Purskahdinpa taas itkuun kotiin tullessani. Miten tämä voi olla taas tätä? Luulis, että olisin tässä vaiheessa jo löytänyt jotain keinoja ongelmiini, mutta miten musta tuntuu että olen taas pohjalla?
Mulla on takana useita masennuskausia, lukuisia eri lääkkeitä, psykoosi ja toinen psykoottinen jakso, osastohoitojaksoja... Oon nähny 16-vuotiaasta alkaen lukuisia psyk. sairaanhoitajia, psykiatreja, joitain toimintaterapeutteja. Nyt oon ollu kolme vuotta psykoterapiassa ja saan vielä yhden vuoden käydä.
Oon päässy monta kertaa ylös, mutta sitten taas joutunu alas. Tuntuu, että hyvät kaudet on käyny vaan lyhyemmiks ja lyhyemmiks. Musta tuntuu usein, että mä en vaan jaksa enää. Ehkä mua ei ole tarkotettu elämään? Miksen voisi vaan painaa pään tyynyyn ja nukahtaa lopullisesti ja kaikki vois jatkaa elämäänsä niinkun ennenkin? Tai voisin vaikka lahjottaa mun elämän sellaselle joka sen haluaa? Mutta kun mä en ikinä vois lähteä täältä oman käden kautta, en ikinä vois tehdä sitä mun läheisille. Pitää siis vaan jaksaa, vaikka joka aamu on niin vaikea nousta. Ei vaan jotenkin oo mitään syytä.
Mä en jaksa tätä ahdistusta ja masennusta päivästä toiseen. Mikä vika mussa on että nää aina vaan tulee takas?
Oon käyny lukuisissa eri mielenterveysryhmissä. Niissä on ollu ihan kivaa, ollu vertaistukea ja tullu mietittyä monia asioita. Nyt vaan alkaa tuntumaan, että ne on niin nähty.
Mun elämä olis ihan hyvää jos mä vaan voisin hyvin ja mulla olis hyvä olo. Mulla ei ole tällä hetkellä pahoja rahaongelmia, mulla on läheisiä, mä opiskelen (vaikka monta keskeytystä on tässä ollut).. Monilla siis on asiat paljon huonommin kun mulla. No, oonhan mä kokenut myös paljon ikäviä asioita. Mutta jotenkin ajattelisin, että oon kuitenkin selvinny niistä.
Miks mulla silti on huono olo? Miks mua itkettää taas niin usein? Miks kurkkua kuristaa ja tuntuu vaan etten selviä? Miks mä aina vaan tunnen itteni niin huonoks?
Mä tajusin tänään kuinka yksin mä oon. Täällä kotona on niin hiljaista. Haluaisin löytää sen toisen ihmisen. Mulla ei ole oikeastaan kovinkaan hyviä kokemuksia suhteista, mutta uskon tai olen ainakin ennen uskonut, että se olisi mahdollista. Löytää joku joka oikeasti välittää ja kohtelee hyvin. Nyt olen tullut vähän skeptisemmäksi sen asian suhteen. Tuntuu, että olen ylipäänsä enää harvoista kiinnostunut sillä tavalla. Ehkä voi liittyä myös mun mielialaan tai siihen etten halua tulla torjutuksi niin en edes elättele toiveita minkään suhteen.
Mä inhoan tätä tunnetta kun musta tulee tällanen robotti. Mä tunnen sen mun kasvoista kun ne on tosi ilmeettömät. Tuntuis mahdottomalta vaikka huutaa kun on tällainen tila. Mä varmaan näytän ulospäinkin niin masentuneelta. Mä en haluis tätä. Mä vaan haluaisin niin paljon olla normaali.
Mikä mun tulevaisuus on? Jos miettii millasta tämä 15 vuotta on ollut, niin tulevaisuus tulee varmaan olemaan myös täynnä masennuskausia ja ahdistusta. Mua pelottaa pääsenkö mä ikinä työelämään, siitä on kuus vuotta kun oon ollu kesätöissä. En oo vuosiin kyenny mihinkään täysipäiväseen. Tietysti pitäis keskittyä vaan tähän hetkeen, eikä miettiä liikaa tulevaisuutta ja suhtautua siihen toiveikkaasti. Mutta tulevaisuus on sen värittämä millainen olo tällä hetkellä on. Eikä mulla ole hyvä olo.
Mitä mä voisin tehdä, että saisin elämän taas raiteilleen? Että mulle tulis taas niitä hyviä tunteita? Että voisin olla iloinen ja nauttia asioista oikeesti? Ettei mun tarttis pelätä joudunko taas osastolle? Että mä voisin luottaa tulevaisuuteen?
Mä oon oikeestaan valmis mihin vaan. Oon aina ollu aika ratkaisukeskeinen ihminen, vaikka tämä teksti ei varmasti siltä kuulostanutkaan.
Tämmösessä tilanteessa olis varmasti tärkeä saada mitä vaan onnistumisen kokemuksia. Olis tärkeä harrastaa liikuntaa ja nähdä ihmisiä, jakaa asioita. Saada asioita, kuten opiskelujuttuja eteenpäin. Musta vaan tuntuu, ettei tää riitä? Mitä vielä vois tehdä?
Liikunnasta tulee tällä hetkellä aika paska olo, koska olen taas vähän huonossa kunnossa. En ole muutamiin viikkoihin saanut raahattua itseäni salille ryhmäliikuntaan. Pitäs tietysti raahautua, vaikka siitä alkuun tulis vaan huono olo.
Ihmisiä mun on tällä hetkellä vähän vaikea nähdä. Toisaalta kaipaisin kauheasti seuraa, toisaalta tuntuu välillä etten pysty esittämään iloista ja olisin paskaa seuraa, ei niin tuttujen kanssa myös jännitän kun on tämmöinen olo. Vituttaa kun tuntuu, että olin jo selvinnyt kaikista sosiaalisten tilanteiden peloista sun muista ja helposti tutuistuin ihmisiin jne. mutta nyt kun on taas huono kausi menossa niin nämäkin jutut taas niin vaikeita. Kai sitä vaan pitäis yrittää eikä odottaa, että tämä huono kausi menisi ohi ja sitten taas elämä voisi alkaa. Tätä kuitenkin kestänyt joku kaksi vuotta ainakin taas yhteen menoon.
Noh, tämmöstä ihme avautumista aloin kirjottamaan. Olen todellakin iloisesti yllättänyt jos joku jaksoi lukea koko jutun. Tila loppuu joten jatkan viestissä...
Mulla on takana useita masennuskausia, lukuisia eri lääkkeitä, psykoosi ja toinen psykoottinen jakso, osastohoitojaksoja... Oon nähny 16-vuotiaasta alkaen lukuisia psyk. sairaanhoitajia, psykiatreja, joitain toimintaterapeutteja. Nyt oon ollu kolme vuotta psykoterapiassa ja saan vielä yhden vuoden käydä.
Oon päässy monta kertaa ylös, mutta sitten taas joutunu alas. Tuntuu, että hyvät kaudet on käyny vaan lyhyemmiks ja lyhyemmiks. Musta tuntuu usein, että mä en vaan jaksa enää. Ehkä mua ei ole tarkotettu elämään? Miksen voisi vaan painaa pään tyynyyn ja nukahtaa lopullisesti ja kaikki vois jatkaa elämäänsä niinkun ennenkin? Tai voisin vaikka lahjottaa mun elämän sellaselle joka sen haluaa? Mutta kun mä en ikinä vois lähteä täältä oman käden kautta, en ikinä vois tehdä sitä mun läheisille. Pitää siis vaan jaksaa, vaikka joka aamu on niin vaikea nousta. Ei vaan jotenkin oo mitään syytä.
Mä en jaksa tätä ahdistusta ja masennusta päivästä toiseen. Mikä vika mussa on että nää aina vaan tulee takas?
Oon käyny lukuisissa eri mielenterveysryhmissä. Niissä on ollu ihan kivaa, ollu vertaistukea ja tullu mietittyä monia asioita. Nyt vaan alkaa tuntumaan, että ne on niin nähty.
Mun elämä olis ihan hyvää jos mä vaan voisin hyvin ja mulla olis hyvä olo. Mulla ei ole tällä hetkellä pahoja rahaongelmia, mulla on läheisiä, mä opiskelen (vaikka monta keskeytystä on tässä ollut).. Monilla siis on asiat paljon huonommin kun mulla. No, oonhan mä kokenut myös paljon ikäviä asioita. Mutta jotenkin ajattelisin, että oon kuitenkin selvinny niistä.
Miks mulla silti on huono olo? Miks mua itkettää taas niin usein? Miks kurkkua kuristaa ja tuntuu vaan etten selviä? Miks mä aina vaan tunnen itteni niin huonoks?
Mä tajusin tänään kuinka yksin mä oon. Täällä kotona on niin hiljaista. Haluaisin löytää sen toisen ihmisen. Mulla ei ole oikeastaan kovinkaan hyviä kokemuksia suhteista, mutta uskon tai olen ainakin ennen uskonut, että se olisi mahdollista. Löytää joku joka oikeasti välittää ja kohtelee hyvin. Nyt olen tullut vähän skeptisemmäksi sen asian suhteen. Tuntuu, että olen ylipäänsä enää harvoista kiinnostunut sillä tavalla. Ehkä voi liittyä myös mun mielialaan tai siihen etten halua tulla torjutuksi niin en edes elättele toiveita minkään suhteen.
Mä inhoan tätä tunnetta kun musta tulee tällanen robotti. Mä tunnen sen mun kasvoista kun ne on tosi ilmeettömät. Tuntuis mahdottomalta vaikka huutaa kun on tällainen tila. Mä varmaan näytän ulospäinkin niin masentuneelta. Mä en haluis tätä. Mä vaan haluaisin niin paljon olla normaali.
Mikä mun tulevaisuus on? Jos miettii millasta tämä 15 vuotta on ollut, niin tulevaisuus tulee varmaan olemaan myös täynnä masennuskausia ja ahdistusta. Mua pelottaa pääsenkö mä ikinä työelämään, siitä on kuus vuotta kun oon ollu kesätöissä. En oo vuosiin kyenny mihinkään täysipäiväseen. Tietysti pitäis keskittyä vaan tähän hetkeen, eikä miettiä liikaa tulevaisuutta ja suhtautua siihen toiveikkaasti. Mutta tulevaisuus on sen värittämä millainen olo tällä hetkellä on. Eikä mulla ole hyvä olo.
Mitä mä voisin tehdä, että saisin elämän taas raiteilleen? Että mulle tulis taas niitä hyviä tunteita? Että voisin olla iloinen ja nauttia asioista oikeesti? Ettei mun tarttis pelätä joudunko taas osastolle? Että mä voisin luottaa tulevaisuuteen?
Mä oon oikeestaan valmis mihin vaan. Oon aina ollu aika ratkaisukeskeinen ihminen, vaikka tämä teksti ei varmasti siltä kuulostanutkaan.
Tämmösessä tilanteessa olis varmasti tärkeä saada mitä vaan onnistumisen kokemuksia. Olis tärkeä harrastaa liikuntaa ja nähdä ihmisiä, jakaa asioita. Saada asioita, kuten opiskelujuttuja eteenpäin. Musta vaan tuntuu, ettei tää riitä? Mitä vielä vois tehdä?
Liikunnasta tulee tällä hetkellä aika paska olo, koska olen taas vähän huonossa kunnossa. En ole muutamiin viikkoihin saanut raahattua itseäni salille ryhmäliikuntaan. Pitäs tietysti raahautua, vaikka siitä alkuun tulis vaan huono olo.
Ihmisiä mun on tällä hetkellä vähän vaikea nähdä. Toisaalta kaipaisin kauheasti seuraa, toisaalta tuntuu välillä etten pysty esittämään iloista ja olisin paskaa seuraa, ei niin tuttujen kanssa myös jännitän kun on tämmöinen olo. Vituttaa kun tuntuu, että olin jo selvinnyt kaikista sosiaalisten tilanteiden peloista sun muista ja helposti tutuistuin ihmisiin jne. mutta nyt kun on taas huono kausi menossa niin nämäkin jutut taas niin vaikeita. Kai sitä vaan pitäis yrittää eikä odottaa, että tämä huono kausi menisi ohi ja sitten taas elämä voisi alkaa. Tätä kuitenkin kestänyt joku kaksi vuotta ainakin taas yhteen menoon.
Noh, tämmöstä ihme avautumista aloin kirjottamaan. Olen todellakin iloisesti yllättänyt jos joku jaksoi lukea koko jutun. Tila loppuu joten jatkan viestissä...
Vastaukset 11
Vanhimmat
Mikä auttaa teitä jaksamaan? Te joilla ollut useita huonoja kausia tai ongelmat jatkuneet vuosia? Miten saada hyvä olo ja iloa elämään?
Tiedän toki paljon siitä mikä auttaa. Elämäntavat kuntoon, nukkuminen, ravinto, liikunta... Ihmisten tapaaminen. Läheiset ihmiset. Asioiden jakaminen. Kivat harrastukset. Jotain mielekästä tekemistä, opiskelua, työtä. Terapia tai jokin muu keskusteluapu. Lääkkeet.
Mutta entä jos tuntuu, että se ei riitä? No, en voi sanoa että nuo kaikki asiat olisivat täysin kunnossa. Olen aika kova menemään ja tekemään kun on hyvä kausi menossa, kaikki kiinnostaa. Tällä hetkellä vaan kaikki tuntuu välillä niin turhalta, ei ole mielenkiintoa oikein mihinkään. Jos on sisäisesti niin huono olo, niin ei ulkoiset asiat sitä täysin muuta.
Miksi sitten on niin huono olo? Ikävistä tapahtumista ja asioista on tullut terapiassa puhuttua. Olen yrittänyt puhua kaikesta mahdollisesta, mutta en kovinkaan hyvin muista kaikkia ajanjaksoja elämästäni, joten niistä on aika mahdotonta puhua. Luulin, että terapiassa jotenkin alkaisi muistamaan vanhoja juttuja paremmin ja koko elämänpolku olisi jotenkin kirkkaana päässä, mutta näin ei ole käynyt ainakaan kokonaan. Tällä hetkellä on oikeastaan välillä olo etten tiedä mistä puhuisin terapiassa. Juttelen sitten niitä näitä mitä mieleen tulee, aika turhiakin juttuja. Inhoan hiljaisuutta. Jotenkin tuntuu, että joistain tärkeistä asioista pitäisi puhua, mutten tiedä mistä? Tavallaan tuntuu, että olen jo puhunut kaikista asioista siellä, mutta toisaalta tuntuu että niin paljon jäisi käsittelemättä jos terapia loppuisi nyt (niin kuin normaalisti loppuisi). Totta puhuen, jos terapiani loppuisi nyt, 3 vuoden jälkeen, tuntuisi että tässäkö tämä nyt oli? Mietin, pitäisikö minun itse ottaa enemmän vastuuta siitä, että jotenkin "tulisi käsiteltyä asioita" , vaikken oikein edes tiedä mitä asioita? Pelottaa melkein jo valmiiksi, että enää vuosi tätä terapiaa ja sen jälkeen joudun varmaan yleispsykiatrian puolelle eli jutteluaikoja psyk. sairaanhoitajan luona tyyliin kerran kuukaudessa tai jotain. Uskon kuitenkin, että tuo terapia on pitänyt pääni välillä kunnossa, menen sinne aina mielelläni ja meille on muodostunut hyvä luottamuksellinen suhde.
No, jostain syystä, kuitenkin edelleen itsetuntoni on niin kovin huono. Miten sitä voisi vahvistaa? Jos ei itse usko itseensä niin eihän oikein kukaan muukaan. Armollisuus on myös yksi asia, mitä pitää oppia. Pitää olla armollinen itseään kohtaan.
Vielä noista kuolema-ajatuksista. Tuntuu, että siitä on tullut vähän kuin joku "pakkoajatus", viimeinen keino kun olo niin paha ettei kestä. Niitä alkaa aina tulemaan huonoissa jaksoissa jossain vaiheessa, ehkä se on myös niin opittu tapa jo. Niin kuin eräässä kirjassa sanottiin: "En haluaisi kuolla, en vain jaksa elää". Vähän tuollaiset tuntemukset itselläni. Aina kaikki on kuitenkin lopulta tätä samaa "paskaa". Jotenkin olen tässä viime vuosina havahtunut juuri siihen, että mitä tämä tulevaisuus tulee olemaan itselläni. Jos miettii ihan järjellä, niin ei ole kauhean todennäköistä ettei minulle tulisi enää näitä huonoja jaksoja. Mietin sitä, että onkohan jo puolet elämästäni ollut enenmän tai vähemmän ikävää ja halua täältä pois? En osaa sanoa, mutta ainakin monta vuotta elämästäni on mennyt ihan roskiksesta alas. En haluaisi, että enää yhtään vuotta kuluisi niin. Olisin valmis ihan mihin vaan. Mihin vaan. Jos "parantuisin" ja voisin viettää normielämää. Masennuksen lisäksi noita psykoottisia oireita alkaa tulemaan jos on liikaa stressiä ja kuormitusta. Elämä on siis välillä aika tasapainoilua sen suhteen, ettei elämässä olisi liikaa ärsykkeitä muttei liian vähänkään. Luulin, että vuosien takainen osastojakso psykoosin vuoksi olisi jäänyt ainoaksi, mutta viime vuonna jouduin osastolle monta kertaa psykoottisten oireiden vuoksi. Onneksi osaan tunnistaa kaikki oireet hyvin ja olen ollut aina hoitomyönteinen. Tosiaan lääkkeitä on kokeiltu niin monia etten edes muista enää kaikkia ja nekin ovat saaneet minut välillä niin huonoon kuntoon.
Kun joku puhuu jostain elämässään olleesta yhdestä masennusjaksosta (jos kestänyt vaikka enintään muutamia vuosia), "selättänyt" sen ja jatkanut elämää, niin olen vähän "kateellinen". Mitä tuollaiset ihmiset ovat sitten tehneet tai ymmärtäneet mitä itse en ole? Kuinka helppoa jos olisikin ollut vain yksi tuollainen kausi elämässä.
Tietysti tämä on ikuisuuskysymys mistä masennus johtuu. Toki siihen vaikuttaa monet asiat, ympäristö, koetut asiat, ajatukset, mutta myös biologia. Musta on tässä vuosien kuluessa yhä enemmän alkanut tuntumaan välillä siltä, että se on ikään kuin paljon myös biologiasta tai geeneistä johtuvaa itselläni. Huono olo tai mieliala tulee usein ilman syytä ja tuntuu, etten vain pysty vaikuttamaan siihen. Olen yrittänyt erilaisia keinoja, sallinut olon itselleni ja yrittänyt olla välittämättä siitä tai koittanut muuttaa sitä. Useita masennuslääkityksiä ollut. Vaikea sanoa onko niistä ollut apua. Jossain vaiheessa lähtenyt menem
Tekstiä sinulla tulee ja voisit olla vaikka kirjailija. Jokaisen ihmisen elämä täällä on ainutlaatuinen ja ei kahta samalaista elämää ole. Sinun olemassaololla on tarkoitus, niin minunkin.
Ei ole aina helppoa ollut, mutta minua kantaa usko Kristukseen ja Jumalaan ja että tämä maallisen jälkeen alkaa sitten iankaikkinen ulottuvuus.
Ja ei ole missään sanottu, etteikö sinunkin elämään tulisi vielä helpompi jakso ja vaikka ihan loppuelämään kestävä onnellisuus.
Jaksaa jaksaa mitä jaksaa mikä on pakko. Vähä ku tuntemattomas sotilaas kuoleva sotilas hymy huulilla: no nyt ei enää :)
Jaksaa jaksaa tai sitten ei
Rauhoitu.
Ei mitään hätää.
Kaikki hyvin.
Elämäntavat kuntoon, nukkuminen, ravinto, liikunta... Ihmisten tapaaminen. Läheiset ihmiset. Asioiden jakaminen. Kivat harrastukset. Jotain mielekästä tekemistä, opiskelua, työtä. -Kuulostaa hyvältä.
Terapia tai jokin muu keskusteluapu. - Tätä olisin aikoinani tietämättäni tarvinnut.
Lääkkeet. - Näitä en ole ikinä käyttänyt elämiseen.
Vastauksiasi odotellessa; jos englanti sujuu niin mitäpä jos lukisit hitaasti ja huolellisesti ensinnäkin vaikkapa tämän:
DO YOU LOVE TO BE NEEDED, OR NEED TO BE LOVED?
http://gettinbetter.com/needlove.html
Hyväksy: tämmöstä tämä nyt vaan on!
Elämä on.
Elämä on p a s k a.
Sinä olet p a s k a.
Näin on muillakin, jos tuo nyt lohduttaa.
Joku tila iski päälle. Se ei helpota.
Olen yksin.
En ole kokenut ongelmaa, että en ole pysyvässä jatkuvassa parisuhteessa.
Olen ajatellut, että aikaa on.
Eipä ole enää. Aikani meni ohi. Ehkä hyvä niin.
En enää ikinä voisi tehdä sitä yhdellekään ihmiselle, vaikka kuinka ihastuisin, rakastuinsin, että itseni hänelle taakaksi antaisin.
Näillä mennään. Olen yksin.
Toivottavasti saan olla ihan yksin omana itsenäni.
Muista, että et ole ainoa joka kärsii Nauti niistä asioista jotka tuottaa iloa aina ,kun pystyt. Kyl sie teet jotain oikeinkin,kun olet selvinnyt.
Kiva kun tähän on tullut vastauksia! Tekstiä tosiaan täältä päin tulee, jäi keskenkin toi toka kirjotus mutten kehdannut enää pommittaa lisää. Tuo kirjailijajuttu oli varmaan vaan heitto, mutta siitäkin tuli mukava olo. Ja niin tosiaan, kuten joku tuossa sanoi ei sitä kuitenkaan tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, ei kenenkään tulevaisuus ole sinetöity onnettommaksi. Pitääpä lukaista tuota linkkiä mikä laitettiin. Ihanyksin: itselläni huonossa itsetunnossa rämpiessäni tässä vähän samoja fiiliksiä, miten sitä voisi tällaisena ketään löytää tai olla taakaksi jollekin. Miksi sä ajattelet että olisit taakka? Ehkä ensin (siis omassa tapauksessani) pitäisi koittaa saada taas iloa ja elämää kuntoon ennen mitään suhdetta.. Tai niin en tiedä. Olen tässä tajunnut että itse olen kyllä aikamoisen yksin tällä hetkellä eikä se sovi minulle. Kodistakaan ei tule lähdettyä oikeastaan mihinkään ilman menoja. Kyllähän se jo tuppaa masentamaan. Niin, kyllähän tämä elämä vaan tuppaa aika paskaa välillä olemaan. Oispa joku paskakiintiö ja kun se olis täynnä niin ei enää tarvis kestää niin paljon huonoja oloja ja kaikkea. Oon kyllä sitä tässä miettiny et onko nää lukemattomat lääkitykset mitä mulla on ollu ja on tälläkin hetkellä, tehneet mun tilan jo jotenkin krooniseksi. Noh vaikea tietää olisinko edes tässä ilman lääkkeitä. Mites teidän muiden viikko on mennyt tähän asti? Onko ollut valon pilkahduksia? Tämä päivä meni itseltäni aivan plörinäksi kun tuli nukuttua niin pitkään enkä nyt saanu juuri muuta aikaiseksi kun siivottua kämppää yms. Eilen tuli kyllä hyvä fiilis siitä kun sain käytyä pitkästä aikaa salilla. Tuossa viime viestissä sanottiin kivasti, että teen jotain oikeinkin kun olen selvinnyt. Se olikin tosi mukava ajatus, kaikki me täällä jotain oikeinkin tehdään kun ollaan tähän asti selvitty. ;)
Olet paljon saanut jo aikaan, kun siivosit kämppää. Meikäläiselle siivoaminen on asia, joka ei voisi vähemmän kiinnostaa ja lieneekö sekään suuri virhe, jos nukkuu myöhään. Pitää sitä saada välillä sydäntänsä vuodattaa.
Ei ole missään kirjoitettu, mitä meidän täällä tulisi saada aikaan. Jokaisella on yksilöllinen elämä ja olemme tärkeitä ihan omina itsenämme. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus ja erilainen vaikka olisikin tavanomainen.
Ei vaivuta synkkyyteen!