Oon tänne näistä aiemminkin jo kirjotellut eli sori jos alkaa jonkun korvaan kuulostamaan puisevalta.
Oon sijaisperheessä eläny tosiaan koko elämäni, toisella vanhemmista traumoja ja tosi paljon kiukkua jota purkanut muhun. Oon ihan pienestä asti ollut sitten ite ongelmakäytöksinen ja hakenu kaikella huomiota ja vallan tunnetta, oon tehny aika hirveitä juttuja ennen eskari-ikää jo ja ollu niin pitkään ku muistan, ihan kaikessa tosi huomiohakunen. Ystäväni oon aina jollain konstilla koittanu saada mukaan ja ollu tosi närkästyny jos eivät ole suostuneet, mun tapa on aina ollut ainoa oikea ja myös se negatiivinen huomio on aina tuonu olooni täytettä.
Jossain vaiheessa mulle kehitty omatuntoa kai, tuli syyllinen olo ja menin rehellisesti tunnustamaan tekoni. Sain myös kavereita sillon ja alkoi mennä paremmin vaikka olin aiemmin vaan kiusannut tai ollut ite kiusattu. Koin etten saa hyväksyntää tai tukea mistään, tossa vaiheessa alkoi vähän raksuttaa. En oo kuitenkaan pohjimmiltani päässyt siitä huomiohausta jotenkin aina pitäny olla jotenkin maaginen hahmo ja oon elänyt aina rooleja/useaa eri persoonaa. Varsinkin jos oon kokenut ettei musta pidetä niin oon ollut tosi kylmä ja koppava, yksin pärjäävä teatraalinen ja kaikkivoipa.
Oon saanu myös paljon kavereita joiden kanssa koen pystyväni olemaan oma itseni ja sillon ne harvat kerrat kun aidosti hyvä olo. Ei tule pätemisen halua vaikka tulisi miten pitkiä kiusallisia hiljasuuksia( en voi sietää sitä etten keksi keskusteltavaa, tuntuu että koko kroppa feidaantuu ja pienenen olemattomiin) ja heitetään hiljasuudesta läppääkin. Saa olla juuri se mitä on. Mutta muissa tilanteissa huomaan egoilevani kävelyä ja kahvinjuontia myöten kaiken mitä teen. Ja tiedostan sen ja haluan päästä siitä irti mutta ei vaan onnistu, ikään kuin se olisi osa mua.
En oo nyt moneen vuoteen saanut mitään aikaan, olen passivoitunut täysin ja esittänyt jotain "kyllä mulla ihan hyvin menee"-kulissia. Parhaat kaverit ja sukulaiset tietää totuuden ja oon monille sanonut suoraan että jos alan käyttäytyä kun idiootti niin ottavat etäisyyttä ja sanovat heti- jos haluan muuttua tästä niin ei auta se tärkeily tai egoilu yhtään. Mulla on tosi ristiriitainen olo vanhempieni suhteen kun vaikka tiedän nykyään että he haluavat vain parastani, oon aina jotenki kokenu myös että oon jääny ilman lämmintä perheen tukea ja empatiaa tai lohtua- ehkä se on se aukko jota koitan tällä epäonnistumisen pelon ja tärkeilypakolla täyttää.
Mulla on kanssa usein tosi lyhyt pinna ja suutun ihan merkityksettömistä asioista tai ahdistun tosi helposti. Oon käynyt myös terapiassa näiden takia ja ovat he kavereiden lisäksi sanoneet että olen liian ankara itselleni ja siksi ahdistaa- mutta itse en koe asiaa jotenkin niin, tunnen olevani, jos en täysi hirviö, niin kävelevä musta-aukko. Ja tiedostan itsekkin tän tärkeilyn ja ajoittain provosoivan huomiohaun vaikken ole tehnyt huomion eteen suuntaan tai toiseen mitään. Oon mä ammatteihin opiskellut mutta se epäonnistumisen pelko on niin jäätävän suuri etten oo uskaltanu hakea. Enkä halua, kehtaa tai uskalla näyttää etten osaa jotain asiaa. On myös pari ammattia joissa voisin olla hyvä mutta joita en pätemisen pelon ja siitä seuraavan ahistuksen takia koe haluavani tehdä. Oon niin pitkään pitäny itteni jonain supersankarina jos oon ollut hyvä jossain pikkujutussa ja se päteminen ja tärkeily alkaa samantien kun alotan...mielummin ei.
Vanhemmilta oon sitten kinuamassa rahaa ja tulistun jos patistaa mua johonkin...olen jo aikuinen ja mun pitäis itse pärjätä jo eikä kiukutella ja raivota kokoajan. Ajoittain "herään". Koko kroppa tuntuu vieraalta, en tiedä kuka oon, mitä haluan ja miksi oon tehny mitäkin. Oon nykyään kyllä pyytäny anteeksi jos menny hermot ja koittanu saada asioita eteenpäin ja ajatella aina että miltä itestäni tuntuisi jos... Jotenkin se omatunto ja empatia on kasvaneet musta ulos, haluisin tosi paljon oppia ja saada ne mutta pelkään ettei se onnistu enää tai ettei niitä voi opetella. Toivoisin kuitenkin eniten voivani olla aito ihminen ja nauttia oikeasti muiden seurasta sekä toisinpäin. Tiedän ettei töissä, ystävien, sukulaisten tai kenenkään kanssa voi toimia puoliteholla ja aiheuttaa hämminkiä että joku pahoittaa mielensä ja loukkaan jotakuta... Tuntuu vaan ku ois osa betoniseinästä joka haluaisi revetä irti... ei tunnu lähtevän :/ Miten edetä?
Oon sijaisperheessä eläny tosiaan koko elämäni, toisella vanhemmista traumoja ja tosi paljon kiukkua jota purkanut muhun. Oon ihan pienestä asti ollut sitten ite ongelmakäytöksinen ja hakenu kaikella huomiota ja vallan tunnetta, oon tehny aika hirveitä juttuja ennen eskari-ikää jo ja ollu niin pitkään ku muistan, ihan kaikessa tosi huomiohakunen. Ystäväni oon aina jollain konstilla koittanu saada mukaan ja ollu tosi närkästyny jos eivät ole suostuneet, mun tapa on aina ollut ainoa oikea ja myös se negatiivinen huomio on aina tuonu olooni täytettä.
Jossain vaiheessa mulle kehitty omatuntoa kai, tuli syyllinen olo ja menin rehellisesti tunnustamaan tekoni. Sain myös kavereita sillon ja alkoi mennä paremmin vaikka olin aiemmin vaan kiusannut tai ollut ite kiusattu. Koin etten saa hyväksyntää tai tukea mistään, tossa vaiheessa alkoi vähän raksuttaa. En oo kuitenkaan pohjimmiltani päässyt siitä huomiohausta jotenkin aina pitäny olla jotenkin maaginen hahmo ja oon elänyt aina rooleja/useaa eri persoonaa. Varsinkin jos oon kokenut ettei musta pidetä niin oon ollut tosi kylmä ja koppava, yksin pärjäävä teatraalinen ja kaikkivoipa.
Oon saanu myös paljon kavereita joiden kanssa koen pystyväni olemaan oma itseni ja sillon ne harvat kerrat kun aidosti hyvä olo. Ei tule pätemisen halua vaikka tulisi miten pitkiä kiusallisia hiljasuuksia( en voi sietää sitä etten keksi keskusteltavaa, tuntuu että koko kroppa feidaantuu ja pienenen olemattomiin) ja heitetään hiljasuudesta läppääkin. Saa olla juuri se mitä on. Mutta muissa tilanteissa huomaan egoilevani kävelyä ja kahvinjuontia myöten kaiken mitä teen. Ja tiedostan sen ja haluan päästä siitä irti mutta ei vaan onnistu, ikään kuin se olisi osa mua.
En oo nyt moneen vuoteen saanut mitään aikaan, olen passivoitunut täysin ja esittänyt jotain "kyllä mulla ihan hyvin menee"-kulissia. Parhaat kaverit ja sukulaiset tietää totuuden ja oon monille sanonut suoraan että jos alan käyttäytyä kun idiootti niin ottavat etäisyyttä ja sanovat heti- jos haluan muuttua tästä niin ei auta se tärkeily tai egoilu yhtään. Mulla on tosi ristiriitainen olo vanhempieni suhteen kun vaikka tiedän nykyään että he haluavat vain parastani, oon aina jotenki kokenu myös että oon jääny ilman lämmintä perheen tukea ja empatiaa tai lohtua- ehkä se on se aukko jota koitan tällä epäonnistumisen pelon ja tärkeilypakolla täyttää.
Mulla on kanssa usein tosi lyhyt pinna ja suutun ihan merkityksettömistä asioista tai ahdistun tosi helposti. Oon käynyt myös terapiassa näiden takia ja ovat he kavereiden lisäksi sanoneet että olen liian ankara itselleni ja siksi ahdistaa- mutta itse en koe asiaa jotenkin niin, tunnen olevani, jos en täysi hirviö, niin kävelevä musta-aukko. Ja tiedostan itsekkin tän tärkeilyn ja ajoittain provosoivan huomiohaun vaikken ole tehnyt huomion eteen suuntaan tai toiseen mitään. Oon mä ammatteihin opiskellut mutta se epäonnistumisen pelko on niin jäätävän suuri etten oo uskaltanu hakea. Enkä halua, kehtaa tai uskalla näyttää etten osaa jotain asiaa. On myös pari ammattia joissa voisin olla hyvä mutta joita en pätemisen pelon ja siitä seuraavan ahistuksen takia koe haluavani tehdä. Oon niin pitkään pitäny itteni jonain supersankarina jos oon ollut hyvä jossain pikkujutussa ja se päteminen ja tärkeily alkaa samantien kun alotan...mielummin ei.
Vanhemmilta oon sitten kinuamassa rahaa ja tulistun jos patistaa mua johonkin...olen jo aikuinen ja mun pitäis itse pärjätä jo eikä kiukutella ja raivota kokoajan. Ajoittain "herään". Koko kroppa tuntuu vieraalta, en tiedä kuka oon, mitä haluan ja miksi oon tehny mitäkin. Oon nykyään kyllä pyytäny anteeksi jos menny hermot ja koittanu saada asioita eteenpäin ja ajatella aina että miltä itestäni tuntuisi jos... Jotenkin se omatunto ja empatia on kasvaneet musta ulos, haluisin tosi paljon oppia ja saada ne mutta pelkään ettei se onnistu enää tai ettei niitä voi opetella. Toivoisin kuitenkin eniten voivani olla aito ihminen ja nauttia oikeasti muiden seurasta sekä toisinpäin. Tiedän ettei töissä, ystävien, sukulaisten tai kenenkään kanssa voi toimia puoliteholla ja aiheuttaa hämminkiä että joku pahoittaa mielensä ja loukkaan jotakuta... Tuntuu vaan ku ois osa betoniseinästä joka haluaisi revetä irti... ei tunnu lähtevän :/ Miten edetä?
Vastaukset 4
Vanhimmat
mielestäni kuulostaa, että hyötyisit (psyko-)terapiasta. kirjoitat hyvin, saisitko siitä harrastuksen? jos verbaalinen ulosantisi on yhtä luontevaa, kannattaa hakeutua lähimpään mielenterveystoimistoon sairaanhoitajan juttusille kertomaan tunteistasi. Siitä se lähtee.
Myös minä olen samoilla linjoilla toivonparasta kanssa. Olet jäsentänyt asioita hyvin tekstiin, joten sinulla on jo jonkinlainen käsitys ongelmavyydistä. Sitä sinun vain pitäisi päästä käsittelemään siten että pystyisit elämään sen kanssa.
psygologian saralla voisin jopa kehottaa tutustumaan käyttäytymispsygologiaan, sillä voisi kuvitella että siellä on se jokin asia joka saa sinut käyttäytymään juuri tuolla tavalla.
Arkisempina neuvoina voisin sanoa, että hyvä ystävyyshän kestää myös ne hiljaiset hetket. Hyvä ystävyys voi olla myö sitä että tekee asioita yhdessä, ilman että tarvitsee kokoajan höpöttää. Esimerkiksi voisiko ystävän kanssa käydä vaikka lenkillä, tai elokuvissa, ilman että tilanteesta kehkeytyy ongelmallinen?
Vaali siis niitä ystäviä ja hetkiä jossa voit olla oma itsesi, ja pyri laajentamaan sitä piiriä tavalla tai toisella.
Entä jokin uusi harrstus? Yhteiset mielenkiinnon kohteet ovat yleensä niitä helpoimpia keskustelun lähteitä. Entä jos lähtee etsimään uutta harrastusta sillä periaatteella että on siinä mahdollisimman ummikko? Että voi jo heti alussa ajatella että tämä kaikki on uutta ja ihmeellistä, ja sen oman mukavuusalueen ulkopuolella, eikä siinä ainakaan tarvitse heti ruveta pätemään? Siihen voisi suositella vaikka jonkin kansalaisopiston kurssia X aloittelijoille.
Ps. Siitä en ole ihan varma miten paljon netistä tai tältä palstalta apuja saat. Yleisesti kun näitä juttuja täällä katselen niin taitaa olla enempi sellainen narsistin lynkkaus meneillään. (voihan se olla että aidon narsistin luonteeseen on harvinaista huudella ongelmistaan netissä.) Niin tai näin niin siksi korostaisinkin ammatti auttajan roolia tässä asiassa.
Kiitos paljon vastauksista!
Aloitin just terapian uusiksi. Oon käyny useassa jaksossa, ihan junnusta asti kolmessa jaksossa ja nyt alkoi vissiin neljäs. Oon kai aikasemmin lopettanut aina kun olo vähän helpottanut ja häikkien työstäminen jäänyt kesken ja ne uudistuneet aina joka kerta/ en oo hahmottanut tai oon ollu niin nuori ja olo kuin nurkkaan ajetulla niin en oo kiukusta tai ahistuksesta pystyny kelailemaan että mikä mua oikeasti vaivaa.
Tosiaan ollut aina semmonen olo, etten oo kotona saanut omaa ääntäni kuuluviin, ikäänkuin vanhemmat olisivat ohjanneet kaikkea, identiteetistä lähtien, päättäneet mistä tykkään, mitä luen,kuuntelen, katon telkkarista, kenen kanssa olen,ym. En muista että toinen vanhemmista koskaan ois sanonut ääneen rakastavansa mua tai esim. halannut oma-aloitteisesti. Toisen kehut ja ristiraaten käytös muuttunut mulle yhdentekeväksi kun eka kehunut, sitten huutanut ja haukkunut heti perään, enkä oo aidosti voinut tukeutua,oikeastaan kumpaakaan, tai uskaltanut turvautua. Kaikki mitä perheessämme on keskusteltu, on liittynyt suorittamiseen, rahaan tai muihi,/muiden vertailuun.
Ehkä tästä johtuen mulle on ollu tosi vaikeaa tulla toimeen ihmisten kanssa kun en oo tienny/hahmottanu niitä aitoja "tunteellisia" kirjottamattomia sosiaalisia sääntöjä tai oppinu aidosti kiinnostumaan mistään, kaikki tuntunut tyhjältä suorittamiselta tai pelolta etten onnistu- ikään kuin mun sydäntä ei ois opetettu toimimaan, koskaan. Nyt vasta oon alkanu hahmottelemaan ite näitä ja aika ahditunut-mutta myös helpottunut olo kun syyttelyn ja vertailun sijaan näkee oikeasti, miten joku on hyvä jossain tai miksi joku tekee niinkuin tekee, eikä kukaan oo täydellinen.
Ahdistaa eniten se havainto/tajuaminen, miten sulkeutunu, kuoren sisällä olen ja kuinka pois raiteilta... Ja miten paljon sakkaa on mun ja sen "aidon" arjen/jokapäiväisen elämisen välissä. Oon aina ärsyyntyny esim. "hyper aktiivisista hölöttäjistä" jotka puhuvat kokoajan ja jotka eivät mun mielestä oo osanneet koskaan olla hiljaa, nyt lähinnä ihailen sitä aitoutta ja intoa mikä heillä on muita kohtaan ja sitä energiaa kuinka jaksavat oikeasti kiinnostua ihan kaikesta ja olla läsnä pelkäämättä tai ajattelematta että suorittavat tai epäonnistuvat. Oon kai ollut tietämättäni myös kateellinen kun ite en oo näitä asioita koskaan hahmottanu
olet todella fiksu, empaattinen ja oivaltava tyyppi. kaikkea hyvää sulle!