Nyt alan uskoa tarinoita sadistisista psykiarteista ym. mielenterveyspuolen ihmisistä. Mä oon jo pari kertaa pyrkinyt osastolle, kun en kestä enää tätä masennustani. Ja aina on pistetty nopeasti pois. Itsemurhasuunnitelmiakaan ei otettu vakavasti, eikä lääkäri nähnyt, mitem mä voisin lainkaan hyötyä osastosta. No en kyllä mäkään näe sitä, mutta kun aina on kehotettu hakeutumaan tarvittaessa osastolle, jos olo käy ihan sietämättömäksi, mitä se nyt on.
Mikä järki on systeemissä, jossa lässytetään ihan tyhjän päiväistä mantraa siitä, miten apua kyllä aina saa, kun se on täyttä valetta? Ihan kuin tuo osastolla mut tavannut lääkäri olis jopa nauttinut tilanteesta, jossa se heittää ihan pulassa olevan ihmisen tyhjän päälle silleen "Et kuulu tänne, koitahan pärjäillä siellä avohoidossa vaan entiseen malliin". Mikään kertaviikkoinen keskustelu ei todellakaan auta mua kestämään tätä jatkuvaa hiton syvää masennuksen tunnetta, eikä edes kerran viikossa voida enää kauan järjestää mulle aikoja avohoidossa.
Mä oon kokeillut terapian, eri lääkkeitä, ryhmää, vertaistukea jne. ja mikään ei auta. Toisaalta mitään osaston kaltaista tosi tiivistä keskustelumahdollisuutta ei edes anneta. Ja joka paikassa kaikkea vähätellään. Niin tai näin, mä koen olevani aivan millimetrin päässä siitä, että tapan itseni. Tällä kertaa kaikki on paremmin suunniteltu ja omaisillekin on joku pieni jäähyväiskirje. Mua sattuu aivan mielettömästi koko ajan ja teen siitä lopun.
Mikä järki on systeemissä, jossa lässytetään ihan tyhjän päiväistä mantraa siitä, miten apua kyllä aina saa, kun se on täyttä valetta? Ihan kuin tuo osastolla mut tavannut lääkäri olis jopa nauttinut tilanteesta, jossa se heittää ihan pulassa olevan ihmisen tyhjän päälle silleen "Et kuulu tänne, koitahan pärjäillä siellä avohoidossa vaan entiseen malliin". Mikään kertaviikkoinen keskustelu ei todellakaan auta mua kestämään tätä jatkuvaa hiton syvää masennuksen tunnetta, eikä edes kerran viikossa voida enää kauan järjestää mulle aikoja avohoidossa.
Mä oon kokeillut terapian, eri lääkkeitä, ryhmää, vertaistukea jne. ja mikään ei auta. Toisaalta mitään osaston kaltaista tosi tiivistä keskustelumahdollisuutta ei edes anneta. Ja joka paikassa kaikkea vähätellään. Niin tai näin, mä koen olevani aivan millimetrin päässä siitä, että tapan itseni. Tällä kertaa kaikki on paremmin suunniteltu ja omaisillekin on joku pieni jäähyväiskirje. Mua sattuu aivan mielettömästi koko ajan ja teen siitä lopun.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Oletko päässyt selvyyteen siitä, millaisista tekijöistä masentuneisuutesi johtuu? Mitkä asiat sen ovat alunperin aiheuttaneet? Tai minkä asioiden pitäisi muuttua, jotta olosi ja mielialasi voisi olla toisenlainen, luonteva ja siedettävä...?
Ei kai se sairaalaosastokaan välttämättä niin erinomainen paikka keskustelulle ja masennuksesta toipumiselle ole; on myös monella tavalla rajoittunut ja rajoittavampi ympäristö normaaliin "siviiliarkeen" verrattuna. Hyvää keskusteluapua ja kohtaamisia voi myös saada muualtakin... Avaustasi lukiessa mietin myös, millaisissa terapioissa ja ryhmissä olet käynyt ja miksi niistä ehkä ei ollut apua(?).
...Hyvä tietysti olisi, että jotain ja mieluiten aidosti tehokasta apua olisi ylipäätään saatavilla eikä ainakaan yksin ongelmien kanssa jätettäisi.
Hoidetaan sut kuntoon raskaalla otteella.
https://www.youtube.com/watch?v=Wry9G6rcdQw