Mulla on hyvä puoliso. Hyvä isä, kuuntelee ja ymmärtää mua. Ei riidellä melkein koskaan.
Mutta... Mies o henkisesti painostava. Haluaa tietää kaiken mitä ajattelen, lukee mun yksityiset kirjoitukset, käyn täälläkin incocnito-tilassa kun kattoo mun puhelinta.
Pari vuotta ollut olo, et en tunne häntä kohtaan niinkuin kuuluisi. Hän on aina huolehtinut kaiken, lähes holhoaa minua. On tuntunut, etten selviäisi yksin. Ollaan oltu nuoresta yhdessä.
Minulla opinnot kesken pitkään jatkuneen kotiäitiyden jälkeen.
Ehkä rimpuilen itsenäiseksi vasta nyt.
Pikkuhiljaa on varmistunut tunne, että näin ei voi jatkua. Tunnen sisäistä ristiriitaa ja olen kamppaillut järjen ja tunteiden välillä. Olen jotenkin pystynyt nautittavaan avioelämään, se on ollut kuitenkin vain aktia minulle. Seksin jälkeen itku yksin kun paha olla. Toinen kertoo rakkaudestaan ja kuinka olen ihana.
Viime aikoina tilanne seksihalujen suhteen on muuttunut. Hän on alkanut ällöttämään minua. Olen alkanut väitellä hänen seuraansa.
Meillä on lapsia. Siinä vankka syy myös miksi olen elänyt tämän tunteen kanssa tässä liitossa jo yli kaksi vuotta.
Olen ajatellut, etten voi tehdä eroratkaisua miehen ja lasten takia. Että kyllä se tästä ja onhan hyvääkin. Lapset ei näe mitään, ei riidellä.
Tuntuu kuin eläisin nukkekodissa. Kaikki hyvin kunhan jaksan niin uskotella itselleni. Että sopeudun. Mutta se tuntuu itsepetokselta. Olen kadottanut itseäni tähän. On tuntunut, että olisi parempi kuolla koska en ole kestänyt tätä oloa. En ole halunnut satuttaa lapsia ja miestä erolla.
Nyt olen sanonut ajatukseni miehelle. Ei ottanut hyvällä. Kertoi, että menee ja ei sano milloin palaa. Että hoida lapset ite yksin. Kai takana se et haluu laittaa mut niin tiukille et perun sanani. Mutta en tee sitä.
Niiden sanojen lausuminen tulee tuntui hyvältä ja pahalta. "En rakasta sua enää niinkuin puolisoa. Olet tärkeä ystävänä."
Tuntui kuin paino olisi pudonnut rinnan päältä. Nyt on olo, että kyllä selviän ja jotenkin itsevarmempi olen.
Oon miettiny tän niin monta kertaa. Aina tullut siihen tulokseen, etten pysty. Sitten jatkanut elämää kuin pehmustetussa sellissä valvovan silmän alla.
Oon suojellut häntä kauan omilta ajatuksiltani. Nyt en enää koe sitä oikeaksi. Vahtimisellaan hän on saanut mut kylmenemään.
Tulipas vuodatus. Jos jollain on antaa vertaistukea tai kommentoida muuten vaan, niin kiinnostaisi kuulla. :)
Mutta... Mies o henkisesti painostava. Haluaa tietää kaiken mitä ajattelen, lukee mun yksityiset kirjoitukset, käyn täälläkin incocnito-tilassa kun kattoo mun puhelinta.
Pari vuotta ollut olo, et en tunne häntä kohtaan niinkuin kuuluisi. Hän on aina huolehtinut kaiken, lähes holhoaa minua. On tuntunut, etten selviäisi yksin. Ollaan oltu nuoresta yhdessä.
Minulla opinnot kesken pitkään jatkuneen kotiäitiyden jälkeen.
Ehkä rimpuilen itsenäiseksi vasta nyt.
Pikkuhiljaa on varmistunut tunne, että näin ei voi jatkua. Tunnen sisäistä ristiriitaa ja olen kamppaillut järjen ja tunteiden välillä. Olen jotenkin pystynyt nautittavaan avioelämään, se on ollut kuitenkin vain aktia minulle. Seksin jälkeen itku yksin kun paha olla. Toinen kertoo rakkaudestaan ja kuinka olen ihana.
Viime aikoina tilanne seksihalujen suhteen on muuttunut. Hän on alkanut ällöttämään minua. Olen alkanut väitellä hänen seuraansa.
Meillä on lapsia. Siinä vankka syy myös miksi olen elänyt tämän tunteen kanssa tässä liitossa jo yli kaksi vuotta.
Olen ajatellut, etten voi tehdä eroratkaisua miehen ja lasten takia. Että kyllä se tästä ja onhan hyvääkin. Lapset ei näe mitään, ei riidellä.
Tuntuu kuin eläisin nukkekodissa. Kaikki hyvin kunhan jaksan niin uskotella itselleni. Että sopeudun. Mutta se tuntuu itsepetokselta. Olen kadottanut itseäni tähän. On tuntunut, että olisi parempi kuolla koska en ole kestänyt tätä oloa. En ole halunnut satuttaa lapsia ja miestä erolla.
Nyt olen sanonut ajatukseni miehelle. Ei ottanut hyvällä. Kertoi, että menee ja ei sano milloin palaa. Että hoida lapset ite yksin. Kai takana se et haluu laittaa mut niin tiukille et perun sanani. Mutta en tee sitä.
Niiden sanojen lausuminen tulee tuntui hyvältä ja pahalta. "En rakasta sua enää niinkuin puolisoa. Olet tärkeä ystävänä."
Tuntui kuin paino olisi pudonnut rinnan päältä. Nyt on olo, että kyllä selviän ja jotenkin itsevarmempi olen.
Oon miettiny tän niin monta kertaa. Aina tullut siihen tulokseen, etten pysty. Sitten jatkanut elämää kuin pehmustetussa sellissä valvovan silmän alla.
Oon suojellut häntä kauan omilta ajatuksiltani. Nyt en enää koe sitä oikeaksi. Vahtimisellaan hän on saanut mut kylmenemään.
Tulipas vuodatus. Jos jollain on antaa vertaistukea tai kommentoida muuten vaan, niin kiinnostaisi kuulla. :)
Vastaukset 14
Vanhimmat
Sulla on kyllä asiat kunnossa mutta tunteeton olet? Miksi rupesit inhoamaan toista jos toinen on ihana ja asiallinen? Et taida puhua totta ihan kaikesta. Miksi se muka valvoo sinua? Oletko antanut siihen syytä? Eikö se edes anna tilaa sulle jos tunnet sen ahdistelevan sinua ja seuraa sinua. Miksi se on mustasukkainen sinusta? No asioilla yleensä on syyt mitä itsekään ei uskalla ääneen sanoa. Lapsiakin muka teit ja nyt tunnet jo kuinka inhoat häntä. Ei kuule mene ainakaan läpi koska jos lapsiakin teit sen kanssa ja muka asiat hyvin. Olet tainnut siellä opiskelussa tavata uuden kohteen ja sitä haikailet. Toinen sen huomannut ja on mustasukkainen.
Ok. Mielipide tuokin. Tää on mun subjektiivinen kokemukseni ja näin tunnen. Oli oikein tai ei.
Iisan "Nimimerkillä" vastaa täysin mun ajatuksia. Kannattaa kuunnella jos löydät samankaltaisuutta omassa tilanteessasi.
Sellainen asia, etten oikein osaa ottaa kantaa. Mihin pyrit aloituksellasi? Puritko vain tuntojasi tai halustko kuulla, teitkö oikein, tukea päätöksellesi tai mitä?
Varmaan niitä kaikkia. Suurimmaksi osaksi tunteen purkua. Objektiivista näkökulmaa haluaisin kuulla ja jos jollakulla olisi vastaavia kokemuksia.
Tosin tässä vain mun puoleni tarinasta. Mies voisi kirjoittaa ihan muuta.
En käy läpi tähän tilanteeseen johtaneita syitä täällä.
Kuvailen vain omia ajatuksiani.
Ja se on sinun oikeutesi, kirjoittaa miten ja mistä parhaaksi koet. Kehottaisin yksinkertaisesti kuuntelemaan omaa tuntoaan päätöksiä tehtäessä. Ottamaan huomioon koko perheen kannalta parhaimmat ratkaisut. Noin olet varmasti tehnytkin.
Kuuntelemaan herkällä korvalla myös lapsia ja tekemään päätöksen sen mukaan rauhassa, ajan kanssa.
Miettimään tarkkaan tilanteeseen johtavia syitä, kuin myös sitä, mikä on itsessäsi sellainen tunne, johon puolisosi ei voi vastata ja miksi ei voi. onko se realistinen tai hetkellinen tunne esim. ikäkriisiinliittyvä tai jonkun muun oman sisäisen ristiriidan aiheuttama kaipaus.
Ei tullut päätökseen vaan nyt se vasta alkaa, en tarkoita pahalla. Olet vasta sanonut miltä susta tuntuu. Tulet kipuilemaan vielä monta kertaa, vaikka päätöksen teit sinä.
Kirjoitit: "Mulla on hyvä puoliso. Hyvä isä, kuuntelee ja ymmärtää mua. Ei riidellä melkein koskaan. Mutta... Mies o henkisesti painostava. "
Minusta tuo oman kirjoituksesi loppuosa jo kumoaa sen, että puolisosi olisi hyvä. Hänessä on varmasti paljon hyviäkin ominaisuuksia ja on mahtavaa, että hän on hyvä isä. Mutta se että hän on henkisesti painostava, se on huolestuttavaa.
Miten hän perustelee tuota omaa toimintaansa? Oletteko keskustelleet siitä, miltä se sinusta tuntuu? Koska en tiedä kaikkea liitostanne ja teistä itsestänne, voin olla tosiaan väärässäkin, mutta minusta tuntuu, että miehelläsi on joku ongelma. On luonnottoman mustasukkainen tai narsisti tai jotain. Normaalissa parisuhteessa normaalit puolisot antavat toisilleen myös yksityisyyttä.
Olisin itse varmasti ahdistunut vastaavassa tilanteessa jo paljon aikaisemmin.
Mistä tiedöt olisitko ahdustunut, kerran et edes tiedä millainen tilanne oikeasti on?
Enhän koko tilannetta tiedäkään, mutta tuo jo riittää: "Haluaa tietää kaiken mitä ajattelen, lukee mun yksityiset kirjoitukset".
Olen ollut kahden miehen kanssa, jotka tenttasivat liikaa kaikesta mahdollisesta. Ensimmäisen kanssa tyssäsi jo kahden viikon jälkeen. Toinen ymmärsi kun keskustelin hänen kanssaan, että ahdistun tuollaisesta.
Minusta tekstissasi paistoi oma kriisi, joka kannattaa erottaa noista eroaikeistasi. Kuvaat elämän myllerrystä lasten, opintojen ym.osalta ja nuokin ovat aina muutoksia elämässä ja voivat aiheuttaa kriisin poikasta. Puolisosi mustasukkaisuus ja kontrollintarve kuulostaa pahalta minun korvaan. Menkää pariterapiaan ja katsokaa auttaisiko se teitä.
Vain sinä tiedät tilanteesi. Kuuntele sydäntäsi.
Sanoisin vielä myös sen, että vaikka terapia ei liittoanne pelastaisi se voi helpottaa erossakin.
Päätöshän on jo tehty, kauan ennen tänne kirjoittamista. Nyt pitää ajatella tulevaisuutta. Mikä olisi parasta teidän kaikkien kannalta? Ei ehkä kannata mainostaa, että koet puolisosi ällöttävänä. Kuka huolehtii lapsesta?
Yritä ajatella muitakin, eihän itselläsi ole hätää.