Meillä on ollut vuoroasumisjärjestely lasten hoidossa. Lasten sopeutuminen ei mielestäni ole ongelma, mutta itselleni se on vaikeaa. Minulla on aina lapsia kova ikävä ja tunnen huonoa omaatuntoa kaiken viikkoa, vaikka voisin ja saisin tehdä itsekseni vapaasti mitä haluan. Enhän minä lapsistani halunnut eroon!
Pitäisiköhän meidän muuttaa järjestelyä? Olisin valmis pitämään lapsia pääasiassa itselläni, vaikka tiedän sen olevan rankkaa. En usko lapsista erossaolemisen olevan ex-miehelleni yhtä vaikeaa, koska hän oli ennenkin paljon poissa ja vähemmän lasten kanssa. Tunnen vain huonoa omaatuntoa siitä, että olenko sitten sellainen morkattu lapsia omiva äiti, joka haluaa väkisin riistää lapsiltaan toisen vanhemman. Vai pitäisikö minun vain yrittää karaista itseni?
Pitäisiköhän meidän muuttaa järjestelyä? Olisin valmis pitämään lapsia pääasiassa itselläni, vaikka tiedän sen olevan rankkaa. En usko lapsista erossaolemisen olevan ex-miehelleni yhtä vaikeaa, koska hän oli ennenkin paljon poissa ja vähemmän lasten kanssa. Tunnen vain huonoa omaatuntoa siitä, että olenko sitten sellainen morkattu lapsia omiva äiti, joka haluaa väkisin riistää lapsiltaan toisen vanhemman. Vai pitäisikö minun vain yrittää karaista itseni?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Moi!
Meillä on myös vuoroviikko järjestely, ja ikävä tulee minullakin kun lapset isälleen menevät. Mutta oletko miettinyt esim vaihtoehtoa että pitäisit lapsia hieman enemmän itselläsi, tai muutenkin juttelisin sinua exäsi kanssa siitä mihin hän on valmis. Ja jos lapsesi ovat jo isompia niin mitä he haluavat. Mielestäni mikään ei ole niin yksiselitteistä tai tälläsiin asioihin ei ole yhtä vastausta. Et varmasti ole liian omiva lapsiasi kohtaan, tunnet vain ikävää, mikä on varmasti normaalia. Joten nyt vaan exän kans juttelemaan siitä mikä on lapsille parasta ja mikä teille vanhemmille mahdollista.
Mulle sanottin heti alussa sossussa ettei vuoroviikkojärjestelmää suositella LAPSEN vuoksi,koska lapsella pitäisi olla yksi ns.kiinteä koti. Siis jos jollakulla toimii niin ok ja kuten sanoit:lasten sopeutuminen ei ole ongelma,ja varmaan riippuu lapsen iästä ym mutta itse en moiseen suostuisi vaikka asiat olisivat kuinka hyvin.
Jopa 2 vkonloppua kk tuntuu minusta niin pitkältä ajalta olla erossa lapsesta. Tekee hyvää olla välillä yksin mutta kuolisin ikävään viikossa :(
Eikä moista tarvitse sossuun asti lähteä kysymään, kyllä sen mielestäni sanoo terve järkikin että yksi, ihan ikioma koti on ihmiselle paras. Minun lapseni tapaavat isäänsä sen mukaan kuin itse haluavat, joskus useammin, joskus harvemmin.
Lapsella voi olla oikein mainiosti kaksi kotia, mutta riippuu tietenkin tapauksesta. Joillakin eronneille vanhemmille ja heidän lapsilleen juuri laajat tapaamiset ja todella jaettu huoltajuus parasta ... LAPSELLE.
Joskus parasta että järestetään vain valvottuja tapaamisia, jos niitäkään. Voi olla myös tapauksia missä ehdottomasti isä paras ensisijainen huoltaja, tai jopa yh.
Ja jos sinä kuolisit ikävään, niin "voi kyynel" ... entäpä ne lukemattomat isät jotka samoin kokevat ... eiköhän kuitenkin parasta ajatella sitä kenellä oman kirjoitukseisikin aloitit ... lapsen edulla (minkä asiantuntijoita vanhempien pitäisi olla)
Siis kysehän oli siitä että tämä järjestely on jo ja toimii ja äiti oli vaan ikävissään kun kaipasi lapsiaan, ja kyseli että onko hän itsekeskeinen kun haluaa omia lapsensa.
No se mitä sossu suosittelee toimii toisella ja toisella taas ei, en tajua miksi se otettiin tähän edes mukaan, minä esim vastauksena sanoin mielestäni että juttele isän kanssa ja mahdollisesti lasten kanssa jos ovat tarpeeksi vanhoja.
Eikö isä voi kuolla sitten ikävään? eikö lapsi kuole ikävään isäänsä kohtaan kun ei nää häntä kuin silloin tällöin? Lapsellahan on kaksi kotia myös silloin kun tapaa vain viikonloppuisin. Ainakin minä haluisina että jos meillä olisi tämä järjestely, lapset menisisvät isänsä luokse kuin kotiinsa. Mutta meillä on vuoroviikko järjestely, huomenna siirtyvät isänsä hoiviin, ja tänään jo kyselivät isänsä perään ja kertoivat kuinka ikävä on. Sama tapahtuu kun ovat isällään, kyselevät minun perään. Mutta asumme lähekkäin ja jos ikävä tulee voin milloin tahansa soittaa heidän isällee ja sopia vaikka siitä että lähden lasten kanssa ulkoilemaan, tosin yöksi he kuitenkin menevät isälleen. Niin kauan kun lapset eivät oireile ja ovat tyytyväisiä minäkin olen.Suunnatonta ikävää lukuunottamatta!!! Mut entäs lasten ikävä isäänsä silloin kuin eivät nää? Kumpi voittaa minä vai lapset?
No varmana on ikävä, kuten minullakin on kun lapsi on äidillänsä. Ihminen vain on kumman sopeutuvainen, lapset nopeammin ja me aikuiset hitaammin. Nykyään osaan jo nauttia "sinkkuilustakin" silloin kun lapsi on äidillään. En tietenkään voi silti väittää, ettenkö ikävöisi.
Hei, mikä tuo tuollainen jänskä laatikko on jossa on numeroita ja nappuloita? Ai, se on puhelin. No jospa huomenna, vapaapäivänä, soittaisin X:lle ja kyselisin kuulumisia ja jos lapsella ei hirveän kiireisiä leikkejä ole, niin tulee varmaan puhumaan kanssani.
Tuskin on hirveän järkevää edes aloittaa keskustelua muista järjestelyistä jos kerran lapsille tämä on hyvä. Muista, että tapaamiset eivät ole sinun kiusaksi vaan lapsien hyvinvointia ajatellen.
Turha siitä on huonoa omatuntoa potea, että isäkin on nyt lasten kanssa. Ja jos kerran on nyt enemmän kuin teidän yhdessäollessanne, niin sehän on vain hyvä.
Ota vain rennosti ja hetken päästä huomaat, että on oikein mukava, kun on kuitenkin toinenkin vanhempi kenen kanssa jakaa vastuu ja kasvatus myös eron jälkeen. Saat vieläpä "omaa aikaa" kaupan päälle. Parisuhteessa luultavasti et varmaankaan voinut noin vain lähteä esim. viikonlopuksi kylpylään yksin?
Ehdota vaikka että tapaat lapsia keskellä viikkoa - ja vaikka sitten myös toisinpäin. Ajan kanssa tuohon tottuu - ja oppii myös jopa nauttimaan vapaasta ajasta. Turha lähteä riitauttamaan tilannetta jos kaikki sujuu hyvin.
Ei paljon järki päätä pakota jos lasten pitää muuttaa vuoroviikoin.
Yksi selkeä koti lapsille ja toisessa sitten käydään.Tämä on lastenpsykiatrin suositus.
Mun vanhemmat erosivat kun olin 10v.Muistan,kun ne sossun tädit kyseli,miten lasten asuminen.Meille siskon kanssa oli ihan selvää,et jäädään äidin luo ja isää nähdään sit kun isälle sopii.Ja aika vähänpä sille sopi!Kun edes ajattelen,et meidät olis pakotettu vanhempien tahdosta muuttamaan viikon välein,ihan yököttää.
En oikeesti usko,et kukaan pikkulapsi itse tahtoo tuommoista!Totta kai se on äiskän ja iskän kannalta kivaa.saa hillua vapaana aina viikon ja sillai.Mut miks tehdä lapsia,jos ne eron tullessa pakotetaan muuttorumbaan ja mami ja papi saa sitä omaa aikaa sillai?
Asun nyt jo omillani ja olen jo 20v.Välit äitiin lämpimät,iskä ei oikeestaan kuulu mun ja siskon elämään.Sillä kun on kaikki muu paljon tärkeempää.elää yhä semmosta menovaihetta.Vaikka mulla kai se pitäis oikeesti nyt olla?
Yks koti,joka on oikee koti on lapselle se tärkein asia.Siellä on omat tavarat ja semmonen tunne,et tänne me kaikki kuulutaan.
Ei ole kyllä ihme,jos alkaa penskat oireilla vaikka millai.En usko oikeesti,et äiskä ja iskä haluais itse muuttaa viikon välein asunnosta toiseen.Mut kertokaapa mulle te aikuiset,miltä semmonen järjestely tuntuis?? Et pakkaisitte aina kamat ja eikun muuttamaan! Enkä haluu mitään lässytystä vaan rehellisiä vastauksia harkinnan jälkeen.
kirjoituksessasi oli osatotuus
lasten vuoroviikkoinen muuttorumba
yksikään vanhempi ei siihen lähtisi
lapsella voisi olla yksi koti
jonne vanhemmat muuttaisivat vuoroviikoin
mutta se on usealle taloudellisesti mahdotonta
lopulta kodinvaihto sujuu melko kivuttomasti
mutta siihen vaaditaan aikuismaista käytöstä
nimenomaan molemmilta! vanhemmilta
aikuisen on hillittävä tunnekuohunsa
luovutettava lapsi toiselle huoltajalle iloisin mielin
ja odottaa lasta jälleen ilolla
ehkä sinullakin olisi paremmat välit isääsi
jos olisit ollut hänen kanssaan enemmän
ehkä hänen menovaiheensa olisi loppunut
jos hänellä olisi ollut vastuu sinusta
emme me voi sanoa mikä on oikein
ja mikä väärin toiselle
ei edes lapsipsykiatrit
koska heilläkin on vain mututuntuma
vanhempi joka haluaa kantaa vastuunsa
ei ajattele vapaaviikkoaan hillumisen kannalta
koska etävanhempana vapaata
olisi n 26 pnä kk:ssa
-näin minä harkitsin-
Minun vanhemmat erosivat kun olin 13, menin isäni luo olihan isän tyttö aina ollut. Siskoni meni äidin luo, olin jo siinä iässä etten kauheasti iltoja kotona viettänyt vaan kaverieden kanssa puuhailtiin ja pelattiin, joten kun minulla oli huone isällä, ei paljoo jaksanut äidin luona käydä. Ei varmaan tarvitse kauhen fiksu olla että osaisi päätellä,minkälaiset välit minulla on äitiini. Toisin kun siskollani. No minultahn kysyttiin silloin erotilanteessa että minne haluaisin..Osaako 13 vuotias ajatella lopulliset realiteetit? No ei koska nyt 30 vuotiaana, ajattelen kuinka äidistä olisikaan ollut minulle erilaista tukea murrosiän asioissa ja kuinka mukavaa kun olisimme äidin kanssa yhtä läheisiä kun siskoni. En kuitenkaan valita, tulemme äidin kanssa toimeen vaikka emme niin läheisiä olekkaan, isän kanssa on myös loistavat välit. Mutta uskoisin että jos minulla olisi ollut oma huone, olisin kummankin vanhempani luona hyvinkin asua joka toinen viikko, kummastakaan en olisi halunnut luopua.
ovat tyytyväisiä järjestelyyn niin sinunkin pitäisi olla.Aikuisten pitää ajatella lapsiaan ja heidän parastaan,siinä on omat ikävät sivuseikka.
kaikilla meillä on ikävä rakkaitamme,mutta jos oikeasti rakastamme,olemme onnellisia kun heillä, eli tässä tapauksessa lapsillasi on kaikki niin hyvin kuin he haluvat.
Jos näemme,että lapset on onnellisia,sen pitäsi rittää ja nyt saavat olla molempien vanhempien kanssa jos kerran haluavat.
Olen yhteishuoltaja-isä. 9-vuotias poikani on 4-vuotiaasta asti elänyt kahdessa kodissa vuoroviikoin ja on edelleen normaali. Kotiolot ovat olleet molemissa päissä jokseenkin samanlaiset.
Poikani käy koulua äitinsä kodin lähellä, jonne on 50 km matkaa minun luotani. Minulle kyllä tämä järjestely on raskaampaa kuin se, että poika asuisi koko ajan luonani, jolloin hän voisi kulkea koulussa oma-aloitteisesti kävellen. Joudun tekemään joka toinen viikko vajaan työviikon pojan koulumatkojen takia ja joka toinen viikko pidempää päivää saadakseni tunnit täyteen. Ei siinä jää arkisin paljon aikaa nauttia "sinkkuna" olemisesta.
Mutta, kyllä se kaksi viikonloppua kuukaudessa tapaamista on aika varma tapa estää vanhemmuuden toteutuminen. Sellaisessa järjestelyssä on lapsella ja toisella vanhemmalla ihan eri elämisen kuviot.
Itseäni arveluttaa, voiko vuoroviikoin asuminen toimia enää murrosiässä? Luulen, ettei teini-iässä onnistu kahdessa kaveripiirissä liikkuminen ja viikon poissaolon jälkeen on kavereilla ihan eri kuviot menossa.
Miehenä tuntuu, että poikani tarvitsee jatkossa enemmän isää kuin äitiä. Omat vanhempani erosivat kuin olin seitsemän ja tapasin kaukana asuvaa isääni harvoin. Onneksi minulla oli huomattavasti vanhempi isoveli, että oli edes jonkinlainen miehen malli kotona. Mutta, mahtaako äidit ymmärtää tätä asiaa? Välillä tuntuu, että pojan äidin mielestä lapsi on olemassa, jotta hän saisi olla äiti (kun hänelle sopii).
tuli mieleen.....faktoja tietämättä:
eikö olisi helpompaa muuttaa asumaan lähemmäksi pojan koulua?
Vai haluatko, että annan tilinumeron, jonne voit toimittaa asuntorahat?
Jokainen taapertaa tyylillään, kunhan kysyin. tarviiko sitä heti ottaa kettuiluksi?
Onko 30-50km:n päässä niin paljon kalliimpia asuntoja, että ajatus muutosta on mahdoton. Kaverit ja pojan koulumatka kai vaa'assa enemmän painavat? Minä miettisin vaihtoehtoja asumiselle, että lapsella säilyisi molemmat vanhemmat. Mutta viestissäsi pohditkin jo sitä, että pojan olisi parempi asua VAIN sinun kanssasi, joten ajatus muuttamisesta on kai mahdotonta. Parempi unohtaa äiti, eikös vaan.
Mutta muista: voi olla että äiti äidin lähellä asuvat kaverit ja koulu ovatkin tärkeämmät, kuin miehenmalli ;)
Meilläkin on vuoroviikko systeemi ja osaksi se on toiminut, mut aina joku liikuntaan tarvittavat välineet ovat toisessa kodissa josta lasten on itse ne haettava.
Lapset ovat ainakin minulle puhuneet että haluavat olla luonani pidempiä aikoja, mutta lasten isä ei suostu edes neuvottelemaan kanssani asiasta.
Ikävöin minäkin lapsiani, kuitenkin olen osaksi tyytynyt tähän ja haaveissani toivon että tilanne muuttuu omia aikojaan.