Oon sairastanut bulimiaa ja depressiota, eräänlaista psykoosia ja ahdistuneisuushäiriötä ja ollut todella itsetuhoinen. Viiltelin itseäni, poltin itseäni, leikkelin itseäni ja räävin itseäni verille.Oon ennenkin kirjoittanut tänne palstalle mutta ketään ei tunnu kinnostavan ongelmani. Auttakaa mua blease!! Oon ollut vahvassa lääkityksessä jo vuosia ja päälle päin näytän rauhalliselta mutta sisäistä rauhaa en todellakaan aina tunne. Mulla on nykyään kauheita pelkotiloja ja itken paljon. Asiat on todellakin paljon paremmin kuin vuosia sitten, olin mielisairaalassakin vuoden, olen nykyään jopa onnellinen hetkittäin. Mutta.. haluaisiko joku keskustella kanssani näistä asioista..?
paranenko koskaan?
mielenterveysongelmainen
6553
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mä voisin jutella sun kanssas... Mulla on tuolla tuo oma viestini (sun viestin alapuolella) nii sä saat vähän tietää musta ees jotain...
meillä on ilmeisesti samankaltaisia tuntemuksia. Mä oon 18-vuotias tyttö, olin sairaalasa 15-16-vuotiaana. Mun elämä ei oo enää sellaista helvettiä kuin ennen mutta aika vaikeaa on kuitenkin, ja mäkin oon erittäin yksinäinen. Käytkö terapiassa?
En oo käyny terapiassa. Olisin halunnu, mut must tuntuu ettei ne lääkärit usko mua, aattelee vaan mun olevan joku huomiota hakeva "wannabe masentunut" teini.
Mutta silti...
mulle on sattunut omalle kohalle hyvät ammattilaiset, kaikki on ollut ihan mukavia ja ymmärtäväisiä. Harmi jos sulle ei oo käyny niin. Älä silti jää yksin, vaan etsi joku aikuinen jolle puhua ongelmistas ja pahasta olosta, ei tarvi olla terapeutti, vaikka opettaja tai terkka. Mä en henkisesti kuivilla oo itseni vahingoittamisesta vieläkään, enkä tiedä väistyykö mun halu vahingoittaa ikinä, mutta ainakin se on sillai hallinnassa, että taistelen sitä vastaan. Viiltelystäkin voi ihan tosi jäädä koukkuun, kannattaa lopettaa jos ei vielä oo nalkissa.
Mä oon jo jääny koukkuun siihen. Mulla on välillä sellasii kausia et pakotan itteni olemaan viiltelemättä, mut sit joskus on vaan pakko purkaa pahaa oloa... Ei siitä pääse koskaan pois...
Itse lopetin viiltelyn vähitellen kun olin sairaalassa ja mua kytättiin, sit kun pääsin kotiin niin lopetin jossain vaiheessa sitten kokonaan koska tajusin että se sattu mun vanhempiin ja muihin läheisiin enemmän ku muhun itteeni.Tavallaan niinku et jos viilsin itteäni se oli kuin olisin viiltänyt jotain mulle rakasta ihmistä, jotain toista. Tajuutko? Riippuvuushan se on siinä missä muutkin, mutta tiesitkö että kaikista riippuvuuksista voi parantua. Mä paranin tavallaan koska se ei koskenu enää pelkästään mua, se ei ollu enää pelkästään mun oma asiani.Toivottavasti ymmärsit ja toivottavasti tästä ois apua kaikille joille viiltely on ongelma.