Talvipolut

Aika on äänetön viila, sanotaan. Se hioo huomaamatta, mutta horjumatta.

Puen tunteeni kaikkein alimmaksi, viimeiseksi ihoa vasten ja suojaan katseilta, värin, jota harva tietää ja jota olen vaalinut, jota valo ei saa haalistaa, ja kuljet aina myötäni ja tulen aina muistamaan.

Kuin pois purjehtineet laivat, joiden tuulen kääntymistä odottaa, kuin kaivot joiden heijastuksista etsii tulevaa, kuin valetut tinat, varjot kynttilänvalossa tapetilla, kuin maahan viskotut kananluut, teelehdet halkeilleen posliinikupin pohjalla, kuin kortit pöydällä minä etsin vastausta, jota aika ei voi antaa ja valo ei kanna mukanaan.

Ja kysymys on aina sama. Odottaako vai ei. Jatkaako vai ei. Tunnetko minua kohtaan vai et. Ottaako se viimeinen isku vastaan ja luopua, lyötynä, vai jäädä toivon loukkuun. En tiedä teenkö oikein vai en ja jätän tekemättä. Jälleen yksi päivä taittuu yöhön.

Nuku, kaukainen rakkaani, nuku.
Samassa yössä, jaetun taivaan alla,
erilläämme.

Kuin maalaus, jota sade haalistaa. Katoavat ääriviivat, kalpenevat värit. Nainen, joka ei erotu taustastaan, liekö pian nainen ollenkaan. Ihminen. Olento. Tunne. Piirrä minulle rajat, opeta tuntemaan vartaloni reunat, vankilani muodon. Heijasta varjoni maahan, puhalla minua vastaan, haasta sekä myötää, venytä voimiani, anna niiden elpyä. Tai tunnen katoavani. Hioutuvan hiljaa pois ja huomaamatta, anna minulle itseni.

Hiljaisuudessa on tuhat ääntä, jotka kaikki keskustelevat keskenään. Pienet ja epäilevät sanat, vakuuttavat sanat, toiveikkaat sanat, ja ajatuksesi ovat minulle kuin valkea lumi, laaja, aukea horisontti, pyryn alle peittynyt tie, jolla yritän kulkea. Pelkään, että muutut kangastukseksi ja aikaa myöten me toisillemme vieraiksi, vaikka kylläkin, olemme me olleet hiljaa aiemminkin ja kauemminkin ja silti tavanneet kuin vanhat ystävät, jotka vasta lähtivät kahvipöydästä.

Ehkä se on vain uni, josta pian herään. Ja kuten kaikkien unien kanssa on kirjoitettava ne talteen ennen kuin ne unohtuvat, haalistuvat epäselviksi kuviksi, sulaneiksi filmiruuduiksi. En halua unohtaa. Leikkaan ne erilleen, liitän toisiinsa, kokoelman tapahtumia, joilla ei tunnu olevan yhteistä juonta, mutta onhan niillä. Vain kaksi voi nähdä kokonaisuuden. Liittää omat palansa, verrata niitä yhteen, täydentää lauseet. Metropolis.

Olen lähtenyt suuresta kaupungista, ratikkakiskojen kiiltävästä loisteesta, valkokankaiden hämystä, koska särkynyt sydän. Olen lähtenyt mäkimontun talvesta, Radiomäen katveesta, soraharjujen poluilta, koska särkynyt sydän. Olen maanpakolainen viimeisellä rannalla, karkoitettuna, enkä voi enää paeta, vain tämä on jäljellä.

Koti.

Kyllähän se yhä sattuu, sattuu, että elämämme ovat niin erillään.

Toisinaan on kuin unemme kietoutuisivat yhteen, kuljettaen minua paikkoihin, joissa sinäkin, niin mahdottomalta kuin se voi kuulostaakin. Ja on kuin minä tuntisin sinut - lempeytesi ja järkytyksesi, pikaiset puuskat sekä hellyyden kuin vuoroveden, jonka liikuttajaa en pysty näkemään, vain tuntemaan kuin temppelikellon kumahduksen.

Olen uneksinut sinusta paljon. Enemmän kuin kenestäkään tätä ennen.

Yksijalkainen nainen, joka yrittää opetella uudestaan kävelemään. Heikoksi tehty kuorien alla, jotakin menettänyt. Rakkaudesta tullut vamma, jota ei proteeseilla voi korjata. Sellainen minä olen. Löysin sinusta liikaa, sapluunan, jota yritän sovittaa maisemaan, mutta huiput eivät yllä tarpeeksi korkealle, metsien vihreä ei ole kyllin syvä. Ja he eivät näe miten nilkutan. Miten osa minusta on haalistunut ja kadonnut, jäänyt kaukaisille rinteille vaeltamaan. On opeteltava uusi elämä, varauduttava pitkään talveen ja loputtomaan kaamokseen, pidettävä tallessa auringon kuva ja ehkä seuraavassa syntymässä jos ei tässä. Etsin sinut sieltäkin.

Tunnen haikeutta. Sinussa on malli elämälle ja parisuhteelle, jollaista kaipaan.

Kuin paita, jota pesee, mutta ei saa puhtaaksi. Katoamaton tahra. Monessa tuulessa kuivattu, karheiden käsien hioma ja kangas kuluu ennen kuin se haalistuu, katoaa ympäriltä. Olen toivonut liikaa, odottanut liikaa, mutta elämä ei ole tarina, jonka voisi kirjoittaa - se on usein elokuva, jota katsomaan sivusta.

Joki puutarhan takana jäätyy ja kamppailee uudestaan vapaaksi, jäälautat kuin petojen huudot yössä ja tarkkailemme toisiamme kumpikin. Kaukaisen kaupungin yllä on punertavaa usvaa, lumisateen harsoa, se on sinun, valo merkitsee valtakuntasi, minä pimeydessä sen ulkopuolella, kaadan sanat pöydälle, yritän löytää niistä uusia yhdistelmiä, mutta viesti on aina sama, se ei muutu.