Olen mennyt parempaan suuntaan kun EN antanut anteeksi,
Mitäpä haittaa tästä, että voin vähän paremmin olisi minulle tai minun vanhemmilleni tai kenellekään?
Vanhemmistanihan tulee tavallaan vähemmän syyllisiä anteeksiantamattakin, jos minä selviän tästä paremmin.
Siinä anteeksiantamisessa on se huono, kun silloin jää pyörimään typerissä jutuissa. Minun mielestäni on parempi todeta, ettei kertakaikkiaan hyväksy mitä tahansa, jotta voi tulla sieltä pois.
Riippuu varmaan ihmisen luonteesta, että mitenpäin tämä menee.
Toiset pääsee pois paskasta antamalla anteeksi, toiset sanomalla: "En hyväksy ja piste."
Mutta jos olisin antanut anteeksi pyörittäisin vieläkin sitä yhtä ja samaa olotilaa kuin muutama kuukausi sitten.
Minulle ei sovi se äärimmäisyyksiin venytetty tulkinta kristillisestä anteeksiannosta omakohtaisesti toteutettavaksi, koska menen sillon todellakin äärimmäisyyksiin.
Mitäpä haittaa tästä, että voin vähän paremmin olisi minulle tai minun vanhemmilleni tai kenellekään?
Vanhemmistanihan tulee tavallaan vähemmän syyllisiä anteeksiantamattakin, jos minä selviän tästä paremmin.
Siinä anteeksiantamisessa on se huono, kun silloin jää pyörimään typerissä jutuissa. Minun mielestäni on parempi todeta, ettei kertakaikkiaan hyväksy mitä tahansa, jotta voi tulla sieltä pois.
Riippuu varmaan ihmisen luonteesta, että mitenpäin tämä menee.
Toiset pääsee pois paskasta antamalla anteeksi, toiset sanomalla: "En hyväksy ja piste."
Mutta jos olisin antanut anteeksi pyörittäisin vieläkin sitä yhtä ja samaa olotilaa kuin muutama kuukausi sitten.
Minulle ei sovi se äärimmäisyyksiin venytetty tulkinta kristillisestä anteeksiannosta omakohtaisesti toteutettavaksi, koska menen sillon todellakin äärimmäisyyksiin.
Vastaukset 145
Vanhimmat
Luulen että tuo anteeksianto ymmärretään monella eri tavalla. Itse olen myös sitä mieltä että minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, eihän kukaan ole anteeksi pyytänytkään.
Mitä voin tehdä, ja olen tehnyt, on että olen painanut narsistin tekoineen arvottomien ja merkityksettömien asioiden lokeroon. Narsisti ei suuremmin tunnemaailmaani enää rasita koska hänellä ei ole merkitystä.
Aivan.
Minulle tämä anteeksiantoteema vähän paisui, koska ensimmäisen kerran kun uskaltauduin avautumaan asiasta, minulle välittömästi useamman kerran sanottiin napakasti: "Mutta kaikista tärkeintähän on antaa anteeksi !"
Todellisuudessa taikasanojoja ei tietenkään ole. Koetut paskamaisuudet myllertävät mielessä oman aikansa, ehkä kuukausia, ehkä vuosia. Mieleen jää arpia, jotka voivat muistuttaa menneistä. Joskus jää avoimiakin haavoja. Joka tapauksessa uhrin on saatava käydä asioita läpi omaan tahtiinsa, yrittää löytää tapahtumiin logiikkaa ja selityksiä. Suotuisissa oloissa mieli parantaa kokemansa kolhut ajan kanssa.
Mun mielestä oma mieli tekee työn parhaiten itse, koska vain sillä on käsitystä millaisissa aivoissa se asuu.
Olen päätynyt paasaamaan aiheesta, koska olen aina ollut ÄÄRIMMÄISEN anteeksiantavainen ihminen, niin en millään ymmärrä miksi aina juuri minä olen saanut ja varmaan saisin vieläkin, jos joltain kysyisin, kaikkein napakimmat anteeksiantoneuvot ?
Asia on siten mennyt äärimmäisiin hillittömyyksiin, eikä äärimmäisyydet useinkaan ole hyväksi.
Siis jos olisin uskonut niitä neuvoja, olisin hiljentynyt heti ja kaikki esim. tänne kirjoittamani olisi jäänyt ikuisesti kirjoittamatta ja pimentoon.
Kommentoin tässä vielä itseäni.
Sitten vielä ihmetellään, että miksi yhdelle ja samalle olisi voinut tapahtua niin paljon kaikkea poikkeuksllista. Onko se ihmekään tollasissa äärimmäisissä olosuhteissa ?
Saatteko te muutkin tietokoneeltanne aina suuren määrän näitä tehtäviä todistaaksenne ettette ole robotti vai olenko vaan niin huono näissä, ettei tietokonekaan vakuutu :) ?
Minäkin olen aina saanut kuulla omasta syntisyydestäni.
Jos en anna anteeksi Jumala ei anna minulle anteeksi.
Mies kihisi hampaiden välistä: "Anna minulle anteeksi!"
Mitä anteeksi antamiseen sisältyy?
Ei sitä, että anteeksiantaminen vaatisi rikolliseen käytökseen alistumista!
Sitä antaa anteeksi, kun poistaa mennet vääryydet mielestään "psyykkisellä lobotoimisella" ja jatkaa omaa elämäänsä ilman väkivallan harjoittajaa.
Moni, varsinkin miehet luulevat, että anteeksianto merkitsee heille vapautta jatkaa entiseen tapaansa ilman seurauksia.
Raamatullisesti, mistä laki on kai johdettu, antteeksiantoon vaaditaan:
aito katumus, anteeksipyyntö, kääntymys.
Sitä harva osoittaa, vaan antaa, mitä "toinen ansaitsee".
Kun minulta ei ole edes kukaan niin pyytänyt anteeksi, etten olisi antanut anteeksi, niin en tajua miksi tuntuu siltä kuin minua syytettäisiin jostain anteeksiantamattomuudesta.
Tämä koko juttu tuntuu vähän samanlaiselta kuin se kun neljä vuotiaita opetetaan pyytämään anteeksi, tässä uudessa versiossa vaan ei pyydetä anteeksi, vaan annetaan anteeksi.
Vähän niinkuin näin: "No niin nyt kaikki 40-60 vuotiaat ihmiset antakaa kiltisti anteeksi niinkuin täti sanoo."
Voi taivas !!!
Olen minäkin tullut siihen uskoon tällä palstalla etten ole robotti. :D
Et ole, pieni hetki pois koneelta niin että et käytä niin joudut kokoamaan taloja tms.
Ei tarvi antaa anteeksi jos ei itse halua. Sinä itse päätät siitä mitä tunnet. Kukaan muu ei päätä siitä sun puolesta.
Arvon "leidit": anteeksianto myös itseänne kohtaan on tärkeää jotta tuo katkeruus siirtyy takavasemmalle. Kohdatkaa itsenne ja tunteenne rehellisesti.
Se on helpommin sanottu kuin tehty! Pyytelen vielä anteeksi lastenkarissa
tehtyjä ilkeyksiäni! Sisarukseni ovat antaneet anteeksi, mutta minä häpeän!
On mustaa valkoisella, että menneet on unohdettu, mutta "hyi !"minua!
Nyt mm. Miettimistä nimimerkille miettimistä.
En ole ikinä ennen sanonu tätä suoraan kenellekään kun olen aina yrittänyt vain hyvin hienotunteisesti vihjailla vastaavia kommentteja kuunneltuani.
Se ei ole omien tunteiden kohtaamista, että joku muu nimeää jonkun itse haluamana tunteen jota ehdottaa toisen maistelevan ja vastaavan miltä maistuu.
Oikeaa omien tunteiden kohtaamista on se, että ihminen saa myös itse nimetä tunteensa.
Se että joku toinen nimeää tunteet toisen puolesta, on nähdäkseni rankkaa projisointia ja vallankäyttöä, eikä kohteelle anneta edes oikeutta puhua omista tunteistaan tai edes koittaa tuntea niitä. Sen sijaan toinen ihminen haluaa hänen maistelevan määräämiään tunteita. Tässä tapauksessa vieläpä jotain epämiellyttävää: "Katkeruutta", joten jse ei ole mitään emotionaalista hyvänteleväisyyttä toista kohtaan...
Ja minä koko ajan olen ihan huuli pyöreenä mistä ihmeen katkeruudesta jotkut solkenaan puhuu tämän anteeksiantokysymysen yhteydessä ?
Miltä se tuntuu, se mitä sanotaan "katkeruudeksi" ? Raa'alta raparperilta niinkuin ?
Minä ymmärrän anteeksiannon lähinnä filosofisena tai uskonnollisena kysymyksenä, että missä tilanteessa kuuluu antaa anteeksi,
Suoraan sanottuna en edes oikein ymmärrä mistä he puhuvat, jotka puhuvat asiasta jonain tunnekysymyksenä.
Minä en mahdollisesti tunne lainkaan jotain "katkeruudeksi" nimitettävää tunnetta, joka jollain "anteeksiannolla" poistuisi. Siksi olen ollut jo monta vuotta todella turhautunut teemasta, ja siksi sitä näin paljon puran. MINUN tunteeni on enemmänkin turhautuminen ja ahdistuminen inhottavasta sanasta: "katkeruus", jota "auttajat" hokevat.
Että näin. Mutta kukapa koskaan minun tunteitani olisi kysynyt.
Tyrkyttävät aina minulle omiaan muka minun tunteinani ja tulen siitä pahoinvoivaksi. Mutta tosiaan ei ketään minun tunteet ole ikinä vielä kiinnostanut.
Mutta joo. Minulla on semmonen tunne, että minua äklöttää sana katkeruus ja koen sen jonkinlaiseksi emotionaaliseksi kiusaamiksi, kun sellaista vastenmielistä sanaa hoetaan muka jotenkin minuun liittyvänä ja muka "avuksi".
En näe siinä mitään järkeä lainkaan. Että näin.
Mutta omia tunteitaanhan ei sovi tuntea, kun aina pitäisi tuntea niitä mitä joku muu ideoi ja vieläpä nimittää minun tunteikseni edes minulta kysymättä. Olen ihmetellyt sitä meininkiä koko ikäni.
Ihmettely voisi vielä olla tässä minun tunteeni.
Olisi paljon helpompi kun saisi ajatella omat tunteensa omalla logiikaallaan, niin siinä olisi jo suurin osa ongelmaa ratkottu. Suurin ristiriita tulee siitä kun muut sanoo aina minulle eri tunnetta kuin mitä itse tunnen. Siksi minun mielestäni keskustelu ei oikeastaan auta mitään, koska siinä ei saa koskaan puhua omista tunteistaan, vaan pää täyttyy niistä toisen tunnejutuista, jotka sitten estää omien tunteiden ajatteluakin, kun pitää koko ajan käsitellä sen toisen kuvaamia tunteita.
Ja se on mielestäni tavallaan manipulaatiota, että minulle aina toinen nimeää jonkin tunteen ääneen ennekuin olen itse nimennyt mitään tunnetta ja sitten alan ajatella sitä minulle sanottua sanaa. Ja se vie kokonaan irti itsestä ja omista tunteista.
Miksi ihmiset olettaa jonkin tunteen, eikä esim. kysy: "Mitä sinä tunnet ?"
Ja anna itse kuvata tunteitaan. Aina johdatellaan ja sanotaan vaikkapa ehdotus, että tunnetko sitä ja sitä tunnetta. Minusta se on inhottavaa jotenkin. Koska sitten eläydyn niiden tunteiden tunnelmaan mitä minulle on ääneen sanottu, vaikka ne eivät olisi omianikaan.
Eikö olisi asianmukaisempaa kysyä aina ihmiseltä itseltään täysin avoimena, että mitä hän tuntee ?
Sitten kerran kun selitin, etten tunne katkeruutta, niin minulle vastattiin jotain niinkuin ettei minulla sitten ole mitään ongelmaa. En näe siinäkään mitään logiikkaa, että jos vaikka ihminen jolla ei ole katkeruuden tunnetta hermostonsa tunneskaalassa, niin ei ole mitään ongelmaa kun hän halvaantuu ?
Minun logiikkaani mukaan enemmänkin halvaantuminen on oikea ongelma kuin jokin katkeruus.
Tässä vaan esimerkki miten minun keskusteluni ei toimi ja siksi käytän tätä monologia. Mutta haaveilen jo monologinkin lopettamisesta kylläkin.
Minulle katkeruutta paljon todellisempi ongelma on se, jos ei esim. pysty hyppimään. Tämä tuli tässä mieleen kun huomasin tänään jälleen pitkästä aikaa pystyväni hyppimään ja hypinkin ja pompinkin jonkin aikaa tasajalkahyppyä jne. Nyt on yksi oikea ongelma pois :)
Minulle tämä on todella tärkeää että pystyn hyppimään. Olen lapsesta asti rakastanut hyppimistä.
Ei kyllä yleinen ongelma on se, että katkeruus ajaa naisia syyttelemään ja esim.avioerossa käyttämään lapsia aseina. Niin hirvittävää on naisten katkeruus!
Ihan kannattaa miettiä niitä omia motiiveja ja vähän tutkiskella sitä omaa sielunelämää. Vain kohtaamalla asiat voi eheytyä ja nythän on niin että täällä naispuoliset kirjoittelee vaan existään ja äideistään pahaa. Tapa selviytyähän tuo on mutta tuohan on juuri narsistista. Pysähtykää naiset!!!
Juuri noin!!
Eikös nuo "hankala"t avioerolapset lähinnä pullauteta perheistä pihalle uusien puolisoiden myötä? Mikäköhän tunnetila näillä lapsosilla on?
Mutta ajatteleeko kukaan miltä tuntuu jos lukuisten ihmisten negatiiviset tunteet projisoidaan joukolla henkilöön, jota ne eivät siinä tilanteessa lainkaan koske, joka käsittelee jotain aivan muuta niinkuin vaikka läpikäy tuskallisia halvausoireita ?
Itseasiassa halvaantuneena sellainen projisointi on hermostolle vielä rankempaa käsitellä. Ei halvaantuneena jaksaisi edes ajatella sellaisia kaikenmaailman tunteita.
En minä ainakaan olisi jaksanut.
Ja jos jonkun vanhempi on vaikka psykopaatti, se ei mitenkään automaattisesti tarkoita, että hänen lapsensa olisi jotenkin katkeran luonteinen henkilö.
Minä pysyn aika iloisena jos saan rauhassa itsekseni vaikka hyppiä iloisesti.
Ihan tosi on ihanaa hyppiä kun ei ole 5 vuoteen pystynyt kunnolla hyppimään.
Minusta tuntuu nyt oikeasti mahdollisesti jätän tämän palstan, koska minusta tuntuu siltä, että tulen hulluksi, jos vielä kuulen tästä katkeruusaiheesta,
Yritin pitkän ymmärtää, että kyse on jostain kollektiiviesta katkeruudesta tms., mutta en jaksa enää.
En enää puhu ihmisten kanssa, jotka jauhaa katkeruudesta.
Pyydän anteeksi, kyse on siitä että minulla on huono empatia tähän tiettyyn aiheeseen, sillä en itse oikeen ole parisuhdeihmisiä ollenkaan. Joten kuulostan varmaan tässä rajatussa aiheessa töykeälle.
Minua ei haittaa, jos en saa jotain miestä tai semmoset asiat ylipäätäänkään.
Niin no, lapsia minä tässä tarkoitin. Olen ymmärtänyt sinun tarkastelevan juuri lapsena uhriksi joutuvien edesottamuksia. Ja katkeruus on varmaan tosi väärä eikä suinkaan päällimmäinen tunne vallattoman kaltoinkohdellun kohteelta siinä varsinaisessa tilanteessa. Mutta minusta on aika ymmärrettävää että vuosikymmeniä jatkuvasta väärinkohtelusta seuraisi monellekin katkeruutta. Ehkä sitä voisi liennyttää vaikkapa edes tunnistamalla oikein lapsen tilanteen ja hänen tunteensa. Tai miksi muuten ylipäänsä sekaantua asiaan ja kuluttaa mukamas auttajien ominaisuudessa veronmaksajien rahoja.
Lisään vielä että minustakin tällainen tunnepitoinen psykologiasointi asioissa on yksipuolista ja riittämätöntä kun kyse on väärinteoista ja ihan rikoksista, joita mahdollisesti jatketaan ja ylläpidetään kunnes kuolema korjaa. Miksi ylipäänsä on sitten kehitetty mitään yhteiskunnallisia auttamisinstansseja yliopistoista rikosoikeuteen ja lastensuojeluun, jos ne ei kerran toimi. Aikuisten päivähoitopaikoiksi? Ihan kauhea olohan tuostakin artikkelista tuli kaikessa huonoudessa ja kykenemättömyydessä ja ties missä väärin taas olemisessa ja kokemisessa.
http://www.mtv.fi/lifestyle/tunteet/artikkeli/katkeruus-syo-ihmista-nain-kay-jos-et-osaa-antaa-anteeksi/3193992
Anteeksi, mutta ihanaa lukea näitä nyt. Kerrankin joku ymmärtää minunkin tunteita !
(En tosin lukenut linkkiä)
Juuri tuolta se tuntuu, pitäisi huolehtia vastuullisesti asioista, mutta keskitytäänkin pääasiallisesti johonkin ihmeen suhteiluun, mustasukkaisuuksiin, rakastumisiin, katkeruuksiin ja anteeksiantamisen opetteluun sen sijaan .
Hämmentävää...
Minä aina luulin, että kaikenlainen asioiden hoito olisi jotenkin tietopohjaisempaa, mutta käytännössä tiedosta aika harva on edes kiinnostunut.
Ainoa mikä kiinnostaa: "Oletko katkera, rakastunut, tai mustasukkainen ? Aika moni on. Anna anteeksi !"
Siis minua kyllästyttää tuo kun olen kiinnostunut ihan toisenlaisista asioista.
Mieluummin vasta niiden jälkeen voisi sitten vaikka huvikseen rakastuilla.
Tässäpä listaa artikkelista kopioituna heille, jotka eivät linkkejä mene avaamaan. Nyt ei muuta kuin tutkiskelemaan tilannetta:
"Jos en anna anteeksi...
– Tunteet jäävät käsittelemättä.
– Avoimuus vähenee.
– Teen omia tulkintojani, jotka jäävät tarkistamatta.
– Saatan pitää luulojani tosina.
– Tuomitsevuus lisääntyy.
– Teen toisista ihmisistä syyllisiä.
– Haluan näyttää, että pärjään – en koskaan pyydä apua.
– Kuva itsestäni voi olla hyvinkin epärealistinen.
– Asetun ylpeänä toisten yläpuolelle tai koen olevani uhri, ja näin ollen uhrius syvenee.
– Ärsytyskynnykseni laskee.
– Alttius uusille loukkauksille kasvaa.
– Loukkaan muita entistä alttiimmin ja kärkkäämmin.
– Olen pisteliäs ja teräväkielinen.
– Negatiivisuus ja tyytymättömyys lisääntyvät.
– Ystävät ottavat minuun etäisyyttä.
– Otan itsekin etäisyyttä ystäviini.
– Yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunne kasvaa.
– Koen itseni hylätyksi.
– Voimani vähenevät.
– Ilo vähenee, negatiivisuus kasvaa.
– Saatan tehdä jotain arvojeni vastaista.
– Asia pyörii mielessä yötä päivää, eikä unohdu.
– Ruumis ja mieli saattavat sairastua.
– Katkeruuden myrkky voimistuu.
– Saastutan muutkin ihmiset katkeruudellani.
– En ole vapaa."
Mielenkiintoinen kohta tuo uhrius syvenee? Onko teillä omakohtaisia kokemuksia?
Kiitä mainiosta listasta! Otan sen talteen ja alan työskentalemaan "terapeuttisesti!
Tulee 26 päivää ja laiskanlaksyä kirjallisisa pohdiskeluja.
Mahtaisiko anteeksiantoa herua ensikuussa helpommin?
Hmm..herua helpommin? Pitäisikö pikemminkin sanoa, että saisi heruteltua itsestänsä sen armon ja anteeksiannon itselleen, jotta saisi asiansa käsiteltyä, että lopunperin aika yksinäistä työskentelyä ja omaa pohdintaa kysymysten äärellä.
Voin yksiselitteisesti vastata että niin kauan kuin annoin anteeksi ilman mitään rajaa uhrius syveni.
Mun mielestä rajaton anteeksiantaminen on vaarallista.
Asiasta kolmanteen. Hoksasin juuri miksi minuun mahdollisesti ei usein suhtauduta vakavasti vaikka olenkin keskivertoa vakavamielisempi ajattelija. Minä en todellakaan näytä siltä !
Yritin tuossa ottaa itsestäni mahdollisimman asiallisen näköisiä valokuvia. Näytän auttamattomasti hassulta niin, että meinaan itsekin purskahtaa nauruun hassuimpien kuvien kohdalla. Tämä kenties nakertaa ja on nakertanut uskottavuuttani koko elämäni ajan, mutta se ei ole oikeudenmukainen peruste !
En minä ymmärrä miksi ulkonäöllä olisi niin paljoa tekemistä uskottavuuden kanssa. Olen minä nähnyt tavallaan aika hassuhkon näköisiä ihmisiä ihan uskottavissa asemissa täysin uskottavina..
Minulla on ollut nuorempana ongelma siitä, että olen vaikuttanut varsin lapsenomaiselta. Minulta on nyt vielä keski-iässä kysytty puhelimassa äänestä päätellen olenko jo täysi-ikäinen ?
Niin tämä varmaan on lisännyt sitä suhtautumista, että: "Kyllä varmaan sun isä ja äiti tietää tämän asian paremmin!" (Vaikka minä olisinkin henkisesti kypsempi osapuoli.)
Ah joo ymmärrän.. joskus noi asiat voi olla tosi ristiriidassa. Ja joidenkin sukulaistätien ja -setien mielikuvissa sitä on naulittu kai ikuiseksi lapsoseksi, jonka kuperkeikkoja he seurasivat kesällä 1982.
Minä tiedän, että sellaista oikeasti tapahtuu, että jos ihminen yrittää asioida erilaisissa asioissa erilaisissa paikoissa, niin monenkinlaisissa vakavissa asioissa voidaan vastaukseksi väittää, että se asia minkä takia henkilö asioi ei ole totta, vaan henkilö on rakastunut tai katkera tms. ja sen takia keksii keksittyjä asioita.
Minusta se on aivan käsittämätöntä.
Olen kyllä huomannut näin aikuisiällä koettessani selvitellä asioita että (tunne)motiivien kaivelu ja projisointi on melkein kautta leikkikentän päällimmäinen huolenaihe esittämäni asian kustannuksella. Kukaan ei perehdy esittämääni asiaan vasta kun onnellisimmissa tapauksissa ihan mahdottoman vänkäyksen ja väännön lopuksi. Ja sitten ollaan neuvottomia? ja kyvyttömiä?, avuttomia? ja taivastellaan ehkä maailman menoa yms. ihan mahdotonta ja kyllähän se väsyttää. Tunne ehkä sekin kaikkien asioista väännettyjen tunneasioiden keskellä.
Tunnistan linkistä useimmat kohdat. Ja syynä on se, etten anna anteeksi?!?!!!
Mutta tosiaan avartavaa näin lukea että muilla on samanlaisia kokemuksia, että tiedän, ettei mitenkään erityisesti juuri minulla ole sellaisia kokemuksia.
Tosiaan mielenkiintoista, että miksi eniten kiinnostaa tunnemotiivien kaivelu ja projisointi itse asioiden kustannuksella ?!?!?
Mennään niinkuin henkilöön enemmän kuin asiaan.
On kai maailmassa ja elämässä merkittävämpiäkin asioita kuin ne tunnekaivelut ?
Enkö minä muka käsittele mitään asioita, vaikka "filosofoisin" ja itsestutkiskelisin kriittisesti kaiken päivät, jos en juuri määrätyllä metodilla anna anteeksi ?
Minun mielestäni tuo lista on kauheeta pelottelua mitä tapahtuu, jos ei anna anteeksi oikeaoppisesti !
Näin on!
Minua on kyllä useimmiten on neuvottu päästämään irti... En ole varma että mistä? Muista, totuudesta, asioistani, itsestäni.? Mä luulen että tuoirtipäästömantra on niinkuin viimeisintä muotia. Seuraukset irtipäästämättömyydestä on samat ja yhtä kauhistuttavat.
Niiin...
:)
Itseasiassa koen koko ajan saavani asiaani ja tunteitani käsiteltyä, vaikka en ole totellut sitä anteeksiantoa oikeaoppisesti. En myöskään tunne itseäni yksinäiseksi.
Minusta on sitä paitsi tullut iloisemman ja reippaamman oloinen viime aikoina ja halvausoireita on lievittynyt, samaan aikaan kun olen intellyt tästä anteeksiannosta. Miten tämä on selitettävissä ?
Ilmankos kaikki neuvoo sitä anteeksiantoa. Jos on lukenut tollasia listoja niin mitä muuta sitä uskaltaisikaan kuin neuvoa oikeaoppista anteeksiantoa !?
Alan ymmärtää kenties... :)
Siinähän se pointti onkin....minulle nuo asiat eivät liity anteeksiantoon, vaan ihan siihen, että siirrän narsistin elämäni ö-mappiin.
En "asetu ylpeänä toisten yläpuolelle", asetun ylpeänä vain narsistin yläpuolelle. Muiden suhteen jatkan kuten ennenkin, ehkä vielä arvostaen heitä enemmän
Minä taas en ole asettanut itseäni koskaan kenenkään yläpuolelle semmin kuin alapuolellekaan. Minut on kyllä asetettu ylivoimalla ulkopuolelle jo lapsena ja yhä uudelleen ja uudelleen. Nyt sitten pysyvästi osattomaksi ja osallistumattomaksi sekä kyvyttömäksi. Mutta tästähän ei saisi kertoa ettei vaan kukaan loukkaanu tai syyllisty. Annan siis anteeksi. Mikä ei kyllä ole mitenkään osallistavaa, mutta mistä sitä tietää minä apokalypsin anteeksiannollani vältän ja lunastan...
Just tää. Mullekin on tehty näin, mutta niin kauan kun annoin anteeksi pysyinkin siellä sosiaalisesti täysin osattomana.
Nyt minä koen paljon paremmin mahdollisuuksia sosiaalisiin suhteisiin, koska nyt voin hakeutua itsevarmemmin muiden seuraan, pois niiden seurasta, jotka vähättelee minua kohtuuttomasti.
Luin tänään netistä ulkomaalaisia ohjeita: Älä kuuntele, kun joku puhuu loukkaavasti !
Miksi juuri missään täällä Suomessa en ole kuullut noin yksinkertaista neuvoa ?
Täällä vaan pitäisi ikäänkuin kuunnella mitä tahansa koko ajan anteeksiantaen.
Sellainen on kuormittanut hermostoani valtavasti.
Mä otan nyt ton vähän ulkolaisemman linjan, kun ei tästä muuten tuu mitään.
Mun mielestä jos nöyryyttä pidetään hyveenä, niin sitten sillä perusteella nöyriä ihmisiä tulee myös arvostaa.
Min mielestä on kaksinaismoralistista ihannoida nöyryyttä, mutta sitten kuitenkin nöyryyttää nöyriä ihmisiä.
Niinpä. Samoin kuin pitää lapsia suojeltavina ja resurssoitavina olentoina mutta ei kuitenkaan sitten suojella tosi paikan tullen, ja joita ehkä useissakin tapauksissa potkaistaan heti ekan nurkan takana parrasvaloista päästyä. Ja onhan noita juhlapuheiden ja todellisuuden kohtaamattomuuksia vaikka hurumykket.
Vielä yks.
Minun mielestä se on tosi outo sosiaalinen ilmiö, mutta varmaan yleinen,
että kun joku kohtelee huonosti, niin "kaikki " (lainausmerkeissä koska ei kirjaimellisesti kaikki )seuraa perässä, koska todetaan ettei asialle voi mitään, mutta huonosti kohtelija kuitenkin saa anteeksi.
Niin kannattaakin ehkä sanoa, ettei tämä joku saa anteeksi, niin ehkä sitten ne muut alkaa miettimään kannattaako seurata perässä...
Oliskö tää jotenkin näin ?
Oikeastaan lieniskö se riittävän hyvään kohteluun, jos keksisi jonkun keksityn tarinan ystäväpiiristä, jossa itsellä on todella kunnioitettu asema ? :)
Toi on varmaan laumakäyttäytymisen lainalaisuuksia. Mitä kunnioitetut johtajat edellä sitä hovi perässä. Sopii myös perhe- ja sukulaumoihin. Ainahan (useimmiten) suhteissa on valtapelit mukana. Ylennellään ja alennellaan milloin minkäkin tuulentuiverruksen myötä, ja mikäpä siinä, mutta jos ne on kovin lukkiutuneet ne asemat ja roolit yhteisössä, niin kasan alimmille ei juuri päivä taida päästä paistamaan. Tietysti suuremmissa asuinpaikoissa voi vapaammin valita seuransa, mutta lapsesta asti kun on joutunut kohtuuttomasti murjotuksi niin kyllä se vaan mystisesti haistetaan.
Itse en voisi kuvitellakaan olevani sellaisessa asemassa missä muut seuraisivat anteeksiantamattomuuttani, tai että siitä seuraisi mitään kummoisempia sosiaalisia seurauksia väärintekijälle. Johtuu varmaan osittain arvoistani, koska olen todellakin saanut huomata omaavani ehkä aika poikkeukselliset. Varmaan poikkeuksellisten kokemusteni myötä. Siis ehkä pidän väärinkäyttäytymistä ja väärintekoa erlaisina kuin mikä muille sen keskimääräinen merkitys on, tai miten se heille merkityksellistyy.
Mutta tosiaan parhaiten tulen toimeen aika avarakatseisten ihmisten kanssa keillä ei ole tarvetta kauheasti arvostella tai pyrkiä ohjailemaan oman olemassaolon tavan mukaisiksi. Itsekin kun sallin monen moista mönkijää.. Tosin viime aikoina ihan tietoisesti olen alkanu maksella takaisin samalla mitalla joillekin, ellen sitten vallan ole heittänyt menemään.
En mäkään näiden tiettyjen ihmisten kanssa voi saada normaalia asemaa koskaan,
mutta vaikuttaa siltä, että muualla voisin saada toisenlaisen osan.
Minä jään kaipaamaan sinua mikäli kokonaan poistut täältä. Minusta sinun pohdinnoissasi on ollut paljon tervehdyttäviä ja elähdyttäviä asioita. Ihan mielelläni olisin tavannut sinut elävänäkin. Ymmärrettävästi paremman seuran mahdollisuus voi imaista mukaansa.
Kiitos. Minä kun en tietenkään yhtään tiedä kuka sinä olet :)
En ole ihan varma vielä tämän palstan suhteen, kun joka toinen päivä tulee mieleen uusia juttuja mitä voisi tänne kirjoittaa ja sitten joka toinen päivä tulee mieleen, että josko olisi aika tehdä jotain muuta. (nyt on taas mielessä jotain kirjoitettavaa, mutta en tiedä jaksanko kirjoittaa.)
Saatan tässä jonkin aikaa vielä pyöriäkin, mutta ei varmaan ole tarkoitus enää vuosikausia.
En oikeastaan tarkoita että täällä olisi sen huonompaa seuraa kuin muuallakaan,
mutta on hyvä vaihtaa kontekstia ja aihepiiriä välillä jo ihan siksikin että aivoihin kasvaisi enemmän erilaisia ratoja. (joillakin kun lähipiirissäni ne radat ovat kovin yksipuoliset ja olen itsekin sille vaikutukselle altistunut)
Kirjoittaja on fiksu ihminen. Hän lienee kuitenkin aikuinen ihminen joka on halvaantunut.
Luen nyt kirjaa nimeltä MYKKÄ HUUTO Poika joka jäi oman kehonsa vangiksi.
Se on karmaiseva tarina siitä että lapsi sairastuu nuorena ja oireena on vain kurkkukipu.
Vuoden kuluttua siitä poika ei kävele, jalat ovat käpristyneet sisäänpäin, ei puhu.
Sairauden ekat vuodet meni niin mutta poika rupesi tiedostamaan asioita joita kukaan ei tajunnut.
Vuodet hän pani merkille sanat ja liikkeet, mikä mitäkin tarkoitti.
Vihdoin hänen hoitokotinsa terapeutti tajusi että poikahan ymmärtää mikä ei pitänyt olla mahdollista.
Kaikkien vuosien jälkeen Martin pääsee naimisiin.
Kirjan on kirjoittanut Martin Pistorius ja Megan Lloyd Davies
Siinä on paljon ainesosia tämän ketjun aloittelijaan ja yhteinen heidän nimittäjänsä on "väärinymmärretty".
Kukaan meistä ei voi mennä toisen pään sisään mutta joinkaisen ao.ihmisen kanssa läsnäollessa kannattaisi käyttää myös vaistoansa, puhumattakaan siitä että kuuntelisi häntä herkemmällä korvalla.
Kaikkea hyvää alkukirjoittajalle ja anna kuulua itsestäsi vointi mukaan. Oma mieheni sai aivoinfarktin viime vuoden olekuussa mutta toistaiseksi kaikki on "noin" hyvin.
Tarkennan, koska en joka viestiin kirjoita tarkasti.
En halvaantunut kokonaan, vaan osittain jonkinasteisesti muutamaksi vuodeksi. Pystyin jotenkuten kävelemään melkein koko ajan. Mutta ehdin kokea sitä ruumiiseen vangiksi joutumista. Silloin ei myöskään ulospäin näy kunnolla, että kuka on sisällä. Itseilmaisu rajoittuu päällepäin. Ja jos yrittää selittää, ettei luonnostaan ole sellainen henkilö jolta sillä hetkellä vaikuttaa, eihän sitä juuri kukaan tajua.
Niin, kaikki hylkäsi kun se puolihalvaannus tuli, mutta nyt heti kun olen alannut vaikuttaa taas kutakuinkin lähes itseltäni, olen saanut uusia yhteyksiä ihmisiin.
Minä en ymmärrä sitä miksi puolihalvaantuneen läheisen hylkäämistä pidetään luonnollisena reaktiona. Mutta luin tuolta lehdistä jotain artikkeleja, että jossain samansuuntaisissa sairauksissa niin on käynyt muillekin. Mutta itseni kohdalla koen siinä hyvänkin puolen. Ei ole kiitollisuuden velkaa kenellekään, joten se on jollain tapaa vapauttava kokemus tulla täysin hylätyksi, vaikka tuntuu vähän hassulta sanoa näin.
Mutta sen mä vielä sanon, että on superhirveä kokemus olla fiksu ihminen mutta kykenemätön ilmaisemaan sitä fyysisten hermostovammojen takia. Mutta olla koko ajan tietoinen tilanteestaan.
Niin tuota ilmaisunrohkeuteni varmaan kumpuaakin siitä, kun menetin suurimman osan ilmaisukykyäni vuosiksi.
Niin kun alkaa pystyä hiljalleen ilmaisemaan, sitä on aika innokas ilmaisemaan :)
Hylkääminen, kun sairaus kohtaa läheisen, johtunee pelosta ja siitä kyvyttömyydestä kohdata sairas. Sairaus voi olla aivan mikä tahansa, joka hankaloittaa yksilön arjessa suoriutumista, ei välttämättä juuri halvaantuminen, se vain näkyy ulospäin kaikkein selkeämmin. Jos näistä hylkäämisistä voi jotakin positiivista löytää, niin ainakin sen, että vain todelliset ystävät jäävät jäljelle. Oikeastaan taas laajemmin tarkasteltuna aivan sama mikä kriisi ihmistä kohtaa, niin sillä on samanlaiset seuraamukset.
Minä en ymmärrä siksi, kun oma ajatteluni perustuu eettiseen pohdintaan.
Onko eettistä hylätä läheinen siksi että hän on sairastunut tai on tapahtunut jokin muu onnettomuus: "Ei ole". Ja asia on sillä selvä: En hylkää läheistä sairastumisen perusteella.
Se on minusta sitten eri asia, jos henkilöllä on jokin oma sairaus tms. miksi hän ei voi muuta kuin hylätä.
Mutta mielestäni on todella outoa, jos kunnossa oleva normaali läheinen hylkää sairastuneen läheisin siksi, että tämä on yllättävästi sairastunut.
Minä en voisi, koska yötä päivää minua vaivaisi tunne, että se on epäeettistä, enkä voisi tehdä rauhassa mitään.
Siis joo. Tämmöisiä "läheisiä" minulla on. Hätäni hetkellä ei lapsenakaan olla autettu, vaan vielä jopa kierosti käännetty asiat ylösalaisin. Ehkä ei tosian ole mitään syytä olla huolissaan heistä. Paitsi joku epäpämääräinen väärä syyllisyys, joka on tosi huono syy.
Sairaiden hylkääminen on todella yleistä. Se tulee sairastuessa aina mukavana sivuyllätyksenä huomattua miten välinpitämättömiä jotkut ovat. Siinä saa sitten surra sairastumisen lisäksi hylkäämistä. Kannattaa hakeutua vertaistukiryhmään livenä tai netissä. Voitte yllättyä miten yleistä sairaan tai kuolevan hylkääminen on.
Johtuu kokemattomuuudesta ja empatian puutteesta. Pyyhitään se sairas tyyppi mielestä ja unohdetaan.
Enkä minä edes koe tuota ajatusta raskaaksi velvollisuudeksi, vaan oikeudeksi tehdä eettisiä valintoja.
Tosin nyt minulle ei ole montaakaan läheistä kenen kohdalla tätä tulisi soveltaa täysimitoitetusti.
Minulle ei voi olla apua "auttajista", jotka eivät perusta apuaan eettiseen ajatteluun, koska tämä käytännöllisesti katsoen tarkoittaisi sitä, että minun aivoistani ei jäisi jäljelle mitään, koska siellä ei oikeastaan ole omasta takaa koko elämäni ajalta mitään muuta kuin tätä eettistä pohdintaa.
Ovatko vanhempasi pyytäneet sinulta anteeksi? Ilman "mutta sinä" tai "anteeksi jos" ilmaisuja? Mitäpä siinä sitten anteeksi antamaan.
Minäkin jätin anteeksi antamatta kun minua syyllistettiin anteeksipyyntö kirjeessä ja olen kokonaisempi ihminen juuri siksi. Pahat ihmiset saivat jäädä taakse ja kun ei heitä enää näe eivät he pääse häiritsemään.
Ei minulta ole muistaakseni kumpikaan vanhempani koko elämäni aikana pyytänyt anteeksi mitään kertaakaan, edes mitään pientä asiaa. Minä olen hokenut anteeksi-sanaa ihan mahdottomasti nuorempana koko ajan ihmisille. Ja vielä Jumalaltakin pyytänyt anteeksi esittäen anteeksipyynnöt tuhansia kertoja kenties kymmeniätuhansia.
Äiti on sanonut monia kertoja, että valitettavaa, että näin on käynyt, mutta ei voi mitään. Ja hän toistaa sitä, että aina tapahtuu jotain tällaista valitettavaa uudestaan ja uudestaan.
Mutta en oikein osaa edes kuvitella että miten minun vanhempani voisivat pyytää minulta anteeksi mitään vaikka ajattelisivatkin olevansa syyllisiä. Ei he silleen voisi minun edessäni "nöyrtyä", että alkaisivat pyytämään minulta anteeksi. Eikä se ole nyt välttämätöntäkään, pyytäköön Jumalalta, jos huvittaa.
Mutta niin, en minä myöskään ala nyt mitään sen erityisemmin antamaan anteeksi, vaikka sitä joka puolelta toitotetaan. Minua stressaa se toitotus, joten yritän pysytellä toitottajista etäällä.
En anna anteeksi siksi kun silloin minä myöntäisin valeen, että muka olisin ollut vihainen, todeksi, enkä halua elää valeessa.
Siis itse en tarvitse anteeksiantoa, koska en tunne vihaa tai katkeruutta.
(Voi johtua siitäkin että nuorena meditoin tosi paljon ja sitten siitäkin että hermosto on liian herkkä olemaan soveltuva sellaisille tunteille. )
Esim. kateuden voitin nuorena niin, että jos tunsin kateutta, toimin päinvastoin.
Esim. kerran kun olin löytänyt yhden kivan jutun ja huomasin toivovani, ettei kaverini hankiksi samanlaista, niin sanoin kaverilleni: "Minä voin hankkia sullekin tällaisen."
Toiminta voi olla hyvä tapa muuttaa ajattelua. Kun toimii ei kateellisesti, kohta ei tunnekaan kateutta. Vaan onkin iloinen, että minäpä annoin kaverillekin samanlaisen.
Ja mitä narsistiin tulee, niin hän saa selvittää oman asiansa Jumalan kanssa,
Koska mielestäni on suorastaan vastuutonta, jos minä menen antanmaan anteeksi mitä tahansa muiden tekemisiä, jotka voi olla hyvinkin vahingollisia jollekin. Ei ole minun virkani se.
Ja en tykkää siitä anteeksiantamisesta siksikään, koska siihen tuntuu sisältyvän objektiivisestiottaen odotus, joka on sisällöltään täysin mahdoton:
Että kun henkilö antaisi psykopaatille anteeksi, jotenkin psykopaatti menettäisi luontaisen olemuksensa ja laikkaisi olemasta psykopaatti ja kaikki olisi hyvin.
Sehän olisi vähintään kuin jotain taikatemppumagiaa, jos sellainen olisi mahdollista.
Ja sitten tulee olo, että kun on antanut anteeksi, mutta psykopaatti on edelleen psykopaatti, niin siinä olisi ikäänkuin jonkun selityksen velkaa niille anteeksiantoneuvojille, että miksi tilanne ei kuitenkaan ole korjaantunut ja sitten voitaisiin loputtomasti jankata, ettei ole antanut riittävästi anteeksi vaikkei muuta tekisikään kuin antaisi anteeksi aloittaisi aamulla herättyään ja jatkaisi vielä unissaan.
Niin mitä en oikein näe sitä yhteyttä, että millälailla anteeksiantaminen auttaisi narsismiin.
Noh... ehkä siinä tapauksessa jos kyseessä on hyvin voimakkaasti vihastuva ihminen,
Tuo on aika järkevä järkeily tässä asiassa. Ja nuonhan se on, että kun asiat ei parane tai korjaannu, eikä uhrin vointi parane, niin vika on uhrin liian pinnallisessa tai epäaidossa tms. anteeksiannossa. Kauhea pelko ihmisillä juuri uhrin vihasta?! miksi juuri se pitäisi äkkipikaa tukahduttaa, jos se nyt päällimmäinen tunne edes on väärinkäytöksistä?
Tietysti olen huomannut myös ihmisten konfliktipelkoisuuden... On paljolti myös kulttuurin kysymys mistä asioista passaa olla tukkanuottasilla. Esimerkiksi naisille ja äideille ei sovi sanoa, ainakaan minkään yleisön kuullen, sitten yhtään mitään. Johan sieltä paukkaa joku tyäläismiäs ja feministit ja marxilaiset ja leninistit puolustamaan äitinaisen kunniaa ja oikeuksia. Tyttölapsia taas sopii repiä ja riepotella sinne sun tänne, koko yllä luettelemani porukan voimin.
Lisään tuohon äitien pyhimysarviooni vielä äitipuolet. Niiden ympärillä pitää hipsutella vieläkin varovaisemmin, tai muuten..
Mutta se naisten puolustaminen ei koske kaikkia naisia Suomessakaan.
Se koskee vain tietyntyyppisiä naisia.
Sitä mielestäni jotkut narsistinaisia kohdanneet miehet eivät ymmärrä. Alkavat yleistää kokemustaan liikaa.
He eivät näe, että kenties juurikin narsistiäidit tai naiset saavat enemmän puolustusta kuin tavalliset äidit esimerkiksi. Ei kaikilla naisilla ole Suomessakaan suhteessa miehiin parempi asema, Mutta jos narsistinaisia kohdanneet miehet alkavat yleisellä tasolla ajamaan naisten asemaa suhteessa miehiin alemmas, jotkut suomalaisnaiset eivät sitten enää ole sen paremmassa asemassa kuin kehitysmaidenkaan heikko-osaiset naiset.
Mielestäni liika yleistäminen lähes aina aiheuttaa yksilötasolla hyvinkin räikeitä epäoikeudenmukaisuuksia joillekin, oli se yleistäminen mihin suuntaan hyvänsä.
Minä en pidä ollenkaan keskusteluista miehet sitä ja naiset tätä, vaikka itsekin aivan nuorena niin puhuin, mutta kun minä selitin joillekin miehille jotain naisista, niin jotkut miehet alkoivat nauraa ja sanoivat että "Luuletko sinä että muutkin naiset ovat tuollaisia kuin sinä ?Parempi että selittäisit että itse olet niinkuin kuvaat eikä niin että naiset ovat kuten kuvaat."
Ehkä noin voisi sanoa aika monelle muullekin ?
Joo ja minua pelottaa kauheasti nimenomaan ihmisten pelko uhrin vihasta. Kun vaistoan sellaista kuvitteellista pelkoa tunnen suorastaan kauhua. Tämä on monien vaikeuksieni ydin ja juuri. Kun aletaan puhua anteeksiantamisesta, vaistoan herkkänä ihmisenä heti pelon ilmapiirin ja siihen kun eläydyn, niin siitä se alkaa se helvetti. Ei suinkaan anteeksiannon vapauttava paratiisi, ei vaikka kuinka antaisi anteeksi, kun jo se neuvokin on annettu pelosta eikä rakkaudesta.
Jostain aikoinaan opin että Jumalan rakkaus on hengellisesti ajateltuna tavallaan korkeampitasoinen kuvaus tavallaan samasta asiasta jota kuvaa myös sana Jumalan pelko. Niin minä olen aina kannattanut uskonnollisessa kontekstissa rakkautta, en pelkoa. Ja jotenkin ne anteeksiantoneuvot juurikin haiskahtaa pelolle, koetaan uhri pelottavaksi, vaikka uhri nyt yleensä on se kiltein osapuoli. Siksi tulee vähän semmonen olo, että tämä ei nyt tuoksahda oikeasti Jumalan rakkaudelle vaan ihmisten asenteelliselle pelolle ja siksikin alan vastustaa, en siksi että olisin vihainen.
Pahoitan mieleni kun ihmiset luulevat minun ottavan jonkin kannan jossakin asiassa ikäänkuin jossakin tunnetilassa, vaikka oikeasti otan sen kannan sen mukaan millainen perustelu minulla on mielessäni.
Mutta kun en saa juuri missään mitään perustella, niin perustelen vähän jotain täällä.
Minä en nyt oikein ole kanssasi samoilla linjoilla tuosta yleistämisjutusta. Epäilen että naisnarsisteja on vähintäänkin yhtä paljon kuin miehiä, vaikka se ei näkyisi niin pinnallisesti. Henkilökohtaisesti pahimpia hyvinvointini raunioittajia ja etenemiseni torppaajia on olleet juuri naiset, tietysti mieshännystelijöineen... Ja kulttuurisesti isämiehen on vaikeampi hakea ja saada apua esimerkiksi lapsen kaltoinkohteluun. Tietysti monilla miehillä nyt menee melkein aina se nainen lasten edelle noin tunne- ja kiinnostuspreferenssinä, mutta on niitä selkärangallisiakin isämiehiä. Ja tosiaan menee se monella naisellakin ohi lapsien... Voisihan niitä isämiehiä enemmän koettaa vastuuttaa, mutta käsittääkseni keskustelun taso on aika alkeellista sukupuolisyyttelyä niin ettei ikinä päästä siihen ongelmaan, ettei naiset kovin usein salli miehen hoivaavan lapsiaan. Mutta sitten kuitenkin kitistään ettei ne hoida?
Siis väitän olevani kehitysmaiden naisiakin heikko-osaisemmassa asemassa nimenomaan naisten uhrina tässä maassa.
Mutta mistä me olemme erimielisiä ?
Kyllä uskon myöskin naisnarsisteja olevan yhtä paljon kuin miesnarsistejakin ja itse kammoan naisnarsisteja kenties miesnarsisteja enemmän.
Mutta tarkoitin sitä että jos naisten asemaa yleisesti ajetaan Suomessa alaspäin naisnarsistien takia, niin Suomessa elävät heikossa alistetussa asemassa olevat naiset kärsivät vielä entistäkin pahemmin ja epäoikeudenmukaisesti ilman omaa syytään.
Voin ihan näin omasta kokemuksestani sanoa, että mielestäni on epäoikeudenmukaista jos esim. minun asemaani ajetaan alaspäin minun äitini psykopaattimaisen käytöksen takia. Eihän se ole reilua jos narsistit naiset laitetaan edustamaan kaikkia naisia.
Väitän että näistä asioista on versioista ihan joka lähtöön.
Ei se sinun väitettäsi omasta asemastasi kumoa.
Mutta oletko sinä tosiaan sitä mieltä, että on hyvä yleistää kokemuksesi jotenkin kaikkia Suomessa eläviä naisia koskevaksi ?
En uskoisi kuitenkaan.
Asia koskettaa minua monella tapaa, mm. siinä mielessä, että minun äitini on henkisesti alistanut minun isäni, mutta minun isäni on vuosikausia jakanut syytökset tasan minun ja äitini kanssa, vaikka minä olen kaikkein alistetuimmassa asemassa.
En näe syytä naisten aseman huonontamiseksi, ehkä kuitenkin miesten aseman parantamiseksi oikeuksineen ja velvollisuuksineen tietyillä alueilla. Ja tietysti asenteissa ja mielikuvissa on tarkistuksen paikka molemmila sukupuolilla.
En minä voisi kuvitella ottavani tosissaan montaakaan miesasiamiestä nykyisellä naurettavalla agendallaan. Toiskulttuurinen tuttavani ilmaisi harmistuksensa omassa kulttuurissaan vallitsevalle sukupuolten "epätasa-arvolle" tai erilaisuudelle vahvoinen mieselättäjyysodotuksineen. Miksi kukaan mies semmoista taakkaa itselleen haluaisi? Ja naisen korkeimmaksi päämääräksi päästä naimisiin? Vaikka enpä tiedä onko se niin kaukana tässäkään kulttuurissa sosiaalisesta painostuksesta päätellen.
Olen kuitenkin kokenut vahvat keskiluokkaiset naisasianaiset ja feministit sekä kulttuuritoimijat osaltaan juuri meikäläisen naamalle istahtaneen vanhojen konservatiivikränkkien heitellessä samaan aikaan kiviä.. Ei voi muuta kuin käydä huonosti.
Mutta mulla konkretisoitui tämä tilanne taas.
Olin viestittänyt isän kanssa kumpaankin suuntaan ongelmitta ja ok tunnelmissa.
Yhtäkkiä puhelimeeni tuli isältäni kriittinen arvosteluviesti, jota en pystynyt järkevästi yhdistämään mihinkään, mutta siinä vähän niinkuin syyteltiin minua epämääräisesti. Vastasin jotain: Mitä häh ?
No sitten tuli myöhemmin esiin, että viesti oli seurausta äitini tietämättäni isälleni lähettämistä tekstiviesteistä. En ole ollut äitini kanssa missään tekemisissä.
No taas kolmattasadatta kertaa otin isäni kanssa esille saman asian: "Miten tämä viesti liittyy minuun, kun minä en ole tehnyt tässä välissä mitään ? Voisitko miettiä koskeeko viesti henkilöä, jolle sen lähetät. No sitten isä: "No niin joo, te olette eri henkilöitä". Ja sitten kun vielä vähän ihmettelin miksi minä olen saanut viestin. Niin isä siihen sitten : "Mä lähetin molemmille saman viestin :)!"
Just. Tuommoista on paljon narsismityyppisessäa vuorovaikutuksessa ja suhteissa.
Mun isä ei saanut antaa mulle koskaan pienintäkään huomiota, koska äitipuoleni tuli siitä raivoisan mustasukkaiseksi ja ryhtyi koko vuorokauden kestäviin pahoinpitelytoimii. Ilmeisesti hän piti minua äitinäni.
Tuosta kummallisesta mustasukkaisuudesta omia lapsia kohtaan tai tässä tapauksessa toisen lapsia kohtaan pitäisi enemmän keskustella ja tuoda esiin. Kiinnostavaa olisi myös tietää, mikä sen aiheuttaa, että on mustasukkainen, kun vaikkapa toinen puoliso keskustelee hiukan syvällisemmin jälkikasvunsa kanssa. Aiheuttavat perheen sisällä aivan turhaa jännitettä ja pahoinvointia, henkistä sellaista, joka voi vaikuttaa koko loppuelämän ajan yksilön omiin kiintymyssuhteisiin.
Joo, siis mua kohdeltiin noin 40 vuotta kuin olisin äitini varjo.
Minä sain kaikki sosiaaliset "rangaistukset" hänen tekemisistään, vaikka en ollut oikeasti tehnyt muuta kuin möllöttänyt ja ihmetellyt.
Minulla oli muka mitä ihmeellisimpiä motiivejakin joista juoruiltiin, vaikka minulla ei ollut mitään motiivia lainkaan, ainoastaan möllötin ja ihmettelin ja uskoin ajatukseen, että omasta egostaan on luovuttava ja sulauduttava Jumalan tahtoon.
Muiden ihmisten mielikuvituksessa minä muka himoitsin jotain miehiä ja kaikkea muutakin mitä en ollut ikinä edes kokenut...
Ja todellakin möllötin ja ihmetelin mikä käsittämätön show minun ympärilläni pyörii...
ai hiukan syvällisemmin keskustelee..? mun isä ei saanut neuvoa edes laittamaan sukkia jalkaan niin johan raivotar hyökkäsi kimppuun. vai että syvällisemmin. se saatanan insinööri ees osaa keskustella. Meni aika kauan ennen kuin hoksasin mitä on keskustelu. ja noi oli akateemisesti koulutettuja ihmisiä.
Siis mä olen eläkkeellä tuon raivottaren ja tossukan takia. Ja sen, ettei tuosta saatana SAA puhua tässä maassa!
Joo Ja sitten ne himokkaat äidin miehet jotka niitä tyttäriäkin himoitsee. Sekin on tosi tabujuttu, ainakin ollut. Mutta onhan äidilläkin oikeus "onneensa".
Nää minunkin on ihan akateemisia, eivätkä edes juopottele tai mitään...
Joo Minä en esimerkiksi pidä pomottajista enkä tossukoista. Femakkohännystelijät on ihan nou nou. Parhaiten näytän noin kaverillisesti tulevan/tulleeni toimeen kuitenkin miesten kanssa johtuen todella pahoista pettymyksistä naisiin/tyttöihin alkaen kotoa tietysti. Kai minä sitten olen kiintymysvikainen tässä sosiaalisessa eksistenssissäni pitäen turvallista rakoa nykyään kaikkiin ihmisiin. Nuo sukulaiset vaan tuppaa inhottavan iholle välillä. Mutta joo, hyi hyi minua. Nyt menen nöyrästi taas peilin eteen tutkiskelemaan itseäni, josko tiedostamattani saatan puristaa käsissäni jotain mistä pitäisi päästää IRTI. Pitäisi varmaan muuutttuuaa. Kun nyt vaan joku kertoisi vielä että mihin suuntaan. Ööö.. hänen tietysti!
Tuo+loppuosa+tuntuu+tutulle.
Koskettaa asia minuakin monella tapaa myös ja eritoten isäni suhteen. Ja kyse on siis ihan raa'asta naisen harjoittamasta perheväkivallasta, jonka pääasiallinen kohde olin minä.
Joo mutta nähdäkseni ei siitä syystä kaikki miehet tarvitse aseman vahvistusta suhteessa tuntemiinsa naisiin. On kuitenkin olemassa miehiä, jotka ovat huomattavan vallakkaassa asemassa suhteessa tuntemiinsa naisiin.
Ei ehkä naisiin mutta lapsiin. Mutta ei taida kiinnosaa sitten kuitenkaan. Ei feministejä eikä miesasiamiehiä. Aikuisten ei tulisi ruohonjuuritasolla olla sellaisessa asemassa yhteiskunnallisesti etteikö siitä pääsisi pois mikäli joku pyrkii rankasti pomottamaan.
Sinulla on ihan hyvä pointti muuten, mutta tuo yleistäminen mielestäni hieman laskee sen tasoa.
Niin. En tiedä viime-aikaisempien tutkimusten tuloksia. Onko niitä ylipäänsä vielä kauheasti. Siis naisten harjoittamasta väkivallasta lapsia kohtaan. Vai kuritusväkivaltatukimuksiako ne on?
Voin vain sanoa, että tilanteita voi olla niin monenlaisia, ettei moni osaa kuvitellakaan. Täällä maailmassa on vaikka mitä ja tapahtuu vaikka mitä.
"On kuitenkin olemassa miehiä, jotka ovat huomattavan vallakkaassa asemassa suhteessa tuntemiinsa naisiin."
On. Mutta ei tässä maassa. Paitsi ehkä psykologisesti. Tässä maassa ei ole kuin lapsi- ja eläinuhreja joiden päälle koko pylväsjalkainen ja infantiili siannaamainen kansakunta sontii koko kurjan elämänsä kaaren. Piste.
Olet nähdäkseni väärässä ettei tässäkin maassa mahdollisesta "tätivallasta" huolimatta olisi suhteessa tuntemiinsa naisiin varsin epäsuhtaisesti vallakkaita miehiä.
Siitä olen samaa mieltä, että lapsia uhriutuu systeemissä.
Ja mitähän tarkoittaa "paitsi ehkä psykologisesti" ?
Kun joku ottaa vallan psykologisesti, niin kyllä hän sen silloin yleensä voi ottaa muutenkin.
Ovatko sinun mukaasi jopa esim. kaikki maahanmuuttajanaiset, tai vammaiset naiset Suomessa vallaakkaampia suhteessa tuntemiinsa miehiin ? ja kaikki lapsiuhrit, jotka ovat kasvaneet naisiksi ?
Minulla aina kiinnittyy huomio epäloogisuuksiin niin kysyn vielä:
Jos joku varakas johtotehtävissä oleva mies tai vaikkapa asianajaja avioituisi vaikkapa mielenterveyspotilaan naisen kanssa, jonkun jolla olisi jotain leimaavia diagnooseja, niin ajatteletko sinä, että se nainen ilmanmuuta päihittäisi vallassa sen miehen, kun ollaan Suomessa ? Eikö se mies olisi vallakkaamassa asemassa suhteessa tuntemaansa naiseen ?
Minun mielestäsi yleistyspäätelmä ei ole looginen. Haluaisin kyllä olla empaattinen koskien kokemustasi uhrin osassa ja huoltasi uhrien puolesta, mutta valitettavasti huomioni aina ensimmäiseksi kiinnittyy epäloogisuuksiin, jotka sitten tulee tarve perustella.
Olet oikeassa, jätin ison osan alamittaisista toimijoista pois. Vammaiset, mielenterveysongelmaiset yms, maahanmuuttajanaiset ja kaikki mainitsemasi ovat alisteisessa suhteessa sekä muihin miehiin että naisiin. Tässä maassa pelkästään psykologisesti koukuttautunut muuten kompetentti toimija voi ja hänen tulisi pyristellä irti (paitsi jos hän ihan oikeasti on masokisti), mikäli hän on täysivaltainen. Tässä maassa ei kuole nälkään, kuten joissain muissa ehkä. Tai tarvitse alkaa myymään itseään, rikolliseksi tms.
Ja en todellakaan kuvittele kenenkään mielenterveysongelmaisen päihittävän ketään juristia tms. Neuvoisin heikkoja pysymään kaukana tuommoisista niljakkeista, ja muutenkin kaikista hyväosaisista. Kyllä omantasoinen luokka-asema on turvallisinta seuraa kelle tahansa.
Itse naiseksi kasvaneena lapsiuhrina en nykyään kokeilujeni ja ajatelmieni lopputuloksena ole hakeutumassa kenenkään miehen kovin vallakkaaseen läheisyyteen. Evästäisn myös kohtalotovereitani, jotka eivät siis ole selviytyneet vaikeuksistaan voittoon, harkitsemaan omalta osaltaan todella tarkasti kannaattaako mikään kovin antautuva suhteilu kenenkään kanssa sitten kuitenkaan niillä vähillä energioilla mitä meikäläisillä on. Jonkun kansankynttilän tämä pitäisi peruskoulussa takoa meille luusereille ja lujaa.
Myös miehille.
"Tässä maassa ei kuole nälkään, kuten joissain muissa ehkä. Tai tarvitse alkaa myymään itseään, rikolliseksi tms."
Paitsi jos olet pahoinpidelty ja heitteille jätetty sossun leimaama uusperheen "hankala" lapsi. Silloin olis kyl hyvä olla varmaan joku mies.. mieluiten mukava. Vaikka onhan sekin eräänlaista itsensä myymistä.
Mutta kyllä aliravitsemuksesta voi joutua kärsimään tässäkin maassa siten, että siitä seuraisi sairauksia, joihin voi kuolla.
Olen itsekin ollut tilanteissa, joissa olen nähnyt nälkää.
Samoin. Odotellessani eräitä korvauksia taas jälleen kerran.
Muuten en oikein osaa sanoa koska itse elämässäni kohtaamissani tilanteissa ei ole kyse pelkästään psykologisesta koukuttautumisesta, niin koen sen aiheen vähän vieraaksi narsismin uhriudesta huolimatta. Minua ei olisi saatu millään psykologisesti koukutettua ilman konkreettisia pakottavia tekijöitä.
Joo ja minä sain yhdessä vaiheessa puolihalvaantuneena, kun en itse voinut päästä kauppaan, vain sillointällöin pieniä pussukoita ruokaa, kun en ollut riittävän voimakas vaatimaan isompia. Minulle myös valehdeltiin, että jostain syystä ruokakaupoissa ei enää ole hyvälaatuista ruokaa. Kun sitten itse pääsin jaloilleni katsomaan, niin ruokakaupan tarjonta oli vain huomattavasti monipuolistunut.
Tommoinen on kyllä ihan kauheeta. Kyllähän täällä kovakohtaloisia piisaa ihan heitteillä :( Itse aion nyt visusti pitää oman tuvan ja luvan omissa kätösissäni niin kauan kuin suinkin vielä joku repale minussa liehuu. Vanhuksena tai sairastuneena toivoisin armokuolemapilleriä.
Olin kyllä nuorena täysin heitteillä. Samoin kuin tietyssä lapsuusvaiheessa. Että siihen saumaan olisi voinut helposti joku jengi tai hyväksikäyttäjä iskeä, vai olisiko sittenkään ihan niin helposti..? En tiedä. Mutta elossa ja omillaan nyt ollaan. Ei hyvässä kunnossa ja erittäin vaikkapa hämillään? mutta siis näin.
Muuten ihan hyvä idea paitsi tuo loppu mun mielestä huono idea.
Koska on täällä maailmassa muutakin kuin ihmisten raadollisuus.
Moni aikuissuhteilijauhri puhuuu semmoisesta koukuttautumisilmiöstä, mutta tuo nyt ei kuulune just meidän keskusteluun.
Tuli mielikuva satukirjan Kapteeni Koukusta. Kyllähän niitä koukkuja on muuallakin kuin saduissa.
Joo. Esim. Ongenkoukkuja ja virkkuukoukkuja. Minunkaltaisilleni vähiten raadollinen ratkaisu olisi varmaan kuitenkin se viimeinen karkki. Mitäpä sitä pitkittää enää vanhuudessa hoivalla kun ei sitä saanut silloin kun olisi ollut tarve.
Mä alottelen tässä itsenäistä nuoruuttani kohta viiskymppisenä puolivammasena
ja mulla soi toi Energy hit music ja tanssin sen tahtiin näitten viestien välillä :)
Ehkä åitäisi puhua kulttuurisesta ja/tai sosiaalisesta (yhteisö)väkivallasta/tajuttomuudesta ennemminkin.
:) Hauska kuulla! Ehkä minäkin voimaannun sitten viisikymppisenä. Kuka tietää, olet antanut toivoa.
Nyt menee taas vähän huonommin kun jouduin tässä äidin kanssa jutteleman raskaita asioita. Soitti minulle monta kertaa eilen.
Sitten kun olo oli jo tosi huono, sanoin, etten oikein jaksaisi puhua, niin hän sanoi vihaisesti: "En minäkään!"
Noh aamu on mennyt päätä selvitellessä.
Mutta joo, minä aina nuorena tyttönä sanoin, että minä oletan että mummelina sitten voin elää vapaammin.
Otan osaa...
Luulisi että voi elää vapaammin, kun ei ole niitä odotuksia, joita ei kykene täyttämään niin kauheasti kenelläkään sua kohtaan. Tosin en ole varma mummuseurueidenkaan henkisistä tasoista. Sama meno kuin koulun pihalla jatkuu usein hautaan saakka.
En+ihan+täysin+ymmärtänyt+lausetta+mutta+joo
Ja syy minkä takia minä nyt niin psykopaattiani arvostelen on se että minun mielestäni hän on aikalailla sotkenut nähdäkseni erittäin eettisiä pohjimmaisia päämääriäni.
Ymmärrän. Näin minäkin olen joutunut tekemään. Selkeästi tämä ettiiseksi arvioima toimintani on osoittautunut tuhoisaksi sitten lähinnä minulle. Minulla oli kyllä eräässä ratkaisevassa asiassa mahdollisuus ja kyky osoittaa yksi ratkaiseva minun kohtaloani määrännyt seikka, mutta ilmeisesti se sitten painui välinpitämättömästi kohdeltuja totuuksien pitkiin arkistoihin. Ja yhden pikkutyön turmioon. Ei ollut arvoa meillä.
Joo ymmärrän.
Siksi tuntuukin niin hullulle, jos kärsjistetysti vaikkapa istuu jonkun asian osoittava asiapaperi nenän edessä ja joku luurin toisessa päässä sanoo: En usko
Aika pöhköä tämä elämä...
Tuli vielä mieleen tuosta anteeksiannosta,
että esim. koskonhalua ihmiselle ei tule siinäkään tapauksessa
jos uskoo Jumalaan niin, että kuoleman jälkeen aivan oikea oikeudenmukaisuus toteutuu. Niin eihän sillon joudu tuntemaan katkeruutta tai vihaa vaikkei antaisi anteeksi, jos on vakuuttunut että korkein oikeudenmukaisuus tulee toteutumaan kuoleman jälkeen joka tapauksessa mitä se sitten onkaan, eikä sitä joudu silloin arvioimaan itse.
Niin :) Sillähän on pidetty muinoin ja näköjään nykyäänkin osittain kärsivin ja heikoin kansanosa nöyränä. Ja kyllä se kosto kotio konttii, odota vain.. ;)
niin eikö se ole siinä mielessä tavallaan yhdentekevää toteutetaanko se sillä oikeaoppisella anteeksiannolla tai esim tällä toisella metodilla tai jollain muulla...
Yhdentekevää mille? Kostonhalun/katkeruuden tunteen kokemiselle tai siis kokemattomuudelle? Luulisin. Toisaalta en itse usko jumalaan ja varsinainen minulle toimiva ja uskomus on vielä löytämättä. Onhan sitä kauheasti kaikkee... Itse olisin ihan vaan totuuden ja siitä saatavan tiedon kannalla ollut alun perin, mutta kun ei täällä semmoista hyvällä katsota. On nuo energiatkin jo huvenneet pelkkiin suojaustoimiin.
Joo totuuden kannalla minäkin.
Ja olen huomannu ettei semmosta halua pitää totuutesta kiinni kovin hyvällä katsota. Mutta kun mun on välttämätöntä, koska kun mä kokeilin siitä luopumista, niin ei muu pää toiminu enää mitenkään järkevästi, en osaa ajatella loogisesti perustuen valeisiin ja keksittyihin selityksiin. Siitä tulee mulla jotain aivan uskomatonta mielikuvitusta sitten. Niin kyllä se nyt vaan on parempi, että jumitan totuudessa, koska siinä ihan itsestään aina seuraava johtopäätös on looginen suhteessa edelliseen jne. eikä se systeemi petä: Aina saa sanottua jotain loogista.
Valekertomukset on semmosia, että siellä tulee kohtia, mitkä ei ole faktuaalisesti mahdollisia.
Siis korjaus kirjotusvirhe: Ei mikään "muu pää" vaan "mun pää"
Mutta onhan se vähän kuin muu pää kuin mun pää jos en pidä kiinni pääni logiikasta
Itse elän sinkkuna, koska suhteessa päätyisin helposti niin alistettuun asemaan, että en pärjää ollenkaan.
Samoin. En uskaltaisi muuta. Kiitos lähinnä feministien...
Siis on minulla pitkäaikainen kaukoihmissuhde, mutta ei tulisi mieleenkään yhdistää osoitteita taloutta tms. Täysin pois laskuista riippumatta siitä mikä öljysheikki olisi kyseessä. Ja muitakin nykyisin etäisiä ihmissuhteita on joitakin. Sukulaisuussuhteet on täysin tulehtuneessa tilassa. Olisi varmaan terveellisintä amputoida ne kokonaan elämstä.
:)
Että näin
Joo samoin minun yhteyteni ihmisiin ovat kaukoyhteyksiä, eikä ole tarkoitusta mitään kovin konkreettista ikinä jakaa.
Eikä tulisi mielenkään muuttaa semaan asuntoon kenenkään kanssa, koska yhteiskuntajärjestelmä antaa mielettömän rajattoman vallan samassa asunnossa asujalle.
Joo Ainakin tulojeni lasku saattaisi olla edessä. Ja ei se sitten ole kiva mussuttaa kaurapuuroa toisen vedellessä jotain satobriändejä.. Tai lähteä metsälenkille kun toinen kaukomatkalle tropiikkiin. En sillai ole kovin kadeluontoinen mutta kyllähän se harmittais.
Ja kun sukset menee ristiin niin en luottais vahvemman osapuolen pidättäytymiseen valtansa väärinkäytöstä turvaverkkojeni puuttuessa. Ei sitä meikäläinen voi mamman helmoihin juosta pillittämään.
Tarkennan vielä että mulla ei ole edes esim. kaukosuhteentapaisesta kyse eikä mistään henkilökohtaisesta ollenkaan. Ihan vaan asiakeskeistä juttua kaikki mulla. Koen sen riittävän sosiaalisuudeksi mulle. Sinnekin suunnalle tarjoan vain ideoita, mutta vähän eri muodossa. :)
Mulla ei oikein ole muuta annettavaa kuin ideoita :)
Ateriaksi papuja ja riisiä :)
Mä olen suht samassa tilanteessa, vaikka mulla joitakin sosiaalisia suhteita onkin. Mun ideat ei tosin ole yhtään suosittuja ennemminkin vihastuttavia, vaikka joskus itse vähän pidän niitä hyvinä. Musta sulla on paljon hyviä näkemyksiä
Ei nämä varmaan monien mielestä ole sen parempia tai rakastettavampia kuin sinunkaan. Ei siitä ole kauaakaan kun tavallaan kutakuinkin kaikki ihmiset katkasi minuun yhteyden. :)
Mutta se oli jotenkin niin vapauttavaa, että oikein innostuin itseilmaisusta YKSINÄNI ja kumma kyllä nyt sitten jotkut siitä ihan tykkääkin, :)
Mutta ei minun ideoita suosituiksi voi kutsua mitenkään, mutta että joidenkin maailmaan niitäkin mahtuu mukaan ja joukkoon vaikkakin vaatimattomammin.
Mutta ihan riittää minulle.
Ei ehkä kannata luopua omista hyvistä ideoistaan vaikka muut eivät niitä arvostaisikaan.
Minäkin ihan vuosia vain yksinäni monologia harrastin yms. ja olivat jo muutkin vakuuttuneet siltä, ettei se mihinkään johda, kunnes johti kuitenkin :)
Jostain tuli vastaan semmonen lause kuin: Joidenkin roskat ovat joidenkin toisten aarteita
Niinpä. Minunkin seura kelpasi siivoojalle :)
Ja loppuenlopuksi jotkut tylyimmät tyypit tuo vaan lisäväriä mun tarinallenikin, kun he ovat sanoneet niin suunnattoman osuvia tylyjä kommentteja, että kiitokset vain heille sanahelmistä helminauhaani, en todellakaan ole katkera :)
Toi on just sellanen hyvä sanahelmi :)
Siis vähän toisessa merkityksessä