Päivämiehestä:
---
Junalla matkustaminen on helppoa, jos on sellainen matkalippu, johon on merkitty paikan ja vaunun numero. Silloin ei tarvitse etsiä omaa paikkaa pitkin junaa, tai nousta siltä paikalta, jonka luulee olleen vapaa, kunnes joku muu tulee lipun kanssa samalle paikalle.
Minusta tuntuu, että elämäni tähän asti on ollut junalla matkustamista sellaisella lipulla, josta paikkamerkintä puuttuu. Olen joutunut vuosien varrella monta kertaa vaihtamaan paikkaa, kun paikka, jonka ensin olen valinnut, onkin ollut jonkun muun.
Mitä tarkoitan?
Teini-ikäisenä nuorena alkaa oman identiteetin metsästys. Minulla prosessi alkoi, kun muutimme kaupungin sisällä, ja jouduin vaihtamaan koulua. Siihen asti minulla oli ollut vakiintuneet kaverit, eikä paikkaa ollut tarvinnut vaihtaa.
Kun tulin uuteen kouluun ja uuteen luokkaan, ymmärsin, että minä olen melko erikoinen tyyppi. Minun oli vaikea samaistua luokan poikiin, jotka pelasivat viivotinjääkiekkoa luokan takaosassa. Kaipasin vanhoja kavereita, jotka tunsivat minut. Kavereita, joiden seurassa osasin olla oma itseni.
Minä pidin, ja pidän edelleen, kuvataiteesta, kirjoista ja taidemusiikista. Minua ei kiinnostanut yhtä paljon paikallisen jääkiekkojoukkueen viimeisin sijoitus sarjataulukossa tai se, millainen jarrujärjestelmä on ylivertaisin kalliissa maastopyörässä – hienoja kiinnostuksen kohteita nekin.
Uudella luokalla oli onneksi muutama tyttö, joiden kanssa tulin hienosti toimeen. He vähät välittivät siitä, että minä en ollut kuin monet muut pojat. Ja ehkä juuri siksi meistä tuli hyvät ystävät lopun peruskoulun ajaksi.
Nykyään pystyn jo katsomaan tuota aikaa jonkin etäisyyden päästä. Minusta tuntuu, että minun sopimattomuuteni muotteihin on auttanut minua elämässäni. Kun junassa ei ole sitä yhtä ainoata paikkaa, johon minun kuuluu istua, voin vapaasti etsiä sen minulle kaikista sopivimman paikan, eikä siinä siltikään tarvitse istua koko matkaa.
Olen tehnyt lähes kaikki valinnat elämässäni viime aikoina melko itsenäisesti. Kun ymmärsin jo nuorena, että minun on turha yrittää sopeutua siihen, mitä monet muut ovat, olen ollut paljon rehellisempi ja avoimempi itselleni. Minä todella haluan opiskella yliopistossa, minä haluan käydä museoissa ja kokeilla miten kangasväreillä pystyy painamaan kuvioita t-paitaan.
Ei se aina helppoa ole. Silloin tällöin kadehdin niitä, joilla se paikkamerkintä on matkalipussa. Päämäärä molemmissa matkalipuissa on kuitenkin sama. Hän, joka liput myi, taisi tietää kenelle paikka kannattaa osoittaa valmiiksi. Eikä paikatta matkustaessa tarvitse olla kuitenkaan yksin, pitää vain kääntää hieman päätä ja avata keskustelu kanssamatkustajan kanssa.
---
Kunhan ne kaksi omaa harhablogiaan pitävää nuorta pappia (blogin nimi on pyhä eikä sitä täällä saa mainita) pääsevät tähän käsiksi niin johan höyhenet lentävät. He sanovat tähän tapaan:
" ...sanan syvimmässä merkityksessä kaunista, mielenkiintoista, jännittävää ja toivorikasta. Meidän ei siis tarvitse häpeillä kristillisyytemme varsinaista sanomaa. Pitäkäämme sitä rohkeasti esillä ja luottakaamme siihen, että se ja nimenomaan se vetää ihmisiä puoleensa. Sitä ei tarvitse, ei kannata eikä saa ”kuorruttaa” maallisella rupattelulla."
---
Junalla matkustaminen on helppoa, jos on sellainen matkalippu, johon on merkitty paikan ja vaunun numero. Silloin ei tarvitse etsiä omaa paikkaa pitkin junaa, tai nousta siltä paikalta, jonka luulee olleen vapaa, kunnes joku muu tulee lipun kanssa samalle paikalle.
Minusta tuntuu, että elämäni tähän asti on ollut junalla matkustamista sellaisella lipulla, josta paikkamerkintä puuttuu. Olen joutunut vuosien varrella monta kertaa vaihtamaan paikkaa, kun paikka, jonka ensin olen valinnut, onkin ollut jonkun muun.
Mitä tarkoitan?
Teini-ikäisenä nuorena alkaa oman identiteetin metsästys. Minulla prosessi alkoi, kun muutimme kaupungin sisällä, ja jouduin vaihtamaan koulua. Siihen asti minulla oli ollut vakiintuneet kaverit, eikä paikkaa ollut tarvinnut vaihtaa.
Kun tulin uuteen kouluun ja uuteen luokkaan, ymmärsin, että minä olen melko erikoinen tyyppi. Minun oli vaikea samaistua luokan poikiin, jotka pelasivat viivotinjääkiekkoa luokan takaosassa. Kaipasin vanhoja kavereita, jotka tunsivat minut. Kavereita, joiden seurassa osasin olla oma itseni.
Minä pidin, ja pidän edelleen, kuvataiteesta, kirjoista ja taidemusiikista. Minua ei kiinnostanut yhtä paljon paikallisen jääkiekkojoukkueen viimeisin sijoitus sarjataulukossa tai se, millainen jarrujärjestelmä on ylivertaisin kalliissa maastopyörässä – hienoja kiinnostuksen kohteita nekin.
Uudella luokalla oli onneksi muutama tyttö, joiden kanssa tulin hienosti toimeen. He vähät välittivät siitä, että minä en ollut kuin monet muut pojat. Ja ehkä juuri siksi meistä tuli hyvät ystävät lopun peruskoulun ajaksi.
Nykyään pystyn jo katsomaan tuota aikaa jonkin etäisyyden päästä. Minusta tuntuu, että minun sopimattomuuteni muotteihin on auttanut minua elämässäni. Kun junassa ei ole sitä yhtä ainoata paikkaa, johon minun kuuluu istua, voin vapaasti etsiä sen minulle kaikista sopivimman paikan, eikä siinä siltikään tarvitse istua koko matkaa.
Olen tehnyt lähes kaikki valinnat elämässäni viime aikoina melko itsenäisesti. Kun ymmärsin jo nuorena, että minun on turha yrittää sopeutua siihen, mitä monet muut ovat, olen ollut paljon rehellisempi ja avoimempi itselleni. Minä todella haluan opiskella yliopistossa, minä haluan käydä museoissa ja kokeilla miten kangasväreillä pystyy painamaan kuvioita t-paitaan.
Ei se aina helppoa ole. Silloin tällöin kadehdin niitä, joilla se paikkamerkintä on matkalipussa. Päämäärä molemmissa matkalipuissa on kuitenkin sama. Hän, joka liput myi, taisi tietää kenelle paikka kannattaa osoittaa valmiiksi. Eikä paikatta matkustaessa tarvitse olla kuitenkaan yksin, pitää vain kääntää hieman päätä ja avata keskustelu kanssamatkustajan kanssa.
---
Kunhan ne kaksi omaa harhablogiaan pitävää nuorta pappia (blogin nimi on pyhä eikä sitä täällä saa mainita) pääsevät tähän käsiksi niin johan höyhenet lentävät. He sanovat tähän tapaan:
" ...sanan syvimmässä merkityksessä kaunista, mielenkiintoista, jännittävää ja toivorikasta. Meidän ei siis tarvitse häpeillä kristillisyytemme varsinaista sanomaa. Pitäkäämme sitä rohkeasti esillä ja luottakaamme siihen, että se ja nimenomaan se vetää ihmisiä puoleensa. Sitä ei tarvitse, ei kannata eikä saa ”kuorruttaa” maallisella rupattelulla."
Vastaukset 3
Vanhimmat
mattoman blogin tyypit vaikuttavat hieman ylihengellisiltä. Ei niitä monta siellä olekaan, pari pappia ja puolenkymmentä perseennuolijaa.
No kyllä se oli maallista rupattelua, ei siitä uskon vahvistukseksi oikein taida olla.
Blogin kirjoittajat ovat oikeassa. Mutta kuka voi tuoda esille uskon rakennusaineita, kun tuntuu, että kaikilla takki on tyhjä. Tai niin kuin Kesitas sanoisi kuiva.
kin on hyvöksynyt palstoilleen tuon blogikirjoituksen, jossa ei edes viitata JUmalaan eikä uskonasioihin. Siis tavallisista asioista voi rupatella.
Päivämies taas karsi nettilehdestään sen kirjoituksen "Jumalan kädestä", jossa erityisen vahvasti tuotiin esiin uskon näkökulma ja luottamus Jumalaan.
Aittakumpu kyllä sitten julkaisi omissa nimissään täsmälleen samansisältöisen kirjoituksen kun ei enää hirvinnyt toitottaa niitä vuosikymmenien takaisia oppeja, että akka on naitava hengiltä ja että tällaisella uhriteolla me kaikki ansaitsemme Jumalan edessä autuuden (eli siis Kristuksen sovitustyö olisi turha). Nyt siis päätoimittaja Aittakumpukin eräällä tavalla myöntää, että terveyden- ja sairaanhoitoon kuuluvat asiat eivät ole uskonasioita.