Täytän kohta 30 ja pitäisi olla ns "elämä hallinnassa", opiskelut käyty ja työura edessä. Kun näin ei ole. Mulla ei oo minkäänlaista itsetuntoa,koen että vanhemmat eivät oo ikinä kannustaneet mua paitsi taloudellisesti, henkistä kannustusta ei oo ikinä tullut. Huutoa olen saanut ihan pienestä pitäen jos olen ollut eri mieltä jostain tai tehnyt eritavalla kun vanhemmat sanoneet-tai en oo osannut jotain. Verhot on vedetty kiinni ja faija on alkanu raivoamaan ihan hulluna naama punasena korvanjuuressa. Äiti ei oo ikinä tullut väliin ja jos on ollu paha mieli tai ahdistanu mikä vaan niin kummankin vanhemman suusta tullu että ota lääkkees ja parane, alota harrastus tai mee töihin. Terapiassakin oon ravannut pahan olon takia kun kotona en oo viitsiny enää pitkään aikaan kysyä edes mitä kello on.
Miten hemmetissä pitäis nyt etsiä elämälle se oma suunta, löytää itsensä, kun oon saanu kuulla vaan miten huono olen, kuinka mikään ei onnistu...? Perheen sisäsiä asioita ei ole saanut(yllätys yllätys) kenellekkään kenellekkään kertoa ja jos on sattunut joku pienikin asia joka on kuormittanu vanhempia henkisesti, on se heidän ikäänkuin yhteissopimuksella ollut aina mun vika. Faija on huutanu ja äiti todennut että oho, ompas ikävää tai sitten ihan suoraan että mitäs oot tollanen. Tuntunu pitkään että missään ei ole mitään järkeä, en osaa tuntea oikein mitään, mikään ei kiinnosta,en tunne edes itseäni. Kun puhuin näistä teinarina porukoille ja etsin omaa suuntaa, olin heti kuulemma ylimielinen vain itseäni ajatteleva ja vastuuton. Nyt uusi puheenaihe, jopa ihan aiheellinen, on että mitä teen elämälläni.
Kouluja kävin ala-asteella,näin jälkeenpäin tuntuu, osaksi vaan siksi että pelkäsin isän huutoa. Faija pakotti mua myös vapaa-ajalla, kiristämällä mun kavereiden kanssa olo ajalla, tai huutamalla, lukemaan sen kanssa koulutehtäviä ja oli sit pakko kuunnella sen pätemistä ja huutoa. Lukiossa iski ihan hirveä masennus ja jouduin vaihtamaan koulua jonka eteen olin nähny töitä tosi paljon. Vanhemmille se tuntui olevan olankohautus asia. Äitiä taisi lähinnä hävettää-ei voinut kahvikuppikeskusteluissa kertoa kuinka hienosti menee. Oon aina kokenut olevani pelkkä vanhempieni jatke. Elän edelleen heidän taloudellisen tuen varassa- olo on kuin rammalla joka ei pääse ryömimään pois. Mulla oli tosi pitkään psyykelääkkeetkin käytössä mutta lopetin ne koska ne veti vaan turraksi.
Tuntuu etten ole koskaan tehnyt mitään omaa tai jos olen, on siitä piikitelty ja väheksytty niin paljon että oon sitten tehnyt väkisin alisuoriutumalla niitä asioita joita oon aatellu muiden mielestä hyödyllisiksi. Mulla on tällähetkellä 2tutkintoa, toista inhoan ja toisella ei saa töitä. Olen asian selittänyt ja etten tiedä yhtään mikä kiinnostaa ja että tuntuu että haluisin kuolla. Takasin päin on tullut vaan kommenttia että napit naamaan ja töihin niin elämä piristyy heti... Kyllä mä haluisinkin tehdä työtä joka mua itteäni kiinnostaa. Ja onnistua elämässä, oon vaan saanu henkisesti niin paljon turpaan etten tiiä yhtään kuka oon, olenko edes olemassa ja että onko tää kaikki, koko elämä joku mua varten kyhätty salaliitto. Ehkä oon vaan joku koekaniini kahleissa ja ympärillä yleisöä kattomassa että millon mä sekoan ihan täysin.
Miten hemmetissä pitäis nyt etsiä elämälle se oma suunta, löytää itsensä, kun oon saanu kuulla vaan miten huono olen, kuinka mikään ei onnistu...? Perheen sisäsiä asioita ei ole saanut(yllätys yllätys) kenellekkään kenellekkään kertoa ja jos on sattunut joku pienikin asia joka on kuormittanu vanhempia henkisesti, on se heidän ikäänkuin yhteissopimuksella ollut aina mun vika. Faija on huutanu ja äiti todennut että oho, ompas ikävää tai sitten ihan suoraan että mitäs oot tollanen. Tuntunu pitkään että missään ei ole mitään järkeä, en osaa tuntea oikein mitään, mikään ei kiinnosta,en tunne edes itseäni. Kun puhuin näistä teinarina porukoille ja etsin omaa suuntaa, olin heti kuulemma ylimielinen vain itseäni ajatteleva ja vastuuton. Nyt uusi puheenaihe, jopa ihan aiheellinen, on että mitä teen elämälläni.
Kouluja kävin ala-asteella,näin jälkeenpäin tuntuu, osaksi vaan siksi että pelkäsin isän huutoa. Faija pakotti mua myös vapaa-ajalla, kiristämällä mun kavereiden kanssa olo ajalla, tai huutamalla, lukemaan sen kanssa koulutehtäviä ja oli sit pakko kuunnella sen pätemistä ja huutoa. Lukiossa iski ihan hirveä masennus ja jouduin vaihtamaan koulua jonka eteen olin nähny töitä tosi paljon. Vanhemmille se tuntui olevan olankohautus asia. Äitiä taisi lähinnä hävettää-ei voinut kahvikuppikeskusteluissa kertoa kuinka hienosti menee. Oon aina kokenut olevani pelkkä vanhempieni jatke. Elän edelleen heidän taloudellisen tuen varassa- olo on kuin rammalla joka ei pääse ryömimään pois. Mulla oli tosi pitkään psyykelääkkeetkin käytössä mutta lopetin ne koska ne veti vaan turraksi.
Tuntuu etten ole koskaan tehnyt mitään omaa tai jos olen, on siitä piikitelty ja väheksytty niin paljon että oon sitten tehnyt väkisin alisuoriutumalla niitä asioita joita oon aatellu muiden mielestä hyödyllisiksi. Mulla on tällähetkellä 2tutkintoa, toista inhoan ja toisella ei saa töitä. Olen asian selittänyt ja etten tiedä yhtään mikä kiinnostaa ja että tuntuu että haluisin kuolla. Takasin päin on tullut vaan kommenttia että napit naamaan ja töihin niin elämä piristyy heti... Kyllä mä haluisinkin tehdä työtä joka mua itteäni kiinnostaa. Ja onnistua elämässä, oon vaan saanu henkisesti niin paljon turpaan etten tiiä yhtään kuka oon, olenko edes olemassa ja että onko tää kaikki, koko elämä joku mua varten kyhätty salaliitto. Ehkä oon vaan joku koekaniini kahleissa ja ympärillä yleisöä kattomassa että millon mä sekoan ihan täysin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kiitos!
Ratkaisu taitaa olla sitten narun päähän roikkumaan tai sitten se keskieuroopassa suoritettava kuolinapu, en aio tätä oloa sietää enää pitkään