Kun kaikki pyörii kehää

ja oma sisäinen ääni, mitä haluaa elämältä ja kuka olen, on täysin kateissa... Oon aina ulospäin näyttäny vissiin onnistuvalta, hyvin pärjäävältä ja tasapainoiselta, ainaki tuttujen ja kavereiden silmissä. Sisällä on sit kummunnut vaan kiukkua, ahdistusta, kaipausta ja hylkäämisen pelkoa. Tuttu kuvio, skidinä oli rankkaa, tunteista ei kotona puhuttu, en kokenu saavani tukea tai aitoa, sydämestä tulevaa vanhemmat-lapsi kannustusta,tuli vaan huutoa tai sitten sain pärjätä henkisesti yksin.

Tosi monta vuotta olin vaan katkeroitunu ja työnsin kaiken pois, avun tarjoamiset, ihmissuhteet... tuntui ja tuntuu, etten vaan osaa, pysty. Hajoan palasiksi. En uskalla tuntea oikein mitään koska kaikkea seuraisi ahdistus, suru, hylkäämisen tunne jos epäonnistun. En tiedä mistä tykkään, mitä haluan, kuka olen. Tiedän vaan että olen adoptoitu, kiusattu,kiusaaja, entinen hylkiö, entinen provosoija, nykyinen väkisin yrittäjä. Kaverit ja sukulaiset ihmettelee, miksen seurustele, ole töissä, osaa nauttia elämästä vaikka olen kuulemma aito, sydämellinen ja tunteva ihminen,hyvä ystävä. Oma pää taas hajoaa, koen hirveää syyllisyyttä kun en keksi puhuttavaa kavereiden kanssa, koitan väkisin miettiä, mistä sellaisesta voisi jutella, mistä HE tykkäisivät.

Teen lähes kaikki asiat nykyään muiden mielipiteiden mukaan, siis ne mitä teen. Etupäässä vaan ahdistaa, tai muuten tuntuu kuin leijailisin oman kehoni ulkopuolella. Mulla ei ole omaa ääntä, minää. Tai en osaa kuunnella sitä. Tiedän MITEN "kuuluisi nauttia elämästä, hankkia elämän kokemuksia, harrastuksia, ystäviä. Haluaisin tosi paljon elämänkumppanin, mukavan tytön rinnalleni, yhteisen talon vaikka landelta, skidejä, perheen. Pitäisi vaan tuntea itsensä, olla menneisyys, suunta, oma tahto, sielu, psyyke... Kun näitä ajattelen niin alkaa vaan ahdistaa, se hauras minä kipristelee ja hetken päästä mielen valtaa ensin ahdistus, kiukku, viha jonka voimalla oon työntäny kaiken tärkeän pois, kuinka mua on arvosteltu, lyöty, poljettu maahan ja sen jälkeen hylätty. Ääni huutaa etten kaipaa sitä enää, ettei kannata yrittää kun tulee vaan turpaan.

Nyt se minä on ekaa kertaa, IKINÄ alkanut heräillä. Ja tämä olo on ihan hirveä, kuin nahaton kroppa revittäisiin kuolleesta sementtikuoresta ulos. Kun jättää kiukun ja egon, esittämisen ja haluaa vain tuntea oikeasti, yrittää vielä... mutta heti ekana tuntee vaan kipua, pienuutta, ettei ole kukaan,mitään. Miten kasvattaa tunteva iho jota ei ole ikinä kuoren alla ollut? Miten USKALTAA kokea asioita oikeasti, antaa värien tulla elämään, myös niiden ikävien? Voiko näitä aikuisena enää oppia? Osaan nykyään kuunnella, tukea muita, kannustaa. Tai näin mulle on sanottu.

Usein surettaa pelkästään se kun ystävät sanoo että mun lähellä on hyvä olla, mulle voi puhua mitä vaan- tietty. Ystävät on kaikki mitä mulla on. Samalla hirveä olo, että oonko tarpeeksi hyvä kaveri, pelko osaanko kuunnella aidosti, onko se kuuntelija MINÄ vai joku muu... Ja epäreiluuden tunne, MIKSI mulle on käyny näin vaikka OIKEESTI yritän niin paljon, haluan vaan olla hyvä ihminen ja ehkä oppia nauttimaan asioista, heittää hauskaa läppää frendien kanssa, nauttia työstä, pyytää ihastusta kenties kahville tai elokuviin... Jokin on repiny musta kaiken irti ennen kun opin edes kävelemään, tukahduttanut minut, tunkenu myrkkyä suoniin. Havahduin myöhemmin, toivottavasti en liian myöhään. Heräsin, mutta oonko hengissä enää, oonko vaan aave, voinko saada minääni takaisin vai onko sitä ollut olemassakaan? Voiko sitä vielä rakentaa vaikka koskee vaan niin prkleen kovaa?

Mua inhottaa tosi paljon, kuinka ihmiset haukkuu toisiaan, kykenemättömiksi, tyhmiksi, narsisteiksi, ätmeiksi, huorittelee, loukkaa.... Tää planeetta ei kauaa kestä sitä enää, miten paljon on oikeesti hyviä tyyppejä jotka on vaa liian maassa kyetäkseen tekemään niitä oikeita ratkasuja, joilta on menny elämä täysin ohi tai jotka päättää elämänsä kun kokee ettei voimat enää riitä. Tosi paljon haukutaan väärin perustein, syrjitään, puretaan omaa surua ja kiukkua, RIITTÄMÄTTÖMYYDEN TUNNETTA muihin...

Oli vaan pakko kirjoittaa tämä johonkin, ehkä että joku kuulee, jos joku haluaa vastata niin kiitos. Mutta myös, jos sulla joka luet, niin on paha olo niin että älä syytä itteäsi tai tuomitse, KOITA ajatella että nyt on nyt, vaikka se tuntuu miten vaikealta, jos joku sua loukkasi niin yritä ajatella että miksi se sen teki, oliko hänelläkin vaan tosi paha olo jonka ajattelemattaan purki suhun. ÄLÄ soimaa itseäsi, yritä olla armollinen itelles ja muille. Tsemiä kaikille, hyvää kevättä ym. :)