Sorrun nyt kirjoittamaan tästä aiheesta tänne, koska rakastan kirjoittamista ja en näytä pääsevän asiasta yli.
Onko tämän seuraavan tekstin sisältö mielestänne aivan normaalia? (Yritän tehdä teksistä lyhyen).
Mun on ollut aina hyvin hankalaa tavata netistä yhtään ketään, johtuen hiukan huonosta itsetunnosta, mikä taas on seuraamus, että olen ollut koko ala -ja yläasteen koulukiusattu.
Itsetuntoni on nykyään kuitenkin ihan hyvää luokkaa, jos vertaa aiempaan. Johtuen liikunnasta ja teatteriharrastuksesta, molemmat tuovat itsetuntoa korkeammalle, mutta ei kuitenkaan niin korkealle, että uskaltautuisin tuosta vaan näkemään netistä miehiä. Aina se pelko torjutuksi tulemisesta on, että ei hyväksyttäisi. Tai no, veikkaan, että monella on samaa pelkoa, paljonkin..Mutta mä oon antanut pelolleni vallan ja se ahdistus, mikä on ollut jokainen kerta, kun olen jutellut jonkun kiinnostavan henkiön kanssa netissä, on ollut lähes sietämätön.
Siitä huolimatta mä oon pystynyt muutaman kerran tapaamaan miehiä netistä, mutta se on vienyt hyvinkin paljon aikaa. Yhdellä kerralla jotain 4kk, ja toisella kerralla jopa puoli vuotta, ennen kuin uskaltauduin. Vaikka mä koen olevani ihan kaunis nuori nainen, enkä ollenkaan kusipää, vaan hyväsydäminen ja iloinen tapaus, silti en kelvannut parisuhdemielessä kummallekaan näistä miehistä. No näistä olen päässyt jo yli, itse asiassa näistä henkilöistä ylipääseminen oli lopulta aika nopeaa, ihan muutamassa viikossa.
En ole tähän mennessä pystynyt ihastumaan syvästi kehenkään, jonka kanssa mulla on juttu alkanut sattumalta tapaamisella, en vain ole tuntenut näihin ihmisiin vetoa, sellaista kuin olisin halunnut ja tarvinnut, joten jokaisena näinäkin kertoina olen aika alkuvaiheessa pistänyt jutulle lopun. Kun ei kiinnosta, niin ei vaan kiinnosta.
Tästä syystä ehkä olenkin ollut koko kohta 23-vuoden elämäni sinkku, kun ei pysty näkemään mitään syvempää miehissä, joita tapaa sattumalta, mutta sitten niihin, joilla mulle syntyy vahvoja ihastumisien tunteita, en uskalla heitä tavata. Tosin vain muutaman kerran näin käynyt.
Tämä edellisin tapaus oli kuitenkin mulle henkisesti vaikein ja tästä mun pitikin vain kirjoittaa, mutta ehkä hyvä tehdä pieni pohjustus ensin.
Tapasin netissä hyvin karismaattisen, keskustelukykyisen, fiksun, oikeasti fiksun miehen, joka oli myös ulkoisesti hyvin mun makuani vastaava.
Ihastuin tässä tapauksessa kyseisen miehen karismaattisuuteen ja tapaan ajatella asioita. Hän oli hyvin huoleton ja stressitön. Se viehätti ihan hirveästi, vaikka vähän epäilinkin, että miten kukaan voi olla täysin huoleton.
Siitä tulee toukokuussa vuosi, kun aloimme jutella, juttelimme puolen vuoden verran, en vain saanut psyykattua itseäni tavatakseni tätä miestä, jota ihan oikeasti olisin halunnut, enemmän kuin mitään. Halunnut tavata hänet ja halunnut hänet itselleen, vaikka ei edes tunnettu, hassua, eikö?
Tämä mies oli myös aika halukas näkemään, koska yhtenä kesäpäivänä hän ihan tuli mun ovelleni, tiputti postiluukusta mun lempparisuklaata ja yritti rohkaista mua avaamaan. Tietenkin mun sydän hyppäsi kurkkuun ja olin lähellä paniikkikohtausta, ei siksi, että olisin pelännyt tän miehen tekevän mulle jotain, vaan koska mua pelotti ihan hirveästi ajatus hänen tapaamisestaan. Muutama tunti meni ja hän lähti, annoin siis pelolleni ja ahdistukselleni niin ison vallan, etten uskaltanut avata oveani. Vaikka olisin halunnut.
Jatkoimme jutustelua edelleen, eikä tämä mies näyttänyt olevan moksiskaan ja itse asiassa vielä pari kertaa käynyt sen jälkeen ovellani. Toisella kerralla oli tuonut lapun, viestillä ja kolmannella kerralla minun peruessani sovitut treffit hänen kanssaan, hän tuli ovelleni.
Noiden jälkeen me jatkettiin juttelua vieläkin, viime lokakuulle saakka, kunnes hänen mittansa tuli täyteen, jonka ymmärrän paremmin kuin hyvin. Hän katkaisi mahdollisuuden yhteydenpitoon, ja nyt vielä neljä kuukautta tämän jälkeen, olen edelleen aika paskana. Helpottanut paljonkin, mutta tämä mies on päivittäin mielessäni edelleen. Itkuja tulee viikottain paristi ehkä, kun vielä pari kuukautta sitten itkin päivittäin.
Haluan vain tietää, että olenko tosissani seonnut? Pakkomielteinen? Toivoton? Vai vaan läheisyyttä kaipaava? Siitäkin on nimittäin kohta puolitoista vuotta, kun olen keneltäkään sellaista läheisyyttä ottanut, vaikka tiedän tarjontaa olevan vaikka kuinka, mutta olen poikkeuksellisesti ihminen, joka ei ihan keneltä tahansa sitä läheisyyttä silti halua.
Joo, ei tästä teksistä nyt sitten kovin lyhyt tullutkaan, mutta kiitän etukäteen kaikkia, jotka jaksoivat lukea ja jaksavat ehkä heittää tähän oman mielipiteensä asiasta. Tai jopa oman kokemuksen, jos sellaista löytyy.
Onko tämän seuraavan tekstin sisältö mielestänne aivan normaalia? (Yritän tehdä teksistä lyhyen).
Mun on ollut aina hyvin hankalaa tavata netistä yhtään ketään, johtuen hiukan huonosta itsetunnosta, mikä taas on seuraamus, että olen ollut koko ala -ja yläasteen koulukiusattu.
Itsetuntoni on nykyään kuitenkin ihan hyvää luokkaa, jos vertaa aiempaan. Johtuen liikunnasta ja teatteriharrastuksesta, molemmat tuovat itsetuntoa korkeammalle, mutta ei kuitenkaan niin korkealle, että uskaltautuisin tuosta vaan näkemään netistä miehiä. Aina se pelko torjutuksi tulemisesta on, että ei hyväksyttäisi. Tai no, veikkaan, että monella on samaa pelkoa, paljonkin..Mutta mä oon antanut pelolleni vallan ja se ahdistus, mikä on ollut jokainen kerta, kun olen jutellut jonkun kiinnostavan henkiön kanssa netissä, on ollut lähes sietämätön.
Siitä huolimatta mä oon pystynyt muutaman kerran tapaamaan miehiä netistä, mutta se on vienyt hyvinkin paljon aikaa. Yhdellä kerralla jotain 4kk, ja toisella kerralla jopa puoli vuotta, ennen kuin uskaltauduin. Vaikka mä koen olevani ihan kaunis nuori nainen, enkä ollenkaan kusipää, vaan hyväsydäminen ja iloinen tapaus, silti en kelvannut parisuhdemielessä kummallekaan näistä miehistä. No näistä olen päässyt jo yli, itse asiassa näistä henkilöistä ylipääseminen oli lopulta aika nopeaa, ihan muutamassa viikossa.
En ole tähän mennessä pystynyt ihastumaan syvästi kehenkään, jonka kanssa mulla on juttu alkanut sattumalta tapaamisella, en vain ole tuntenut näihin ihmisiin vetoa, sellaista kuin olisin halunnut ja tarvinnut, joten jokaisena näinäkin kertoina olen aika alkuvaiheessa pistänyt jutulle lopun. Kun ei kiinnosta, niin ei vaan kiinnosta.
Tästä syystä ehkä olenkin ollut koko kohta 23-vuoden elämäni sinkku, kun ei pysty näkemään mitään syvempää miehissä, joita tapaa sattumalta, mutta sitten niihin, joilla mulle syntyy vahvoja ihastumisien tunteita, en uskalla heitä tavata. Tosin vain muutaman kerran näin käynyt.
Tämä edellisin tapaus oli kuitenkin mulle henkisesti vaikein ja tästä mun pitikin vain kirjoittaa, mutta ehkä hyvä tehdä pieni pohjustus ensin.
Tapasin netissä hyvin karismaattisen, keskustelukykyisen, fiksun, oikeasti fiksun miehen, joka oli myös ulkoisesti hyvin mun makuani vastaava.
Ihastuin tässä tapauksessa kyseisen miehen karismaattisuuteen ja tapaan ajatella asioita. Hän oli hyvin huoleton ja stressitön. Se viehätti ihan hirveästi, vaikka vähän epäilinkin, että miten kukaan voi olla täysin huoleton.
Siitä tulee toukokuussa vuosi, kun aloimme jutella, juttelimme puolen vuoden verran, en vain saanut psyykattua itseäni tavatakseni tätä miestä, jota ihan oikeasti olisin halunnut, enemmän kuin mitään. Halunnut tavata hänet ja halunnut hänet itselleen, vaikka ei edes tunnettu, hassua, eikö?
Tämä mies oli myös aika halukas näkemään, koska yhtenä kesäpäivänä hän ihan tuli mun ovelleni, tiputti postiluukusta mun lempparisuklaata ja yritti rohkaista mua avaamaan. Tietenkin mun sydän hyppäsi kurkkuun ja olin lähellä paniikkikohtausta, ei siksi, että olisin pelännyt tän miehen tekevän mulle jotain, vaan koska mua pelotti ihan hirveästi ajatus hänen tapaamisestaan. Muutama tunti meni ja hän lähti, annoin siis pelolleni ja ahdistukselleni niin ison vallan, etten uskaltanut avata oveani. Vaikka olisin halunnut.
Jatkoimme jutustelua edelleen, eikä tämä mies näyttänyt olevan moksiskaan ja itse asiassa vielä pari kertaa käynyt sen jälkeen ovellani. Toisella kerralla oli tuonut lapun, viestillä ja kolmannella kerralla minun peruessani sovitut treffit hänen kanssaan, hän tuli ovelleni.
Noiden jälkeen me jatkettiin juttelua vieläkin, viime lokakuulle saakka, kunnes hänen mittansa tuli täyteen, jonka ymmärrän paremmin kuin hyvin. Hän katkaisi mahdollisuuden yhteydenpitoon, ja nyt vielä neljä kuukautta tämän jälkeen, olen edelleen aika paskana. Helpottanut paljonkin, mutta tämä mies on päivittäin mielessäni edelleen. Itkuja tulee viikottain paristi ehkä, kun vielä pari kuukautta sitten itkin päivittäin.
Haluan vain tietää, että olenko tosissani seonnut? Pakkomielteinen? Toivoton? Vai vaan läheisyyttä kaipaava? Siitäkin on nimittäin kohta puolitoista vuotta, kun olen keneltäkään sellaista läheisyyttä ottanut, vaikka tiedän tarjontaa olevan vaikka kuinka, mutta olen poikkeuksellisesti ihminen, joka ei ihan keneltä tahansa sitä läheisyyttä silti halua.
Joo, ei tästä teksistä nyt sitten kovin lyhyt tullutkaan, mutta kiitän etukäteen kaikkia, jotka jaksoivat lukea ja jaksavat ehkä heittää tähän oman mielipiteensä asiasta. Tai jopa oman kokemuksen, jos sellaista löytyy.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Hieman ristiriitaista tekstiä. Ensin kerrot näin. "silti en kelvannut parisuhdemielessä kummallekaan näistä miehistä" Sitten näin.
joten jokaisena näinäkin kertoina olen aika alkuvaiheessa pistänyt jutulle lopun. Kun ei kiinnosta, niin ei vaan kiinnosta.
Tästä ei oikein selviä. Onko sinut jätetty, vai sinäkö olet se jättäjä?
Mies josta kerrot, ymmärrän täysin, että hänen mittansa tuli täyteen.
Sellaisia ihmisiä ei olekkaan, jotka jaksaisi tälläistä vatvomista. Ihme jos noinkin kauan jaksoi, odottaa ja toivoa tapaamista. En usko olevan olemassa ihmisiä, jotka jaksaisi katsella jonkun soutamista ja huopaamista loputtomiin.
Jos et ole uskaltanut kohdannut häntä muualla kuin netissä.
Silti olet antanut ymmärtää, että haluat tavata.
Sinulla ei ole riittävästi itsetuntemusta. Jos olisi, et sopisi treffejä, etkä antaisi toiselle tällätavalla turhaa toivoa. Et ehkä ymmärrä, miltä sellainen toisesta tuntuu. Jos luvataan jotain ja sitten ei pidetä lupausta. Vaan tavallaan aiheutetaan pettymyksiä peräjälkeen.
Ehkä sinun kannattaa vielä odottaa muutama vuosi. Ehkä sitten olet kypsempi ja varmempi tälläisiin tapaamisiin ja seurusteluunkin. Etkä pidä enää ketään roikumassa, turhien toiveiden varassa.
Toteat myös näin. "Halunnut tavata hänet ja halunnut hänet itselleen, vaikka ei edes tunnettu, hassua, eikö?"
Joo kyllä se on hassua. Koska...
Kyllähän sinä hänet jo tavallaan tunsit. Koska osaat sanoa hänestä tälläisiä asioita.
"Tapasin netissä hyvin karismaattisen, keskustelukykyisen, fiksun, oikeasti fiksun miehen, joka oli myös ulkoisesti hyvin mun makuani vastaava.
Ihastuin tässä tapauksessa kyseisen miehen karismaattisuuteen ja tapaan ajatella asioita. Hän oli hyvin huoleton ja stressitön. Se viehätti ihan hirveästi, vaikka vähän epäilinkin, että miten kukaan voi olla täysin huoleton."
Jos ei tunne toista, ei osaa kuvata häntä mitenkään. Vaan sanoo. En tunne häntä, en osaa sanoa hänestä millainen hän on. Kyllä tuossa ajassa jo toista jonkun verran tuntee. Tavattuaan tuntee vielä enemmän. Siksihän juuri lähinnä tavataankin, että saadaan toisesta se kokonaiskuva.
Olen+pistänyt+alkuvaiheessa+aina+jutuille+lopun,+niiden+miesten+kohdalla,+joihin+olen+tutustunut+muuta+kautta+kuin+netin+kautta,+niihin+en+ole+pystynyt+tuntemaan+mitään+tunteita.+Mutta+nämä,+jotka+olen+netissä+uskaltanut+tavata,+ovat+halunneet+muuta+kuin+mitään+vakavaa.+
Oikeastaan tein kyllä lopun jutuille, näiden netistä tapaamienikin ihmisten kohdalla, koska en ole ihminen, joka haluaisi tuhlata aikaansa vain seksiin, en saa siitä mitään irti, jos tunteet eivät ole molemminpuolisia. Yhden kanssa meillä oli pitkäkin seksisuhde, mutta tein sille lopun, koska hän ei halunnut muuta ja sama juttu oli toisen kanssa, jonka kanssa tapailimme parin viikon ajan, puolen vuoden jutteluiden jälkeen. Yksi netistä tapaamistani miehistä selvisikin parisuhteessa olevaksi, jonka ehdin tavata vain kerran ennen kuin sain tietää, sekin juttu loppui tavallaan minun kauttani, kun otin puheeksi, että tiedän hänen seurustelevan ja meninkin laittamaan hänen naiselleen viestiä. Että ei kai mua suoraan olla koskaan torjuttu, mutta kyllähän sen aistii aika nopeasti, mitä miehet haluavat.
Suhde voi tuntua naisesta pelkältä seksisuhteelta sen alkuhuumassa.
Koska etenkin miehet on silloin aika innostuneita, kun vauhtiin pääsevät.
Mutta jos suhde kestää pitempään ja muutetaan saman katon alle, tulee perhettä jne. Usein nämä halut alkaa, jos ei aina niinkään miehiltä, mutta naisilta pikkuhiljaa hiipumaan.
Rakastelukerrat harvenevat ja se saattaa joskus ajaa miehen vieraisiin.
Seksi on miehille tärkeämpää, koska miehet kokee sen enemmän läheisyytenä ja
rakkautena. Vaikka usein naisten mielestä läheisyys ja rakkaus on kyllä jotain muuta. Seksi hoitaa miesten itsetuntoa, se on heille todiste heidän kyvykkyydestään ja miehisyydestään. Seksin avulla he kokevat olevansa miehiä.
Näissä tapauksissa ei ollut kyse mistään huumasta, koska tapaamiset olivat vähäisiä ja painottuivat aina pelkästään seksiin. Näissä tapauksissa se kemia loppui aika nopeasti ensitapaamisten jälkeen, vaikka sitä kemiaa oli vielä silloin, kun oli vasta netissä rupatellut.
Luin vain nopeasti tuon mutta ihmiset ÄLKÄÄ antako netissä tapaamille omia osoitteitanne! Tavatkaa vaikka kuinka monta tarpeellista kertaa yleisellä paikalla!
Olen samaa mieltä kanssasi ja myönnän tehneeni virheen antaessani tuntemattomalle ihmiselle osoitettani, mutta mulle taas on ollut helpompaa tavata mun omassa kotona ensimmäistä kertaa, koen oman kotini turvallisena paikkana. Outoa kyllä, että näin päin, mutta itselläni on hankalampaa tavata ensimmäistä kertaa jossain yleisellä paikalla. Johtuen varmasti isoista ihmismääristä, jotka tavallisestikin ahdistavat.
Hmmm
Miksi tuollainen vastaus?
koska outo tapaus, ei muuta sanottavaa. ihan vaan mietityttää tämä
Täytyy muistaa se että on ihmisiä joille riittää pelkkä kirjoittelu ja siellä maailmassa eläminen. Muualla muutos saattaa olla liian vaativa toteuttaa eikä sitä siksi halua.
Jatka vain eteenpäin elämässäsi, turhaan sinä hänen peräänsä enää haikailet.
Se oikea kyllä tulloo sieltä sitten jonakin päivänä.