Narsistivanhempi

Niin aina kun joku vihaa jotain, luullaan että se vihan kohde on jotain tehnyt. Ihan älytöntä. Tai on kohde voinutkin tehdä jotain, esim. taitavasti jotakin tai ollut hyvin kiltti ja kohtelias.
Kun ihmiset kerran väittävät ihmisten olevan epäloogisia, niin miksi he sitten yhtäkkiä olettavat ihmisten tunteiden (kun ei edes ajatuksetkaan ole)olevan niin loogisia, että esim. viha seuraisi aina siitä, että joku on tehnyt jotain loukkaavaa ?

Lähes kaikki ihmiset jotka ei pidä minusta, jos kysyn mitä pahaa olen tehnyt, he vastaa: No et sä mitään pahaa ole tehnyt.

Ei voi olla totta. Kuvittelin jo olevani niin vahva että selviäsin vanhempieni kanssa puhumisesta, ja nyt on hirveä olotila. Aivan uskomatonta. Ajattelin että edes kiltimmästä vanhemmasta ei ole voinnille haittaa. Kuinka naiiivi olinkaan. En taida jaksaa kirjottaa tännekään. Miten mä voin olla näin hölmö vieläkin!
Kun mulla meni ihan hyvin mä unohdin varoa.

"Kun saa tarpeeksi kauan päälleen aiheetonta vihaa, voi alkaa vihata vihaajaansa,
jos ei pidä varaansa."

Näinhän se menee. Ja se tuntuu silloin yhtäkkiä oikealta. Vastavihakin on inhottava tunne, mutta sekin tuntuu joskus terveemmältä kuin aiheettoman (kateuden vääristämän, täysin epäempaattisen) vihan vastaanottaminen vain tosiasiaan alistuen.

Jos olet jo itsenäistynyt aikuinen niin kykenisitkö näkemään vanhempasi vain ihmisinä, ei puolijumalana. Heillä on omat taustansa ja perimänsä, jotka ovat vaikuttaneet siihen että ovat kasvattajina ja vanhempina sellaisia kuin ovat. En tiedä onko sinulla lapsia, jos on niin ajatteletko olevasi/tulevasi paremmaksi vanhemmaksi kuin omasi ovat? Sanotaan että vanhetessa viisastuu niin että osaa armahtaa omia vanhempiaan, varsinkin kun se omakaan vanhemmuus ei ole kovinkaan hohdokasta ollut. Omenahan ei putoa kauas puusta. Kevättä kuitenkin.

Anteeksi mutta tällaiset kommentit eivät auta henkilökohtaisesti juuri minua mitenkään.
Mikä käsittämätön lähtemättömästi päähän kiinni jäänyt päähänpinttymä (anteeksi vilpitön tunteenilmaisuni) teillä joillain ihmisillä on, että minä jotenkin olisin armoton tai armahtamaton vanhempiani kohtaan . Ei edes auta vaikka kuinka jankkaan etten tunne vähäisintäkään vihaa heitä kohtaan. Mutta vanhemmillani on oikeasti auttamattomasti erittäin vahingollinen vaikutus minuun sillä olen hyvin herkkä ihminen ja heillä ei sellaista herkkyyttä ole. Kun he brutaalisti mm. ylikävelevät, se vaan on yksinkertaisesti minulle henkisesti hyvin vahingollista. Minun äitini on kuin kauheimmasta päästä myrkkykäärme ja minä kyllä haluan lempeästi kohdella kaikkia olentoja, myrkkykäärmeitäkin, siitä minulla ei ole pienentäkään epäilystä, eikä varmasti minun äidilläkään kun hän tietää kuinka ällöttävän lempeä olen aina ollut, mutta minun käy varmuudella huonosti, jos en ota huomioon, että olen tekemisissä myrkkykäärmeen(symbolisesti) kanssa. Vaikka antaisin miljardi kertaa anteeksi äärimmäisellä armollisuudella, hän ei lakkaa olemasta myrkkykäärme. Hän on itsekin sanonut minulle: "Pelasta vain itsesi !" Hän tarkoittaa kai tuolla, että jättäisin hänelle muita uhreja edes.
No eilen minulle paljastui, että osittain isäni on äitini uhri siten että siltä osin kun hän on äitini pauloissa hänen älynsä ei tomi (vaikka hänellä on lähtökohtaisesti ihan hyvä älyllinen kapasiteetti), tietyllä tapaa kuitenkin itsekin myönsi tämän, muttei ilmeisestikään pysty kohtaamaan tiettyjä asioita tässä asiassa vaan kaunistelee asioita itselleen. Kuitenkin noiden epärealisten olotilojen jakaminen hänen kanssaan on erittäin vahingollista minun päälleni. Menin eilen keskustelujen jälkeen joiksikin tunneiksi erittäin huonoon olotilaan, josta nyt olen toipumassa kun taas muistutan itselleni, että minä en voi olla näiden ihmisten henkisessä vaikutuspiirissä, vaikka minua säälittää eritoten isäni. Minulla ei koskaan ole näiden ihmisten kanssa esim. riitaa. Eilenkin puhuin isälleni koko ajan aivan lempeästi. Sitten tulivat vaikeat olotilani hänen puheidensa seurauksena, joihin isänikin ei voinut muuta kuin todeta, että harmi, että vaikutus on tällainen, ei voi mitään .
Ei vain ole oikein että minun pitäisi vanhempieni takia elää jossain hyvin oudossa epämiellyttävässä aivotilassa elämäni, kun heitä karttamalla minulla on ihan hyvät filosofihtavat aivot. Voi vaikka minun isän geenitkin siinä vaikuttaa, kun hän on aina kirjastossa ja kokee itsensä viisaaksi. Valitettavasti hän on sen viisautensa käärmeäidilleni uhrannut.


Ja omenat kyllä voivat päätyä aika kauaskin puusta, jopa aidan toiselle puolelle. Minulle on moni sanonutkin: "Noh kyllä on omana kauan puusta pudonnut !!!!"
Nuorena minulta kyseltiin olenko esim. adoptoitu. (en ole)

Sitä paitsi minua ei voi yksiselitteisesti sanoa huonosti kasvatetuksi. Koulussa olin aina moitteeton ja käytös kymppi ja toistulttuurisilta ihmisiltä sain kiitosta siitä kuinka hyvin kasvatettu tyttö olen: Nöyrä, vaatimaton ja kohtelias ja hyvin kiinnostunut moraalista...enemmän kuin miehistä...

Minulla ei ole kyse mistään katkeruudesta vanhempia kohtaan vaan siitä etten halua "myydä itseäni paholaiselle".
Rakkaudestahan jotkut sen tekee.
Ja sitä rakkautta on mahdollisesti joissain olosuhteissa ikäänkuin rajoitettava, jos haluaa pelastaa sielunsa. Jotkut nimittää sitä itsepintaisesti katkeruudeksi ja vihaksi, vaikkei sellaisista tunteista olisi tietoakaan, vaan on kyse eettisen ajattelun voimin tehdystä rakkaudentunteen rajoittamisesta.
Siihen tilanteeseen anteeksiannolla ei oikeastaan ole mitään tehoa.
Koska aivan kaiken rakastaminen täysin sydämin ei välttämättä ole hyvä idea. (olen kokeillut)

Olen siis oikeasti kokeillut, koska olen ollut semmosten ideologioiden vaikutuspiirissä, jossa ajatellaan KAIKEN olevan rakkautta. Ja olen sitä kirjaimellisesti kokeillut.