tai jonkinlaisena merkkinä.
Olen ainakin varma siitä että minun oli tarkoitus tavata hänet ja olla hänen kanssaan. Hänen seuransa on kehittänyt minua ihmisenä niin paljon, etten joskus tunnista sitä pienessä kuplassa elänyttä tyttöä, joka katsoi maailman menoa jotenkin sinisilmäisesti ja kyynisesti yhtaikaa.
En jaksa oikolukea tätä..
Kuhan kerroin tarinani.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kiva, että jaoit sen meille :) mukavaa, että olet löytänyt kivan miehen jonka kanssa on hyvä olla.
Kaikkea hyvää teidän elämänne yhteiselle polulle :)