Meri on tyyntynyt, tuulet kaikonneet. Väsynyt sängyllä aamun raukeudessa, olo kuin helvetin piirit vaeltaneella, mutta selviytyneellä. Maisema on kuulas, rauhallinen, valon kajo taivaanrannassa kuin muistutus kaikesta hyvästä, ikävän terävin kuume luovuttanut jäsenistä.
Olen tässä ja nyt, sinä mielessäni, ilman kipua, ilman surua, jälleen lujalla kalliolla, taistelukentältä toipuneena.
Olen tässä ja nyt, sinä mielessäni, ilman kipua, ilman surua, jälleen lujalla kalliolla, taistelukentältä toipuneena.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kirjoitatko? Pöytälaatikkoon, lehtiin, kirjoja?
Sinulla on lahjoja.
Tällä hetkellä en. Kirjoittaminen on vähän jäänyt kiireiden ja uupumuksen vuoksi tälläiseksi sivupuuhaksi tänne. Kunhan saan taas elämäni oman kodin myötä kuosiin niin voin keskittyä paremmin.
Mutta kiitos. Tuosta tuli hyvälle mielelle. :-)
Ole hyvä :). Voimia sinulle.
Yksipuolinen rakkaus on kyllä toisinaan maailman abstraktein tunne.
Se on ilkeä elämänkumppani. Tuo ikävä. Tulee ja iskee hampaansa sinuun pöydän alla kun sitä vähiten odotat, velloo ja väijyy, puhkuu ja puhaltaa. Toisinaan se on teillä tietämättömillä, melkein jo unohtuu kunnes palaa takaisin ja horjahtaa sydämesi eteiseen kiroten ja huutaen, sammuu siihen kynnykselle kuorsaamaan.
Kaikesta huolimatta - en koskaan valitsisi elämää ilman häntä. Sitä kontrastia mitä tuo mies onkaan tuonut elämääni. Tätä ilon, surun ja rakkauden kirjoa, myötätuulta sekä mieluisia polkuja. Ehkä se kalvaa minua lopun elämääni, ettei meistä koskaan ehkä tule meitä, sinä siellä kaupungissa, minä täällä maalla. Välillä sillat sekä metsät, lupaukset ja elämän tärkeimmät, rakkaus tätä ennen. Hän on onnekas nainen, ymmärtänyt arvosi.
Hymyillään kun taas tavataan.
Luonto maalaa taivaanrantaa ohuin siveltimenvedoin. Oranssia, kultaa, roosaa... Katoavan valon myötä tunnen itsekin vain tyhjyyttä. Olen opettanut itseäni niin kauan luopumaan sinusta. Suhtautumaan sinuun kevyesti ja kaverillisesti, säästänyt sanojeni painon vain suljetuille sivuille sekä julkisille riveille, jotka haalistuvat, jäävät viestien lumivyöryn alle.
En tiedä osaanko enää rakastaa ketään sinun jälkeesi. Tai haluanko. Tilanteet muuttuvat kyllä - tiedän sen, mutta olen ollut liian kauan ilman vastarakkautta. Tottunut jo tähän kylmyyteen ympärillä. Kevät saapuu, sanotaan. Valoa kohti.
Ja katson valon hitaan nopeaa katoamista.
Ihan kuin omasta siveltimestä. Haluaisin jotain lisää
Lumen hiljaiset nuotit yössä. Sanat - ne ovat sinun hallussasi, sinun tykönäsi. Miehet vuorilla ja laaksoissa kuuntelevat kaukaisia tähtiä yrittäen poimia viestejä, tutkivat valon spektrejä, niin myös minä. Kuuntelen maata, kuuntelen taivasta, teiden vaiteliasta kiertymistä, ohikuljettuja kaikuja. Sinäkin olet kulkenut täällä. Onko maisemassa ajatuksiesi jälki? Voiko sen löytää? Painaa korvan vasten kuin simpukkaa, jossa on meren pauhu tallella, kuulla mitä olet miettinyt, onko ajatuksiesi spektreissä jälkiä minusta.
Leiki lapsi, leiki. Leiki nöyrää ja katoa sanoihisi. Piirrä niihin kaikki se kauneus, jota muualla pakenet, ja kun luet rivejäsi ihaillen ja koet surumielistä ikävää, olet edelleen turvallisesti vankina siinä häkissä, jossa haluatkin olla. Ikävä ei riitä kantamaan.
Lennä lintu, lennä. Kalterit suojaavat sinua joutumasta kauas itsestäsi ja sanoistasi. Lepää niillä.
Joka on jo kantanut kahlettaan kauan ei osaa enää olla vapaa.
Joka on jo monesti torjuttu ei uskalla enää lähestyä.