Chat ja kalpea aavistus surusta

Suru on siellä missä surullinen ihminen on eikä siitä "kasveta ulos hakemalla elämää jostain" Surusta kasvaa ulos ajan myötä. Jos sätistä saa hetken helpotuksen tuskaansa ja ajatukset pois läsnäolevasta surusta, onko huono asia.

Suru ja masentuneisuus ovat eri asioita. Suru on surua, alakuloa ja ikävää. Sen voittamiseen tarvitaan vain aikaa.

Sättäilijöiden tulisi ajatella, että joukossa on ihmisiä, joilla on surua tai muuten ikävä elämäntilanne, joka on helppo hetkeksi unohtaa iloisten ihmisten seurassa. Ei siis tarvitse välttämättä osallistua sanailuun, mutta voi vain olla taustalla ja seurailla. Siksi pitäisi miettiä kaksi kertaa, mitä sanoo ja miten.

Sinä siellä, minä täällä,
niin kaukana,
kuiskauksen päässä toisistamme.

Vertaistuki olisi masentuneille ja melankolisille erittäin tärkeää somaattisenkin terveyden kannalta.

Ennen oli yhteisöt niin tiiviitä, että ihmiset tukivat toisiaan ja pahoin voivaa ihmistä autettiin ja ymmärrettiin. Empatia on kehittynyt tällä tavoin ja se on mahdollistanut ihmisten selviämisen läpi vaikeiden aikojen.
Uusliberalismissa, jossa me nyt elämme, selviää vain ne ihmiset, jotka osaavat käyttää toisia ihmisiä ja yhteiskunnan järjestelmiä hyväkseen.

Tämä on johtanut siihen, että empatia häviää ja ihmiset voivat henkisesti huonosti, usein myös menestyjät, sillä menestyminen elämässä voi vaatia epäinhimillisiä ponnistuksia ja luo tunnontuskia, kun ymmärtää miten on menestymisensä hankkinut.

Neurobiologian kannalta ajateltuna pahoinvoivan ihmisen kromosomin päissä olevat telomeerit lyhenevät, jolloin ihminen ikääntyy ja sairastuu nopeammin. Tästä syystä ihmisen olisi todella tärkeää saada empatiaa edes sen aikaa, että elämänilo palaa ja telomeraasi-entsyymi alkaa korjata telomeerejä, pysäyttäen ikääntymisprosessin.

Nykyisille ihmisille pitää olla tutkimuksia todistukseksi siitä, että vanhat filosofit (= viisauden rakastajat) olivat oikeassa. Telomeraasista on saatu Nobel vuonna 2009 ja tutkimuksia telomeraasin toiminnasta on vaikka kuinka paljon.

Reflektoikaamme tätä sanomaa muutamaan vanhaan filosofiin:

Demokritos, joka eli 460-371 ennen kristusta sanoi: ”Mielettömät toivovat itselleen pitkää ikää tulematta siitä kuitenkaan iloisiksi. He pakenevat kuolemaa ja kuitenkin tavoittelevat sitä. He eivät saa elämässään mistään tyydytystä.”
”Se on onnellinen, joka ei sure sitä mitä hänestä puuttuu, vaan iloitsee siitä mitä hänellä on.”

Erasmus Rotterdamilainen, joka eli 1469-1536 sanoi: ”Sanokaa minulle, voiko sellainen ihminen, joka vihaa itseään, rakastaa toista. Voiko itsensä kanssa riitelevä ihminen sietää toista? Voiko kukaan, joka kokee oman minänsä harmillisena ja vaivalloisena, tuottaa toiselle nautinnon iloa? Vain narri, joka on vielä narrimaisempi kuin Narrius, voi vastata myöntävästi. ”

René Descartes, joka eli 1596-1650 sanoi: ”Harjoittamani filosofia ei ole niin julma tai synkkä, että se julistaisi mielenliikutukset lainsuojattomiksi. Päinvastoin, mielestäni elämän koko suloisuus ja ilo on löydettävissä juuri niistä. ”

Tuntuu hieman oudolta, että elämänkokemusta omaaville ihmisille tällaiset asiat ovat yleensä itsestään selvyyksiä, mutta eikö chattikin voisi olla sellainen vertaistukipaikka, jossa ihmiset ymmärtäisivät toisiaan, empaattisesti ja toisiaan parantaen?

surun.pyyhit.silmistäni kirjoitti:

Suru on siellä missä surullinen ihminen on eikä siitä "kasveta ulos hakemalla elämää jostain" Surusta kasvaa ulos ajan myötä. Jos sätistä saa hetken helpotuksen tuskaansa ja ajatukset pois läsnäolevasta surusta, onko huono asia.

Suru ja masentuneisuus ovat eri asioita. Suru on surua, alakuloa ja ikävää. Sen voittamiseen tarvitaan vain aikaa.

Sättäilijöiden tulisi ajatella, että joukossa on ihmisiä, joilla on surua tai muuten ikävä elämäntilanne, joka on helppo hetkeksi unohtaa iloisten ihmisten seurassa. Ei siis tarvitse välttämättä osallistua sanailuun, mutta voi vain olla taustalla ja seurailla. Siksi pitäisi miettiä kaksi kertaa, mitä sanoo ja miten.

Sinä siellä, minä täällä,
niin kaukana,
kuiskauksen päässä toisistamme.

Lue lisää

Itse olen kokenut raskaita suruja ...vuosia myöhemmin kävin chätissä jonkin verran. Monesti kirjoitukset satutti vaan itseäni. Ei siellä voida tietää mitä kelläkin on tapahtunut elämässä. Sitä vaan ihmettelin, miten voidaan surullista asioista tehdä jopa raakaa pilaa ja ..tuli mieleen helppoa on kirjoittaa kun ei ole kokenut menetyksiä. Tai sitten ihmiselle ei ole tunteita ollenkaan. Ei olisi tullut edes mieleen että olisin voinut kertoa mitä olen kokenut ,,itse kyllä myötäelin moneksi suruissa ,,ne kirjoitukset oli kyllä punaisilla kirjoitettuja.............
Surun saa kantaa yksin ..iloon löytyy aina kavereita........Onneksi minulla oli ystäviä livessä joille sain suruni kertoa... Ammattiauttajatkin on olemassa joiden puoleen voi kääntyä.....

Parasta hupia elämässä on toisille vittuilu ja masentaminen. Näin omat mahdollisuudet selvitä järjissään paranevat.