Kevään mittaan tapahtui sen verran, että minä ja Hanna pääsimme Moilasen
pariskunnan sisäpiiriin. Näin ainakin vitsailimme keskenämme. Moilaset
nimittäin alkoivat kutsua meitä mukaan iltamiinsa, joita oli yleensä
kerran, pari kuukaudessa. Paikalla oli lähinnä Moilasen antikvariaatista
tuttuja ihmisiä, eli enemmän tai vähemmän kirjallisuuden harrastajia. Toki
paikalla oli monenlaisia muitakin ihmisiä: herra Moilasen shakkikavereita,
satunnaisia Moilasten ulkopaikkakuntalaisia tuttuja jne. Moilasten jykevä,
kaksikerroksinen vanha puutalo oli sangen tilava, mutta toisinaan ainakin
minä tunsin oloni hivenen ahdistuneeksi, sillä vieraita oli usein reilusti
yli kaksikymmentä, ja valtaosan ajasta me kaikki oleilimme Moilasten
olohuoneessa ja kirjastohuoneessa.
Hanna viihtyi aina erittäin hyvin Moilasten kutsuilla. Hän oli selvästi
sosiaalisempi ihminen kuin minä. Tämän olin kyllä huomannut melkein heti
tutustuttuamme. Hän oli myös tavattoman utelias ja ennakkoluuloton. Usein
huomasin hänen istuvan viinilasi kädessään kuuntelemassa tarkkaavaisesti
mitä merkillisimpiä tarinointeja. Ei siis ollut yllätys havaita, että
kaikki tuntuivat pitävän Hannasta. Seisoskellessani ulkosalla tupakalla,
monikin ihminen saattoi yltyä kehumaan vaimoani. "Upea nainen. Älä päästä
karkuun", naurahti eräskin vanha miekkonen, joka tarinoi usein Hannalle
siitä millaista oli käytännössä ollut pyörittää elokuvateatteria 50- ja 60
-luvuilla.
Henkilökohtaisesti pidin kaiken kaikkiaan aika paljonkin Moilasen
iltamista. Varsinkin parin-kolmen viinilasillisen jälkeen oloni muuttui
yleensä levolliseksi. Tällöin kykenin harrastamaan aika sujuvaa small-
talkia kenen tahansa kanssa. Kaikista mieluiten kuitenkin istuskelin
Moilasen kirjastohuonessa. Siellä tunnelma oli aina jollain tapaa hartaampi
kuin muualla. Jos puhetta olikin ilmassa, se oli aika hillittyä, toisin
kuin muualla talossa, jossa meno tuntui hektisemmältä. Kirjastohuoneessa
minä tunsin myös saavani paremmin kontaktin itse Moilasiin.
Minun sisälläni elivät edelleen houreet rouva Moilasesta. Useimmiten ne
olivat mieleni taka-alalla, mutta toisinaan kun istuimme hänen kanssaan
kirjaston sohvalla melko lähekkäin, minun mieleeni hiipi irstas piru, joka
muistutti minua kaikista niistä tempuista, jotka olin vuosien mittaan
kuvitellut tekeväni hänelle. Olen huonohko peittämään tunteenpurkauksia,
joten tapanani on usein lehahtaa tahtomattani hiukan punakaksi. Rouva
Moilasen seurassa poskeni olivat melkein aina tulessa - näin ainakin koin
asian.
Värisyttävimmiltä tilanteet tuntuivat silloin, kun jouduimme syystä tai
toisesta tavallista lähemmäksi toisiamme. Pienet tahattomat hipaisut saivat
minut aina säpsähtämään. Toisinaan olimme tungoksessa lähekkäin ja minä
pystyin haistamaan lähietäisyydeltä hänen moninaiset tuoksunsa. Usein
havahduin siihen, että olin tiedostamattani vetänyt syvään henkeä ahmiakseni
mahdollisimman paljon hänen tuoksustaan. Tämä kaikki oli kuitenkin vain
viatonta nautiskelua. Olin haaveillut rouva Moilasesta niin pitkään, etten
uskonut tätä kummoisempaa tapahtuvan koskaan. Tavallaan tuntui pelottavalta
ajatella miltä tuntuisi, jos jotain joskus tapahtuisi.
Lokakuiset iltamat olivat jatkuneet jo aamuyön puolelle. Istuskelin
Moilasten kuistilla tupakoimassa. Päässäni tuntui aika raskaalta ja
sekavalta. Olin juonut tänään tavallista enemmän, huomannut vaipuneeni
lievään synkkämielisyyteen ja vaitonaisuuteen. Tänä iltana olin tullut
Moilasille yksin, sillä Hanna oli lähtenyt muutamaa päivää aiemmin
lomamatkalle Ranskaan. Hän olisi halunnut minutkin mukaansa, mutta minä en
pidä matkustelemisesta. Asiasta oli syntynyt pientä riitaakin, eikä
tunnelma ollut ollut paras mahdollinen erotessamme lentokentällä.
"Kaunis ilta", kuistille vaivihkaa ilmaantunut Anna Moilanen lausahti aivan
yllättäen. Säpsähdin ja huomasin vasta nyt, että hän oli seisoskellut
tupakalla jo hyvän tovin. "Onhan se. Kirkas taivas", sanoin hiljaa ja
siemaisin hetken mielijohteesta viinilasini tyhjäksi kahdella suurella
kulauksella. "Sinä olet ollut hiukan muissa maailmoissa", Anna jatkoi ja
siirtyi istumaan viereeni. En vastannut mitään. Pääni löi tyhjää. "Hanna
valitteli minullekin sitä, että olet jääräpää, joka ei halua matkustella",
Anna naurahti pehmeästi tovin hiljaisuuden jälkeen. "Ei vaan tee mieli",
huokaisin. "Johtuneeko sitten siitä, että olen tällainen köyhä
työläistaustainen ihminen, joka ei ole ikinä matkustellut. Pienenä ehkä
olisin halunnutkin, mutta perheelläni ei ollut rahaa."
Ei kestänyt kauaa, kun Anna oli päässyt vauhtiin. Hän oli tavallistakin
puheliaammalla tuulella. Kenties myös tuhdissa humalassa, niin kuin
minäkin. Tämä vanha rouva oli vanhan porvarisperheen kasvatti ja tottunut
pienestä pitäen näkemään maailmaa. Hänen puheessaan vilahtelivat maat jos
toisetkin. Välillä kuulosti siltä kuin maailmassa ei olisi mitään
merkittävää kulttuurikohdetta, jossa hän ei olisi käynyt.
"Anteeksi, jos olen tahditon, mutta onhan sinun ja Hannan suhde kunnossa?"
Anna kysyi aivan yllättäen. Säpsähdin ja yritin mutista jotain
tavanomaista. Sitten rypistin kulmiani. "Onko hän sanonut sinulle jotain?"
kysyin Annalta. "Ei, ei todellakaan ole. Halusin vain ystävällisessä
hengessä kysyä", Anna lausahti ehkä aavistuksen nolona. "Te molemmat olette
viime aikoina olleet hivenen... no en tiedä miten ilmaisisin. Ei nyt poissa
tolalta, mutta hiukan erilaisia", hän jatkoi. Katsoin pimeyteen, mutta en
vastannut mitään. Kieltämättä minun ja Hannan suhde oli alkanut pitkin
syksyä vaikuttaa hiukan huojuvalta. En ollut arvannut, että se näkyisi noin
selvästi päälle päin.
"Voinko olla rehellinen? Jos puhun asioistani, niin ethän kerro siitä
Hannalle?" kysyin Annalta ja katsoin tiiviisti häntä silmiin. "Minä tiedän
kyllä mistä puhua, ja mistä ei", hän vastasi empimättä. "Tämä on hiukan
hankalampi tarina", minä huokaisin. "Kesä ja syksy eivät ole olleet niitä
helpoimpia aikoja. Yksi hankaluus oli siinä, että minun työni eivät
jatkuneet. Toinen liittyy tähän hankaluuteeni sopeutua Hannan tahtoon. Hän
on siinä iässä, jolloin nainen kaipaa tiedät kyllä mitä", minä henkäisin ja
sytytin uuden tupakan. "Ahaa", Anna nyökkäsi. "Koti, oikea perhe, lapsia.
Siinäpä niitä Hannan toiveita tulevaisudelle, tai oikeastaan
lähitulevaisuudelle", sanoin käheästi. "Ja sinua ei kiinnosta? Miksi?" Anna
kysyi.
"En ole koskaan halunnut lapsia. Enkö oikein sellaista kaavamaista
elämäntyyliä", vastasin. Anna kuunteli minua hiljaa. "Minä en aikanani
halunnut lapsia. Aarno olisi halunnut, mutta minä olin tiukasti vastaan",
hän sanoi. Kuuntelin häntä hivenen yllättyneenä. "Joskus olen katunut,
mutta useimmiten olen tyytyväinen siihen, miten asiat ovat", Anna jatkoi
mietteliäänä. "Tuntuuko sinusta kuitenkin, että Hanna olisi sinulle se
oikea kumppani?" hän kysyi aivan yllättäen.
Selvin päin olisin varmaankin vastannut jotain ympäripyöreää. Nyt olin
kuitenkin humalassa. "Ei hän ole oikea", töksäytin. "Hyvä kumppani, mutta
ei oikea. Niin hirveältä kuin tällaista tuntuukin sanoa ääneen", jatkoin.
"Sellaista se elämä tuppaa olemaan. Kaikkea ei voi saada", Anna vastasi
yllättävä murhe äänessään. "Mikä sitten ei toimi teillä? Vai pitäisikö
minun jo olla hiljaa?" hän jatkoi. "En tiedä, missä vika on. Se vain on. En
rakasta häntä niin paljon kuin haluaisin rakastaa. Koko ajan tuntuu, että
voisin rakastaa jotakuta ihmistä aivan eri lailla. Mutta en tiedä, onko
sellaista ihmistä olemassakaan", selitin järkyttyen avoimuudestani. "Se,
että olemme yhdessä... johtuu siitä, että hän on kuitenkin hyvä ja
välittävä ihminen. Hyvä ystävä, mutta ystävä jonka seurassa kuitenkin
täytyy aina olla jollain tavalla varautunut. Ja johtuu se varmasti myös
seksistäkin", selitin otsa kurtussa.
Anna oli hiljaa. Mietin olinko paljastanut liikaa itsestäni. Kertonut
liikaa alhaisesta luonteenlaadustani. "Tiedätkö. Luulen, ettei hänkään
rakasta sinua niin kuin tahtoisi", Anna lopulta lausahti. "Mutta tämä on
vain minun intuitioni. Voin olla väärässäkin", hän jatkoi ja laski
lohduttavasti kämmenensä kämmeneni päälle. "Tuo tuntuu hyvältä", lipsahti
humalaisilta huuliltani. Hän säpsähti hiukan, mutta antoi sitten kätensä
puristua käteni ympärille. Minä käännyin katsomaan hänen kasvojaan. Voi
että ne olivat kauniit. "Mutta sinua minä voisin rakastaa", töksäytin
järkyttävän tyhmästi. Nousin äkkiä ylös ja vältin katsomasta häntä silmiin.
"Täytyy mennä. Olen aivan humalassa", murahdin jollekulle eteisessä ja
nappasin kiireesti takkini. Sitten syöksyin itku kurkussa kylmään
syysyöhön.
Anteeksi Kale ja kumppanit! Taaskaan en päässyt asiaan, eikä aika enää
riitä. Jatkan joskus toiste, jos tarvetta ilmenee.
T. Äijä
pariskunnan sisäpiiriin. Näin ainakin vitsailimme keskenämme. Moilaset
nimittäin alkoivat kutsua meitä mukaan iltamiinsa, joita oli yleensä
kerran, pari kuukaudessa. Paikalla oli lähinnä Moilasen antikvariaatista
tuttuja ihmisiä, eli enemmän tai vähemmän kirjallisuuden harrastajia. Toki
paikalla oli monenlaisia muitakin ihmisiä: herra Moilasen shakkikavereita,
satunnaisia Moilasten ulkopaikkakuntalaisia tuttuja jne. Moilasten jykevä,
kaksikerroksinen vanha puutalo oli sangen tilava, mutta toisinaan ainakin
minä tunsin oloni hivenen ahdistuneeksi, sillä vieraita oli usein reilusti
yli kaksikymmentä, ja valtaosan ajasta me kaikki oleilimme Moilasten
olohuoneessa ja kirjastohuoneessa.
Hanna viihtyi aina erittäin hyvin Moilasten kutsuilla. Hän oli selvästi
sosiaalisempi ihminen kuin minä. Tämän olin kyllä huomannut melkein heti
tutustuttuamme. Hän oli myös tavattoman utelias ja ennakkoluuloton. Usein
huomasin hänen istuvan viinilasi kädessään kuuntelemassa tarkkaavaisesti
mitä merkillisimpiä tarinointeja. Ei siis ollut yllätys havaita, että
kaikki tuntuivat pitävän Hannasta. Seisoskellessani ulkosalla tupakalla,
monikin ihminen saattoi yltyä kehumaan vaimoani. "Upea nainen. Älä päästä
karkuun", naurahti eräskin vanha miekkonen, joka tarinoi usein Hannalle
siitä millaista oli käytännössä ollut pyörittää elokuvateatteria 50- ja 60
-luvuilla.
Henkilökohtaisesti pidin kaiken kaikkiaan aika paljonkin Moilasen
iltamista. Varsinkin parin-kolmen viinilasillisen jälkeen oloni muuttui
yleensä levolliseksi. Tällöin kykenin harrastamaan aika sujuvaa small-
talkia kenen tahansa kanssa. Kaikista mieluiten kuitenkin istuskelin
Moilasen kirjastohuonessa. Siellä tunnelma oli aina jollain tapaa hartaampi
kuin muualla. Jos puhetta olikin ilmassa, se oli aika hillittyä, toisin
kuin muualla talossa, jossa meno tuntui hektisemmältä. Kirjastohuoneessa
minä tunsin myös saavani paremmin kontaktin itse Moilasiin.
Minun sisälläni elivät edelleen houreet rouva Moilasesta. Useimmiten ne
olivat mieleni taka-alalla, mutta toisinaan kun istuimme hänen kanssaan
kirjaston sohvalla melko lähekkäin, minun mieleeni hiipi irstas piru, joka
muistutti minua kaikista niistä tempuista, jotka olin vuosien mittaan
kuvitellut tekeväni hänelle. Olen huonohko peittämään tunteenpurkauksia,
joten tapanani on usein lehahtaa tahtomattani hiukan punakaksi. Rouva
Moilasen seurassa poskeni olivat melkein aina tulessa - näin ainakin koin
asian.
Värisyttävimmiltä tilanteet tuntuivat silloin, kun jouduimme syystä tai
toisesta tavallista lähemmäksi toisiamme. Pienet tahattomat hipaisut saivat
minut aina säpsähtämään. Toisinaan olimme tungoksessa lähekkäin ja minä
pystyin haistamaan lähietäisyydeltä hänen moninaiset tuoksunsa. Usein
havahduin siihen, että olin tiedostamattani vetänyt syvään henkeä ahmiakseni
mahdollisimman paljon hänen tuoksustaan. Tämä kaikki oli kuitenkin vain
viatonta nautiskelua. Olin haaveillut rouva Moilasesta niin pitkään, etten
uskonut tätä kummoisempaa tapahtuvan koskaan. Tavallaan tuntui pelottavalta
ajatella miltä tuntuisi, jos jotain joskus tapahtuisi.
Lokakuiset iltamat olivat jatkuneet jo aamuyön puolelle. Istuskelin
Moilasten kuistilla tupakoimassa. Päässäni tuntui aika raskaalta ja
sekavalta. Olin juonut tänään tavallista enemmän, huomannut vaipuneeni
lievään synkkämielisyyteen ja vaitonaisuuteen. Tänä iltana olin tullut
Moilasille yksin, sillä Hanna oli lähtenyt muutamaa päivää aiemmin
lomamatkalle Ranskaan. Hän olisi halunnut minutkin mukaansa, mutta minä en
pidä matkustelemisesta. Asiasta oli syntynyt pientä riitaakin, eikä
tunnelma ollut ollut paras mahdollinen erotessamme lentokentällä.
"Kaunis ilta", kuistille vaivihkaa ilmaantunut Anna Moilanen lausahti aivan
yllättäen. Säpsähdin ja huomasin vasta nyt, että hän oli seisoskellut
tupakalla jo hyvän tovin. "Onhan se. Kirkas taivas", sanoin hiljaa ja
siemaisin hetken mielijohteesta viinilasini tyhjäksi kahdella suurella
kulauksella. "Sinä olet ollut hiukan muissa maailmoissa", Anna jatkoi ja
siirtyi istumaan viereeni. En vastannut mitään. Pääni löi tyhjää. "Hanna
valitteli minullekin sitä, että olet jääräpää, joka ei halua matkustella",
Anna naurahti pehmeästi tovin hiljaisuuden jälkeen. "Ei vaan tee mieli",
huokaisin. "Johtuneeko sitten siitä, että olen tällainen köyhä
työläistaustainen ihminen, joka ei ole ikinä matkustellut. Pienenä ehkä
olisin halunnutkin, mutta perheelläni ei ollut rahaa."
Ei kestänyt kauaa, kun Anna oli päässyt vauhtiin. Hän oli tavallistakin
puheliaammalla tuulella. Kenties myös tuhdissa humalassa, niin kuin
minäkin. Tämä vanha rouva oli vanhan porvarisperheen kasvatti ja tottunut
pienestä pitäen näkemään maailmaa. Hänen puheessaan vilahtelivat maat jos
toisetkin. Välillä kuulosti siltä kuin maailmassa ei olisi mitään
merkittävää kulttuurikohdetta, jossa hän ei olisi käynyt.
"Anteeksi, jos olen tahditon, mutta onhan sinun ja Hannan suhde kunnossa?"
Anna kysyi aivan yllättäen. Säpsähdin ja yritin mutista jotain
tavanomaista. Sitten rypistin kulmiani. "Onko hän sanonut sinulle jotain?"
kysyin Annalta. "Ei, ei todellakaan ole. Halusin vain ystävällisessä
hengessä kysyä", Anna lausahti ehkä aavistuksen nolona. "Te molemmat olette
viime aikoina olleet hivenen... no en tiedä miten ilmaisisin. Ei nyt poissa
tolalta, mutta hiukan erilaisia", hän jatkoi. Katsoin pimeyteen, mutta en
vastannut mitään. Kieltämättä minun ja Hannan suhde oli alkanut pitkin
syksyä vaikuttaa hiukan huojuvalta. En ollut arvannut, että se näkyisi noin
selvästi päälle päin.
"Voinko olla rehellinen? Jos puhun asioistani, niin ethän kerro siitä
Hannalle?" kysyin Annalta ja katsoin tiiviisti häntä silmiin. "Minä tiedän
kyllä mistä puhua, ja mistä ei", hän vastasi empimättä. "Tämä on hiukan
hankalampi tarina", minä huokaisin. "Kesä ja syksy eivät ole olleet niitä
helpoimpia aikoja. Yksi hankaluus oli siinä, että minun työni eivät
jatkuneet. Toinen liittyy tähän hankaluuteeni sopeutua Hannan tahtoon. Hän
on siinä iässä, jolloin nainen kaipaa tiedät kyllä mitä", minä henkäisin ja
sytytin uuden tupakan. "Ahaa", Anna nyökkäsi. "Koti, oikea perhe, lapsia.
Siinäpä niitä Hannan toiveita tulevaisudelle, tai oikeastaan
lähitulevaisuudelle", sanoin käheästi. "Ja sinua ei kiinnosta? Miksi?" Anna
kysyi.
"En ole koskaan halunnut lapsia. Enkö oikein sellaista kaavamaista
elämäntyyliä", vastasin. Anna kuunteli minua hiljaa. "Minä en aikanani
halunnut lapsia. Aarno olisi halunnut, mutta minä olin tiukasti vastaan",
hän sanoi. Kuuntelin häntä hivenen yllättyneenä. "Joskus olen katunut,
mutta useimmiten olen tyytyväinen siihen, miten asiat ovat", Anna jatkoi
mietteliäänä. "Tuntuuko sinusta kuitenkin, että Hanna olisi sinulle se
oikea kumppani?" hän kysyi aivan yllättäen.
Selvin päin olisin varmaankin vastannut jotain ympäripyöreää. Nyt olin
kuitenkin humalassa. "Ei hän ole oikea", töksäytin. "Hyvä kumppani, mutta
ei oikea. Niin hirveältä kuin tällaista tuntuukin sanoa ääneen", jatkoin.
"Sellaista se elämä tuppaa olemaan. Kaikkea ei voi saada", Anna vastasi
yllättävä murhe äänessään. "Mikä sitten ei toimi teillä? Vai pitäisikö
minun jo olla hiljaa?" hän jatkoi. "En tiedä, missä vika on. Se vain on. En
rakasta häntä niin paljon kuin haluaisin rakastaa. Koko ajan tuntuu, että
voisin rakastaa jotakuta ihmistä aivan eri lailla. Mutta en tiedä, onko
sellaista ihmistä olemassakaan", selitin järkyttyen avoimuudestani. "Se,
että olemme yhdessä... johtuu siitä, että hän on kuitenkin hyvä ja
välittävä ihminen. Hyvä ystävä, mutta ystävä jonka seurassa kuitenkin
täytyy aina olla jollain tavalla varautunut. Ja johtuu se varmasti myös
seksistäkin", selitin otsa kurtussa.
Anna oli hiljaa. Mietin olinko paljastanut liikaa itsestäni. Kertonut
liikaa alhaisesta luonteenlaadustani. "Tiedätkö. Luulen, ettei hänkään
rakasta sinua niin kuin tahtoisi", Anna lopulta lausahti. "Mutta tämä on
vain minun intuitioni. Voin olla väärässäkin", hän jatkoi ja laski
lohduttavasti kämmenensä kämmeneni päälle. "Tuo tuntuu hyvältä", lipsahti
humalaisilta huuliltani. Hän säpsähti hiukan, mutta antoi sitten kätensä
puristua käteni ympärille. Minä käännyin katsomaan hänen kasvojaan. Voi
että ne olivat kauniit. "Mutta sinua minä voisin rakastaa", töksäytin
järkyttävän tyhmästi. Nousin äkkiä ylös ja vältin katsomasta häntä silmiin.
"Täytyy mennä. Olen aivan humalassa", murahdin jollekulle eteisessä ja
nappasin kiireesti takkini. Sitten syöksyin itku kurkussa kylmään
syysyöhön.
Anteeksi Kale ja kumppanit! Taaskaan en päässyt asiaan, eikä aika enää
riitä. Jatkan joskus toiste, jos tarvetta ilmenee.
T. Äijä
Vastaukset 12
Vanhimmat
Täytynee lopettaa tämä hosuminen.
Ryöks!
Kerro noi runkkauksesi ihan vain pöytälaatikollesi. Yök!
Yrittäisit edes :(
Tämä on roskaa.
et ole saanut yhtään kiitosta. Lopeta jo.
hei Äijä
olet tämän hetken suosikkini
erinomaisen hyvä kirjoittaja, ja tiedäthän sinä sen itsekin
nuo huumorintajuttomatkin joutuu lukemaan loppuun asti kun eivät malta lopettaa kesken
kiitos jutuista
Hyviä stooreja, mutta voisi jo pikkuhiljaa tapahtua jotain seksin sarallakin
Ymmärrän kaiketi kritiikkinne. Päähenkilöni ärsyttää kaikkia. Varsinkin ranskalaisten elokuvien inhoajia. Henkilöiden rahvaanomaisuus ja koko käsittelytapani on epäilemättä rasittavaa. Dialogini on surkeaa, sillä en ehdi kirjoittaa sitä. Henkilöhahmoni jäävät latteiksi. Kuvailuni jää suppeaksi, koska itse tarinankin pitäisi ehtiä rullaamaan eteenpäin. Pahalta näyttää.
Tarinassa on liian vähän seksiä. Seksi on tylsää perusseksiä. Seksiä kuvataan aivan liian vähän. Tarina on aivan liian suppea ja aiheeltaan aika huono "oikeaksi kirjallisuudeksi". Seksinovelliksi se puolestaan on liian pitkä ja liian merkillinen. Ehkä se johtuu siitä, että tavoitteena ei ole pyrkiä kertomaan sitä, miltä tuntuu rakastella nuorta tai vanhaa naista. Ehkä se pähkäilee liikaa sitä, kuinka harvoja valintoja elämässä uskaltaa tai ehtii tehdä. Ehkä se miettii liikaa, mikä lopulta sitoo ihmisiä toisiinsa, mikä taas kiehtoo toisessa ihmisessä. Ehkä se pohtii liiaksi ihmisen riittämättömyyttä. Ehkä tämä on vain itseinhoa pornografista kulttuuria kohtaan. Jospa tämä onkin vain talvimasennusta. Elämä lipuu ohi, suuret valinnat on tehty ja äijä vain kirjoittelee tänne ja odottaa elämän ehtoota.
jatka ihmeessä hyvä stoori.jännittää jo pääsitkö
vetään moilasen annaa ja oliko vuosien haaveilun väärtti ja miten meni hannan kaa?tuliko ero vai
rupesitteko harrastaan kimppakivaa kolmistaan
vai?pliis jatka ihmeessä älä pidä vanhaa miestä pinteessä haluan tietää miten kävi jatkossa..
Jos siis yhtään siltä tuntuu. Lopun voi lätkäistä tänne näkösälle vaikka äijä-nimellä, jos haluaa yhä piruilla. Vilkaisen tosin tämän vaihtoehtoversion vasta sitten, kun olen postittanut tänne oman versioni. Kiinnostaako ketään koettaa? Joillakin tuntuu olevan vahvoja mielikuvia siitä, mitä pitäisi tapahtua ja miten se pitäisi kertoa. Antaa mennä.
Todella hyvä novelli! Olen erittäin iloisesti yllättynyt. Lisäksi, seksinovellin ei tarvitse olla täynnä paneskelua yms, tämä oli täynnä seksuaalisuutta! Tai sitten se johtuu vain siitä, että olen nainen. Mutta jos vain tuntuu siltä, niin jatka ihmeessä!!! Tiedän, että se tulisi onnistumaan todella hyvin.