Tein väärin. Sisimpääni hävettää, en haluaisi puhua siitä, mitä tein. Mietin, miten selittäisin sanani parhain päin. En haluaisi tunnistaa ja tunnustaa sitä, millainen olen. Lopulta tulen lähtöpisteeseen ja joudun kohtaamaan itsessäni kuoleman jäljen.
Luther kirjoittaa Vähässä katekismuksessa: ”Meissä oleva vanha ihminen on jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava ja surmattava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen, ja sen tilalle pitää joka päivä tulla esiin ja nousta ylös uusi ihminen, joka iankaikkisesti elää Jumalalle vanhurskaana ja puhtaana.”
Jumalan Henki tekee hyvää työtä
Eräs parannuksen armon saanut totesi: ”Ei minulle kukaan sanonut, että tuo asia sinun täytyy jättää pois. Kun oli saanut synnit anteeksi, ei vain enää halunnut tehdä niin.” Jumalan Henki oli alkanut sydämessä hyvän työnsä. Parannuksen hedelmät alkoivat tulla näkyviin käytännön elämässä.
Olisi ylevää ja hienoa todeta, että minä olen hyvä ihminen. Jokainen ihminen on kuitenkin perisynnin turmelema: synti asuu meissä, ja sen vuoksi olemme taipuvaisia pahaan (Room. 7:14–20). Toisaalta Jumalan lapsi on Kristuksessa uusi luomus. Hän ei enää elä syntisen luontonsa mukaan, vaan Pyhä Henki ohjaa häntä oikeaan, varoittaa synnistä sekä kehottaa parannukseen silloin, kun synti on saanut voittoja (Room. 8:1–9).
Jumalan voimalla pahaa vastaan
Mietin joulun lasta. Jeesuksessa Jumala tuli ihmiseksi, ihmisenä samanlaiseksi kuin itse olen. Hän kärsi ja kuoli viattomana syntieni vuoksi. Tuntuu ihmeeltä, että minullekin sanotaan: ”Teille on syntynyt Vapahtaja.”
Apostoli Paavali koki itsessään, omassa sisimmässään, olevan taistelun pahaa vastaan. Se sai aikaan ahdistusta: ”Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room. 7:24.)
Vastauksena hän toteaa: ”Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden! Niin minun sisimpäni noudattaa Jumalan lakia, mutta turmeltunut luontoni synnin lakia.” (Room. 7:25.) Syntiinlankeemuksen myötä myös koko luomakunta joutui taipumaan katoavaisuuden alaisuuteen ja se ”huokaa synnytystuskissa” odottaessaan pääsyä Jumalan lasten vapauteen (Room. 8:20–23).
Lohduttavan evankeliumin hoidossa
Lutherin mukaan kristityllä tulisi olla sydämessä samaan aikaan joulu ja pääsiäinen.
Joulu muistuttaa Jumalan tulemisesta minun maailmaani, pääsiäinen puolestaan Jumalan Pojan kuolemasta, jotta pääsisin vapaaksi synnistä. Seimen lapsessa Jumala suostui pieneksi ja avuttomaksi, mutta hänessä oli ihmeellinen kirkkaus. Tuo kirkkaus kutsuu silloinkin, kun olemme itsessämme ahtaalla.
Lohdutus tulee uskosta evankeliumiin, josta Paavali kirjoittaa: ”Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa” (Room. 8:1). Heprealaiskirjeen kehotus käydä uskalluksella armoistuimen eteen tulee äkkiä lähelle ja tärkeäksi (Hepr. 4:16). Kaipaan kuulla evankeliumia, sen että synnit saa Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä anteeksi.
Tappion tunnustaminen helpottaa. Sisintä puristanut ahdistus irrottaa. Ei tarvinnutkaan olla suuri – sai tulla pieneksi ja heikoksi.
Luther kirjoittaa Vähässä katekismuksessa: ”Meissä oleva vanha ihminen on jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava ja surmattava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen, ja sen tilalle pitää joka päivä tulla esiin ja nousta ylös uusi ihminen, joka iankaikkisesti elää Jumalalle vanhurskaana ja puhtaana.”
Jumalan Henki tekee hyvää työtä
Eräs parannuksen armon saanut totesi: ”Ei minulle kukaan sanonut, että tuo asia sinun täytyy jättää pois. Kun oli saanut synnit anteeksi, ei vain enää halunnut tehdä niin.” Jumalan Henki oli alkanut sydämessä hyvän työnsä. Parannuksen hedelmät alkoivat tulla näkyviin käytännön elämässä.
Olisi ylevää ja hienoa todeta, että minä olen hyvä ihminen. Jokainen ihminen on kuitenkin perisynnin turmelema: synti asuu meissä, ja sen vuoksi olemme taipuvaisia pahaan (Room. 7:14–20). Toisaalta Jumalan lapsi on Kristuksessa uusi luomus. Hän ei enää elä syntisen luontonsa mukaan, vaan Pyhä Henki ohjaa häntä oikeaan, varoittaa synnistä sekä kehottaa parannukseen silloin, kun synti on saanut voittoja (Room. 8:1–9).
Jumalan voimalla pahaa vastaan
Mietin joulun lasta. Jeesuksessa Jumala tuli ihmiseksi, ihmisenä samanlaiseksi kuin itse olen. Hän kärsi ja kuoli viattomana syntieni vuoksi. Tuntuu ihmeeltä, että minullekin sanotaan: ”Teille on syntynyt Vapahtaja.”
Apostoli Paavali koki itsessään, omassa sisimmässään, olevan taistelun pahaa vastaan. Se sai aikaan ahdistusta: ”Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room. 7:24.)
Vastauksena hän toteaa: ”Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden! Niin minun sisimpäni noudattaa Jumalan lakia, mutta turmeltunut luontoni synnin lakia.” (Room. 7:25.) Syntiinlankeemuksen myötä myös koko luomakunta joutui taipumaan katoavaisuuden alaisuuteen ja se ”huokaa synnytystuskissa” odottaessaan pääsyä Jumalan lasten vapauteen (Room. 8:20–23).
Lohduttavan evankeliumin hoidossa
Lutherin mukaan kristityllä tulisi olla sydämessä samaan aikaan joulu ja pääsiäinen.
Joulu muistuttaa Jumalan tulemisesta minun maailmaani, pääsiäinen puolestaan Jumalan Pojan kuolemasta, jotta pääsisin vapaaksi synnistä. Seimen lapsessa Jumala suostui pieneksi ja avuttomaksi, mutta hänessä oli ihmeellinen kirkkaus. Tuo kirkkaus kutsuu silloinkin, kun olemme itsessämme ahtaalla.
Lohdutus tulee uskosta evankeliumiin, josta Paavali kirjoittaa: ”Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa” (Room. 8:1). Heprealaiskirjeen kehotus käydä uskalluksella armoistuimen eteen tulee äkkiä lähelle ja tärkeäksi (Hepr. 4:16). Kaipaan kuulla evankeliumia, sen että synnit saa Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä anteeksi.
Tappion tunnustaminen helpottaa. Sisintä puristanut ahdistus irrottaa. Ei tarvinnutkaan olla suuri – sai tulla pieneksi ja heikoksi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.