Taas tänä päivänä sitä kalenteria vilkaisin ja huomasin että on ystävänpäivä. Täysin yhdentekevä juhla minulle, juhliminen on jäänyt lähinnä alakoulussa kartongista korttien askarteluun, mitään ihmeempää en ole tästä päivästä ikinä ajatellut. Tai halunnut.
Yksinäisyys on oma suojani. Se on minulle kuin luonteenpiirre. En ole ihminen, joka tuntee tuskaa olla yksin, päinvastoin pidän siitä. Kun olen yksin, olo on huoleton. Jos johonkin voin luottaa, niin itseeni. Yksin ollessa ei tarvitse ottaa muita huomioon, ei mukailla muiden mieltymyksiä tai kuunnella turhuuksia.
Jos voisin, piiloutuisin kiven alle perimmäisimpään korpeen kauas maailman meluista, ja kukaan ei koskaan minusta kuulisi mitään. Tätä tekstiä ei pidä ymmärtää siten, että olisin masentunut, ei, vaikka elämä potkii päähän milloin mitenkin. Maailma on loistava paikka, ja elämä täällä ihanaa! En ole ihmisvihaajakaan. Uskon että jokainen tuntematon on vain uusi ystävä, johon et ole tutustunut, ja että jokaisessa on jotain hyvää. En ole myöskään elänyt koko elämääni yksin, vailla minkäänlaisia sosiaalisia kontakteja, isossa lapsiperheessä olen kasvanut, monia kavereita oli koulussa. En ole ujo, jaksan hymyillä aina ja voin puhua tuntemattomille hyvin vaivattomasti ja luontevasti.
Mutta...koko ajan saa kuulla vanhemmilta tai sisaruksilta siitä, että eikö kannattaisi hankkia ystäviä tai vierelle toista ihmistä kumppaniksi? Tietysti vanhemmat huolehtivat kai aina jälkikasvustaan, mutta silti. Pahaa tekee, kun kukaan ei tahdo ymmärtävän minua. Työkaverit tuntuvat olevan muka huolissaan.
Ehkä olen itsekäs? Tai muuten huono ihminen? Onko yksinäinen ihminen muita huonompi, sanovat että ihminen on sosiaalinen eläin, onko yksinäinen siis epäonnistunut ihmisenä? Enpä todellakaan niin kuvittele, mutta kyllä ei ole mukavaa kun muut huolehtivat.
Sitä päivää odottelen, kun muut saavat järjen päähän, hyväksyvät minut sellaisena kuin olen ja jättävät minut rauhaan.
Hyvää ystävänpäivää vaan kaikille.
Yksinäisyys on oma suojani. Se on minulle kuin luonteenpiirre. En ole ihminen, joka tuntee tuskaa olla yksin, päinvastoin pidän siitä. Kun olen yksin, olo on huoleton. Jos johonkin voin luottaa, niin itseeni. Yksin ollessa ei tarvitse ottaa muita huomioon, ei mukailla muiden mieltymyksiä tai kuunnella turhuuksia.
Jos voisin, piiloutuisin kiven alle perimmäisimpään korpeen kauas maailman meluista, ja kukaan ei koskaan minusta kuulisi mitään. Tätä tekstiä ei pidä ymmärtää siten, että olisin masentunut, ei, vaikka elämä potkii päähän milloin mitenkin. Maailma on loistava paikka, ja elämä täällä ihanaa! En ole ihmisvihaajakaan. Uskon että jokainen tuntematon on vain uusi ystävä, johon et ole tutustunut, ja että jokaisessa on jotain hyvää. En ole myöskään elänyt koko elämääni yksin, vailla minkäänlaisia sosiaalisia kontakteja, isossa lapsiperheessä olen kasvanut, monia kavereita oli koulussa. En ole ujo, jaksan hymyillä aina ja voin puhua tuntemattomille hyvin vaivattomasti ja luontevasti.
Mutta...koko ajan saa kuulla vanhemmilta tai sisaruksilta siitä, että eikö kannattaisi hankkia ystäviä tai vierelle toista ihmistä kumppaniksi? Tietysti vanhemmat huolehtivat kai aina jälkikasvustaan, mutta silti. Pahaa tekee, kun kukaan ei tahdo ymmärtävän minua. Työkaverit tuntuvat olevan muka huolissaan.
Ehkä olen itsekäs? Tai muuten huono ihminen? Onko yksinäinen ihminen muita huonompi, sanovat että ihminen on sosiaalinen eläin, onko yksinäinen siis epäonnistunut ihmisenä? Enpä todellakaan niin kuvittele, mutta kyllä ei ole mukavaa kun muut huolehtivat.
Sitä päivää odottelen, kun muut saavat järjen päähän, hyväksyvät minut sellaisena kuin olen ja jättävät minut rauhaan.
Hyvää ystävänpäivää vaan kaikille.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ai että! Minusta saisit täydellisen ystävän! Tai no, ainakin hyvän. Täydellinen on ehkä aika paljon liikaa luvattu :).
Minä tykkään olla ihmisten seurassa. Samassa tilassa katselemassa ja kuuntelemassa, mutta en ole mikään lörppö. Ulospäin ilmeisesti näyttää, että olen enemmän sisäänpäin kääntyvä kuin hilpeä, itsestään meteliä pitävä ekstrovertti. Ärsyttää, kun ihmiset toistuvasti kyselevät, olenko väsynyt, onko minulla murheita, masentaako..? Pitäisi koko ajan kysellä, kertoa, nauraa kätkättää, kauhistella, ihmetellä ja toistella ääneen päivänselvyyksiä. En vaan koe sitä tarpeelliseksi, enkä edes mielekkääksi. Olen tyytyväinen hiljaisempana tarkkailijana. Sanon kyllä sanottavana, kun aihetta on. Olen onnellinen suurimman osan aikaa, mutta sitä ei lasketa, kun en pirskahtele ja poksahtele ulospäin yleisöä varten.
Minä voisin olla sinulle ystävä, jonka fyysistä olomuotoa voisit esitellä tutuille ja sukulaisille sen verran, että jättäisivät sinut rauhaan, eikä sinun tarvitsisi kuitenkaan sietää taholtani mitään ylimääräistä touhotusta tai häiritseviä vaatimuksia. Sinä voisit olla minulle ystävä, jolle ei koko aikaa tarvitsisi olla järjestämässä jotakin viihdykettä ja ohjelmaa. Riittäisi, kun olisi vain olemassa, ja hiljaa ja hillitysti välittäisi :).
Ethän kirjoittamisesta sattuisi tykkäämään?
Itsekin olen hiljainen vierestä seuraaja. Töissä tulen toimeen kaikkien kanssa, vaikka yleensä vaan naureskelen sivusta vitseille ja päästän suustani vain silloin tällöin jokusen kommentin, jotta porukka ei luulisi, että olen huonolla tuulella ja haluan olla yksin. Työn ulkopuolella tuleekin sitten yleensä vaan juteltua vanhempien/sisaren kanssa, kun he kyselevät kuulumisia.
Ja vielä tuosta huonotuulisuudesta: sellaisella päällä en oikeastaan ikinä ole. Olen jo aikaa sitten päättänyt, että tyydyn ympäristööni, enkä murehdi asioita joille en mitään kuitenkaan mahda. Unelmissani eläisin yhteiskunnassa, joka ei perustuisi kapitalismiin ja itsekkääseen omien geenien jatkuuvuuden varmistamiseen. Ihmiskunta ei sellaiseksi ikinä kehity, joten pyrin olemaan onnellinen vallitsevassa yhteiskunnassa.
Mutta
Varsinkin nyt kolmenkympin taitettua olen huomannut usein miettiväni sitä, että olisikohan jotain kanavaa kautta mahdollista löytää kontakti ihmiseen, joka olisi samalla aallonpituudella itseni kanssa. Yhdessä olo voisi olla välillä myös hiljaisuutta, ihan vaikka kirjan lukemista.
"Riittäisi, kun olisi vain olemassa, ja hiljaa ja hillitysti välittäisi :)"
Mukava siis kuulla, että joku toinenkin ajattelee näin...
Luetko paljon? Millaisia kirjoja? Mistä muusta pidät?
Pidän siitä, mitä kirjoitit :).
Lähiaikoina olen ruvennut pitämään taas enemmän painetun tekstin lukemisesta. Viimeksi kirjastosta tarttui niinkin outo valinta kuin Kirves. Pidän enemmän faktasta kuin fiktiosta. Nyt yritän lukea (sähköistä) biologian kirjaa, tosin saa nähdä missä vaiheessa luovutan (jotenkin keskittyminen lukemiseen on paljon huonompi näyttöpäätteeltä).
Vapaa-aikanani tykkään tehdä fyysisesti uuvuttavia hommia, joiden jälkeen voin palkita itseni laiskottelemalla vaikka jonkun dokumentin tahi elokuvan ääressä mutustellen jotain hyvää. Salilla en käy, vaan tarkoitan tällä lähinnä esimerkiksi polttopuiden tekemistä tai pitkää metsälenkkiä. Haluaisin myös opetella soittamaan jotakin instrumenttia.
Hups nyt taisi juttu eksyä kyllä aika kauas AP:n kirjoituksesta.
Pahoittelut tosiaan aloittajalle. Ei ole kovin ystävällistä eksyä aiheesta. Siitä huolimatta en voi olla toteamatta, että minua hieman harmittaa, jos "mitämäniilläteen" katoat keskustelijoiden joukkoon tämän jälkeen. Jää vaivaamaan, olisiko aiheesta eksyminen voinut jatkua näin sujuvasti laajemmassakin mittakaavassa :).
Hmm... Sehän on paha jos vaivaamaan jäisi :) Laita viestiä <nimimerkkini ilman ääkkösiä> AT mailfence.com, niin ei tarvitse tätä lankaa kokonaan ryöstää. Nyt nokosille.
Oikein hieno juttu lukea aloittajan kokemus. Olemme erilaisia ja ei kaikki kaipaa ystäviä ja ihmisiä ympärilleen. Pääasia että kokee olevan olotilassaan ja asemassaan onnellinen.