Alkaa olla keinot ja konstit murkkuikäsen kundin kanssa lopussa. Ongelmat alkoivat yläasteelle siirryttäessä. Valehtelu, tupakointi, lintsaus, varastelu (kaupoista ja kotoa), kotiintuloajoista luistaminen. Koko paketti. Pari vuotta ollaan tehty yhteydessä töitä kuraattorin, opettajien, nuorisoasiain keskuksen sos.työntekijän kanssa, ja mikään ei auta. Ei keskustelu, ei viikkorahan jäädytykset, kotiarestit, tv-kielto ym. Viimeksi tänään varasti tupakka-aski kotoa. Ja nyt tuntuu, ettei jaksa/kestä enää. Mihinkään mitä kaveri sanoo ei voi uskoa eikä luottaa. Rahaa tai tupakkaa ei voi jättää esille. Ja yritetty on ja jos vaikka mitä. Kundi ainoat kommentit: ei kiinnosta, ei huvita, entä sitten. Onko mitään keinoja, josta olis mitään hyötyä? Alkaa olla tunne, että lyömme kohta hanskat tiskiin ja kundin vastaanottokotiin..
14 v, murkku kotiterroristinako ??
keinot lopussa
132047
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
teillä ei ole kellään,parista vuodesta on kysymys
meillä on vähän sama juttu varastaminen ei ole vielä listalla ja tupakanpolttokin "vain" satunaista. Kiinnostus arkiasioihin on samaa ei kiinnostusta ym.ym. Meidän on vissiin vain jaksettava. Olen kuullut että pojan laittaminen johonkin "ohjattuun" kotiin on pahinta mitä voi tehdä. Itselle ja poitsulle. Jaksetaan kaikeasta huolimatta ja ootetaan sitä kahtavuotta!
vain vähän lievempi. Varastelu ei toistaiseksi kuulu kuvioon, mutta kaikki arki asiat on eipä kiinnosta ym. mutta jos 2v. riittää jaksetaan vaikka väkisin!!!!!!!
Yritä kaikesta huolimatta muistaa, että se poika on edelleenkin se sama poika, jolle pienenä vaihdoit vaipat ja joka iloisena naureskeli.
Vaikea on yhdistää, eikö totta.
Mutta kuten muutkin ovat sanoneet, vuosi-pari tekee ihmeitä, meillä ainakin.
On se murkku vaan niin hukassa itsensä ja elämänsä kanssa, että on kuin eläisi jossain painajaisunessa. Mutta unikin loppuu aikanaan.
Meillä ainakin murkku paransi tapansa kun jaksoin pitkän aikaa aina sopivassa tilanteessa kertoa, kuinka paha äidillä on olla. Se oli kuulemma se sysäys, joka sai ajattelemaan, kuten sekin, että lopetin huutamisen, kiristyksen ja uhkailut ja kerroin uudestaan ja uudestaan kuinka paljon häntä rakastamme.
Jälkeenpäin murkku on kertonut, että silloin pahaoina aikoina hänestä tuntui, että kukaan ei häntä rakasta, eikä kukaan hänestä välitä.
Just näin! Kertokaa se ihan selvällä suomen kielellä suoraan nuorelle että rakastatte häntä ja että hän on teille tärkeä. Ja jos tuntuu ylivoimaiselta sanoa se suoraan, kirjoittakaa se paperille kirjeen muotoon. Itse aikoinani koin hyvin vaikeana sanoa tuon rakastamisen ja välittämisen isolle ihmiselle suoraan. Ajattelin, että pitäisihän tuo nyt olla itsestään selvää että äiti tai isä välittää, mutta uskomatonta kyllä se on monelle nuorelle ihan niin kuin uusi asia (niin hukassa he välillä ovat).
Meillä on onneksi nuo ajat jo takana, mutta hyvin paljon opin itse tuona aikana ja yksi oli juuri tuo, että se rakastaminen ja välittäminen pitää sanoa ihan suoraan.
Toinen asia minkä opin oli se, että myös nuoren luottamus ym. pitää meidän jokaisen vanhemman ansaita. Olin aikoinani hyvin jämäkkä mielipiteineni ja kaiken täytyi suurinpiirtein mennä niinkuin olin ajatellut. Mutta kun tajusin, että myös minun täytyy kuunnella mitä lapsellani on minulle sanottavaa ja mitä mieltä hän on, alkoi meillä mennä paremmin.
Kyselkää nuorelta miksi hän tekee asioita kuin tekee tai miksi hän on jotain mieltä ja sen jälkeen kerro oma kantasi myös perustellen miksi (taas tässä kohdassa tulee esiin se välittämisen juttu). Vastauksena voi tulla ensin kaikenlaista haistattelua ym., mutta jankuttakaa vaan sitä samaa ja yrittäkää puhua rauhallisesti niin kyllä todennäköisesti jotain muutosta on näköpiirissä. (No niin, nyt tästä vuorisaarnasta tulee loppu, mutta oli ihan pakko kirjoittaa kun huomasin, että myös sinulla oli samantapaisia ajatuksia kuin itselläni).
Kaikkea hyvää ja jaksamista kaikille! :-)
Mikään ei ole niin suuri vahva ihmeellinen paras kovin jne kuin murkku. Kukaan ei tiedä yhtä paljon kuin murkku. me vanhemmat olemme tyhmiä ja typeriä emmekä ymmärrä mitään.
MUTTA: murkku yrittää ottaa meiltä "luulot pois". Jos annamme periksi, peli on menetetty. Rakasta mutta rajoita, älä anna hänen hakata päätään seinään. Yritä valaa uskoa ja luottamusta parempaan huomiseen, kysele ja utele hänen tulevaisuuden suunnitelmistaan, mitä aiot tehdä viiden/kuuden vuoden kuluttua, millä aiot elättää itsesi, suunnitteletko elättäväsi perheesi rikoksilla jne. Mutta älä uhkaile häntä sillä, että aiot lähettää hänet pois, se on pahinta mitä voit tehdä.
Mene ja varaa aika koko perheelle perheneuvolaan, ehkä hän sitten uskoo että olet tosissasi ja että välität.
Joku hätä sillä lapsella on. Pyydä kirjoittamaan nuorten palstalle tai soittamaan mll:n lasten ja nuorten puhelimeen , nekin saattavat helpottaa oloa.
Koettakaa jaksaa.
Aikanaan oli meilläkin samanlaisia ongelmia pojan kanssa.Noin kolme vuotta taistelin ja yritin puhumalla ja myös käytiin keskustelemassa muualla, tuloksetta.
Koitti päivä jolloin ilmoitin pojalle, että nyt on minun keinot käyty loppuun ja seuraava paikka on nuorisokoti.Siitäkös jumalaton meteli ja haukut:etkö sä lapsestas välitä vaan työnnät jonnekki laitokseen.....
Selvitin, että juuri minä välitän sinusta, poika hyvä, mutta kun ei enää mikää muu auta!Jos en välittäisi ja rakastaisi, olisin hänen antanut jatkaa varastelua yms. ja mihin se olisi johtanut??!!
Poika lähti ns. vapaaehtoisesti, ei siis huostaanotettuna ja apuakin tuli. Helppoa se ei ollut eikä ilman ongelmia sujunut, mutta toisten apu oli kullan arvoista ja pystyin vihdoin nukkumaan yöni kunnolla pitkästä aikaa.
Nyt vuosien jälkeen meillä on hyvät välit, eikä poika ole ikinä ollut minulle katkera asiasta.Hän rakentaa omaa elämäänsä kuin kuka tahansa muukin ja maksaa tekemiänsä velkoja yms. On myös maininnut kuinka sitä on voinut ollakkaan niin typerä.
Toisilla kasvaminen on vaan vaikeaa...
Voimia teille!
Voisin jatkaa muutaman sanan tuosta terroristin äidin puheenvuorosta. Joskus voimat vaan loppuvat ja se viimeinen raja täytyy joillekin nuorille osoittaa siten, että nuori sijoitetaan ainakin joksikin aikaa pois kotoa. Näin vanhemmat viestittävät, etteivät hyväksy epäsosiaalista käytöstä kodissaan.
Ymmärtäminen ja aikuisen tuki ovat ensisijaisen tärkeitä asioita, kun nuori velloo kasvukivuissaan. Raja on kuitenkin ymmärtämiseenkin laitettava ja jos huono käytös tarkoittaa jopa rikollista toimintaa, nuoren käytökseen pitää puuttua kovalla kädellä. En suosittelisi pelkästään sinnittelemään ja kestämään nuoren sietämätöntä käytöstä, siitä ei kukaan hyödy!
Kiitän kannanotoista. Rankkaahan tämä on ja ilman nyt jo olemassa olevaa tukiverkkoa tuskin olis jaksanut. Kundin kanssa on puhuttu, puhuttu ja vielä kerran puhuttu ja nimenomaan välittämisestä, huolestumisesta ja siitä jos ei välitettäis, niin silloin se olis yks ja sama mitä kundi tekis. Koulu on siinä vaiheessa, että kasilta tuskin pääsee. Ihan älyttömiä nelosia (mm. kotitalous, liikunta, atk) pelkästään lintsauksien takia. Mutta jotenkin se on kaikkein pahinta, että ei voi uskoa eikä luottaa. Rahat ja tupakat saa piilottaa. Toisaalta kaveri on ihan eri ihminen, kun ollaan oltu perheen kanssa kesällä mökillä, mitenhän sen voisi siirtää kotioloihin? Mutta jaksettavahan on ja kiitos vielä kommenteista
Olen todella pahoillani siitä, mitä joudutte kokemaan poikanne kasvun johdosta. En ole kauheasti ajatellut asiaa teidän vanhempien kannalta, usein vain meidän nuorten, mistä kotiongelmat saattavat kiikastaa.
En halua millään muotoa arvostella kasvatustapojanne. Mutta silti minulla kävi mielessä ajatus, että minkä takia poikanne tekee tällaista. Itse olen 15-vuotias tyttö, mutta minulla ei ole tuollaisia ongelmia. Mutta tiedän liian monia, joilla on.
Esimerkiksi luokallani on eräs poika, joka on vähän samankaltainen kuin poikanne. Aluksi, kun en tiennyt hänen taustojaa, pidin häntä vain pilalle lellittynä pojannaskalina. Sain kuitenkin tietää, että hän on aina ollut melko yksinäinen kotona; ei ole saanut kokea vanhempiensa läsnäoloa. Isä matkustelee ympäri maailmaa työ asioissa ja äidilläkin on töitä. Poika ei ole koskaan saanut huomiota vanhemmiltaa, mitä lapset kaipaavat/tarvitsevat. Ja poika tällä keinoin on aluksi pyrkinyt saamaan huomiota. Myöhemmin on mopo lähtenyt käsistä, kuten sanotaan. Kaverit ovat saaneet hänestä jonkin tietyn laisen kuvan, ja sitä roolia on vedettävä loppuun asti. Ei haluta jäädä kaveriporukan ulkopuolelle.
En tosin väitä, että kaikkien kohdalla ongelmat johtuisivat juuri vanhemmista. Se on paljon lapsesta itsestäänkin kiinni. Lapselle on nuorempana kehittynyt oma moraali-käsitys ja kaveripiiri. Kaveripiiri muokkaa paljonkin moraali-käsitystä. Saattaa tietää sydämessään, mikä on oikein, mutta ei kehtaa olla toista mieltä. Ei halua erottua joukosta hyvällä tavalla, koska kaverit saattaisit alkaa nimittelee nössöksi jne. Näin ainakin kuvittelen.
Olette kasvattaneet poikanne sellaiseksi kuin olette. Enää ette voi muuttaa menneitä. Voitte enää vain olla lopun aikaa poikanne rinnalla, kunnes hänellä on valta päättää itsestään.
Puhukaa. Tiedän, ettei se välttämättä ole kovin mukavaa, koska poikanne saattaa olla kuin ei kuulisikaan. Mutta kyllä hän kuulee ja todennäköisesti myös kuuntelee. Kertokaa hänelle, miltä teistä tuntuu. Älkää syyllistäkö! Se ei olisi mielestäni ainakaan oikea ratkaisu. Käyttäkää minä-viestintää. Kertokaa aistihavainnoistanne, ajatuksistanne ja tulkinnoistanne, tunteistanne, pyrkimyksistänne, toiminnastanne. Tyyliin: "Olen huomannut, että sinulla on koulussa hieman ongelmia ja et käyttäydy muutenkaan täysin ohjeiden mukaan(aistihavainnot). En pidä siitä kauheasti. Olen huolissani, mitä tulevaisuudessa käytöksestäsi seuraa sinulle esimerkiksi tulevan opiskelupaikan suhteen(ajtukset). Olen surullinen tästä, koska haluaisin että sinulla menisi elämässä kaikki hyvin(tunteet. Painota varsinkin tunteita)." Ja sitten vielä mihin pyrkisitte ja mitä tekisitte, että asiat parantuisivat. Itse en ole mitään noin viisasta keksinyt, olen seurannut perhekasvatuksen tunnilla.
Tuo on vain yksi ehdotus. Ja jos aiot toteuttaa sen, kannattaa ehkä miettiä sitä aika tarkkaan. Osoita kuitenkin pojallesi, että välität hänestä. Sano se hänelle. Se tuntuu hyvältä, poikasi tietää, että hänestä välitetään. Älä syylistä häntä, koska silloin hän alkaa puolustelemaan itseään ja siitä alkaa väittelyiden noidan kehä.
Anteeksi että tästä tuli näin pitkä, mutta toivottavasti tästä oli edes pienintäkin apua :)
Toivon kuitenkin sinulle voimia poikasi kanssa. Ja toivon myös että poikasikin tajuaa, kuinka paljon hänestä välitetään. Ja toivottavasti hän myös joskus tajuaa, miten ns. oikealla tavalla pitää käyttäytyä. Voimia ja tsemiä! :)
ja pakota "juippi" lukemaan se, kysy sitten: laitetaanko ehdotukset käytäntöön jolloin sun terro-
ri loppuu kotona. Vai sopiiko kodin säännöt ja tieto
siitä, että muutkin ollaan ihmisiä.
hmm.. koulun vaihtaminen?
seura tekee kaltaisekseen, kuten sanotaan.
Heippa, tuo on varmasti tutun kuuloista monessa perheessä, missä on murkkuikäisiä.
Itse olin kanssa todella vaikea tapaus murkkuna.
Vanhemmat oli ihan loppu mun kanssa. Äiti sanoi monesti että nyt tyttö sut viedään psykiatrille, oot ihan sekasin, sun täytyy saada apua.
Koskaan ei kyllä viety, mutta nyt myöhemmin voin vain kuvitella vanhempien huolen ja tuskan, mitä oli elää sellasessa "helvetissä".. Hyviä päiviä ei ollut montaa.. aina kiukutti ja otti päähän.
Olin todella usein arestissa. Kännykkä ja telkkari lähti harvasepäivä. Ja kaikki muukin mun huoneesta, no sänky sinne jätettiin.
"ei kiinnosta, siinähän viette" oli kommentit ja vee sanat ja muut lenteli nätisti kaaressa.
Onneksi se murkkuikä kuitenkin loppuu aikanaan.
Nyt olen päälle 20-vuotias ja vanhemmat ovat ylpeitä, miten hyvä ja vastuuntuntuinen nuori nainen minusta on tullut.
Voimia teille, koittakaa se pari vuotta jaksaa. Aika auttaa, usko vaan :)
Tärkeää on näyttää ja kertoa, että välittää. Rajoja pitää myös tietenkin olla.
Yksi neuvo. Olkaa aikuisia, älkää "lähtekö" jokaiseen murkun kiukkuun mukaan. Koko ajan saarnaukseen ei kannata. Siinä palaa itsekullakin hihat loppuun. Antakaa sitten murkun purkaa "pahaa oloa" itsekseen.
Ainakin mun äiti on sanonut kun ollaan myöhemmin juteltu murkkuiästäni, että sen virheen se itse teki siinä, että lähti aina mukaan siihen. Välillä olisi voinut pitää oman suun kiinni ja antaa myrskyn mennä ohi.
Näin meillä..
TSEMPPIÄ :)