Monesti selitetään, että uhrin kertomusta ei uskota siksi, että jos uskottaisiin niin pitäisi jotenkin toimia ja jos sitten jätettäisiin kuitenkin toimimatta, se olisi epäeettistä.
Mutta millä tavoin on vähemmän epääettistä olla uskomatta uhria ollenkaan ?
Loputuloshan on ihan sama, että siitä huolimatta, että kyseessä on uhri, ei mitenkään toimita siltä kantilta asiassa, mutta tämän lisäksi yritetään horjuttaa uhrin todellisuuden tajua ja sekoittaa tämän päätä sen lisäksi että henkilö on joitunut uhriksi. Eli tavallaan tehdään uhrille aktiivisesti jotakin hänen hyvinvoinnilleen haitallista.
Miksi tämä jälkimmäinen vaihtoehto olisi jotenkin eettisempi ?
Mutta millä tavoin on vähemmän epääettistä olla uskomatta uhria ollenkaan ?
Loputuloshan on ihan sama, että siitä huolimatta, että kyseessä on uhri, ei mitenkään toimita siltä kantilta asiassa, mutta tämän lisäksi yritetään horjuttaa uhrin todellisuuden tajua ja sekoittaa tämän päätä sen lisäksi että henkilö on joitunut uhriksi. Eli tavallaan tehdään uhrille aktiivisesti jotakin hänen hyvinvoinnilleen haitallista.
Miksi tämä jälkimmäinen vaihtoehto olisi jotenkin eettisempi ?
Vastaukset 74
Vanhimmat
Kysymys on laaja ja vaatisi laajan filosofisen vastauksen. Mistä uhrista mahdat kirjoittaa ? Uhreja on monenlaisia. Yleensä kai uhrin asema Suomessa unohdetaan.
Uhri pärjätköön miten pärjää. Uhria ei puolusteta ja pahinta jos hän itse on puolustuskyvytön eikä kukaan auta.
Tarkoitin tuossa uhrilla ketä tahansa henkilöä, joka yrittää tosissaan selittää mitä hänelle on tapahtunut oli se nyt sitten mitä hyvänsä, jotakin mitä hänelle on käynyt huonosti. Ja muut ei sitten usko, että niin on tapahtunut.
Jos ei ole rikosta tapahtunut, niin on vain hyväksyttävä se ettei kukaan usko.
Jos ei ole mitään epäoikeudenmukaista tapahtunut, on paras yrittää unohtaa koko juttu ja mennä eteenpäin elämässä. Jos vaikka olisikin tapahtunut jotain epäoikeudenmukaista, on silti yritettävä mennä eteenpäin ja jättää tapahtunut taakseen. Elämä on täynnä epäoikeudenmukaisuutta. Sitä sattuu jokaisen kohdalle.
Pääasia, että itse tietää miten asiat ovat. Miksi pitäisi muut saada vakuuttuneeksi ?
Jokainen on itse oman elämänsä pääroolissa. Sivuroolien esittäjille ei kannata antaa tarpeettoman suurta merkitystä.
Kyllä minä ainakin yleensä uskon mitä ihmiset kertoo omasta elämästään ihan sellaisenaan, paitsi jos todella tiedän, ettei se ole totta mitä he sanovat.
Onko se hyvin yleistä, että mikään mitä ihmiset kertovat omasta elämäntarinastaan ei ole totta, vai mistä ihmeestä se johtuu, ettei kukaan usko ?
Minusta on todella tärkeää, että jokainen saa kertoa elämäntarinansa juuri omalla kokemustavallaan.
On vähän epäkohteliasta puuttua toisen ihmisen elämäntarinaan sitä muutellen.
Tää on ehkä viikon paras lause: "Jos ei ole rikosta tapahtunut, niin on vain hyväksyttävä se, ettei kukaan usko." ??!!!
Uhri siis yrittää kertoa, että häntä hyväksikäytetään, kohdellaan kaltoin, tai häntä pahoinpidellään kotioloissa. Ja kun tämä tapahtuu lapsen omassa kotona, niin kenenkään ei tarvitse uskoa näitä löpinoita, kun kukaan ei ole osoittanut, että on tapahtunut rikos!?
Narsistivanhempihan puhuu lapsestaan, että tällä on käsittämätön mielikuvitus, tai tämä lapsi on valehtelija ja hän keksii näitä juttuja. Mutta näillä puheilla narsistivanhempi juuri peittää ne omat jälkensä ja tekee lapsestaan valehtelijan siksi, että hän saa rauhassa jatkaa *rikokseksi* luokiteltuja tekojaan.
Käytännössä tapahtuu noin kuin tuossa lauseessa sanotaan, ja siinä mielessä lause on minunkin mielestäni hyvä. Mutta jos tuon lauseen ymmärtää ohjeena, se mielestäni ei ole ohjeeksi hyvä.
Siis lause kuvaa hyvin uhrin sosiaalista tilannetta.
Mutta nähdäkseni tilanne ei ole eettinen, joten nähdäkseni uhrilla ei ole mitään velvollisuutta hyväksyä sitä henkilökohtaisesti omaksi todellisuudekseen, ja hänellä on oikeus odottaa kohtaavansa ihmisiä, jotka normaalisti uskovat hänen aitoon elämäntarinaansa ilman rikosilmoitustakin ihan niinkuin kenen tahansa muunkin elämäntarinaan.
Minä jossain määrin alistuin muiden kehittämään vale-elämäntarinaan ja se oli suurin koskaan tekemäni virhe. Minulla on täysi oikeus minun oikeaan elämäntarinaani, niinkuin minun mielestäni jokaisella muullakin,
Miten voi olla alistumatta?!!! Ja kun ei edes tiedä mitä kaikkia valeita on kehitelty, mutta tietää että on jotenkin raskaasti syytetty..? Minä olen ainakin ollut ihan kauhusta kyvytön edes kertomaan muutaman haparoivan ja lyttäävän kokemuksen jäkeen. Ja sitten vielä kaiken kukkuraiseksi oikein kirsikkana kakussa syytetään alistumisesta..?!!! Tuommoinen on pahinta laatua väkivaltaa lapsiuhreja kohtaan joka jatkuu ja jatkuuu ja jatkuu... Tuossa yks sukulaismummeli kysyi joko voin paremmin. Kyllä. Kiitos kysymästä. Jatkakaamme samaan malliin?!!!
Sinuako ei ole uskottu, vai mistä on peräisin käsityksesi, että ihmiset eivät lähtökohtaisesti usko toisia ihmisiä.
Olen eri mieltä, koska en ole koskaan erikoisemmin huomannut, että "kaikki" epäilisivät toisten kertomusten/elämäntarinoitten todenperäisyyttä.
Onko sinulla "hampaankolossa" jotain omakohtaista ?
Jos on, niin on myöskin "epäkohteliasta" (omaa ilmaisuasi lainatakseni) epäillä ihmisten epäilevän kaikkien muitten ihmisten puheita.
Kysyitkö minulta ?
Minä vastasin sinun kirjoitukseesi, jossa kirjoitat:"Jos ei ole rikosta tapahtunut, niin on vain hyväksyttävä se ettei kukaan usko."
Minusta lause oli vähän outo, eikä se suinkaan ole minun mielipiteeni.
Siitä saa sen käsityksen, että sinulla on käsitys, ettei kukaan usko.
Nyt käännät asian nurinpäin. Mielestäni se enemminkin on epäkohteliasta.
Ajattelin mielessäni viestiäsi lukiessani, että minä ainakaan en ole alistumassa sellaiseen sosiaaliseen tilanteeseen, jossa kukaan ei usko minua, jos ei ole tapahtunut rikostakin.
Niin yritin hienotunteisesti vastata, että sellainen oletus ihmisten käytöksestä on mielestäni erikoinen, mutta en halunnut puuttua henkilökohtaiseen käsitykseesi, koska ajattelin, että olet joku uhriksi joutunut, jolla on sellainen kokemus tilanteestaan. Siksi yritin rohkaista sinua olemaan hyväksymättä sellaista tilannetta tuoden esiin, että se olisi epäkohteliastakin, jos kukaan ei sinua usko.
Nyt minulle on vähän epäselvää millä motiivilla olet kirjoittanut.
Mielenkiintoista sinällään että olen kuullut samanlaisia ohjeita ennenkin,
niin ehkäpä nekään eivät olekaan olleet aivan vilpittömiä, kun tähänkin sisältyi ikäänkuin jokin kompa, eli ei tarkoitettukaan mitä sanottiin.
Ajattelin ensin sivuutta viestisti ajatellen: "Ai tuon linjan ihmisiä nyt, no joo se ei ole ihan minun linjani." Mutta halusin vastata ystävällisesti koska ajattelin, että sinulla on sellainen kokemus uhrina ja se on sinun selviytymistapasi. Uskoin siis mitä kirjoitit, vaikkei olisi ikannattanut.
Mitähän ihmeen hampaankolojuttuja nämä nyt on ? Jotain projisointia ?
Joka tapauksessa tuli jotenkin huono olo, joten ehkä sittenkin menen muualle.
Määritelmäni mitä olen näissä keskusteluissa yleensä tarkoittanut eivät nyt ole viimeisimmästä vertaisarvioidusta tieteisartekkelista, mutta sopinevat tarkoituksiini:
Auttaja=verovaroin maksettu tietoon pohjautuva tarkoitukseen perustettu instituution auktorisoima toimija (pitäISI olla). Joskus olen huolimattomasti tarkoittanut myös ruohonjuuritason toimijoita, mutta silloin asia on mielestäni suht helposti ollut ymmärrettävissä asiayhteydestä.
Uhri=toimijuus jotenkin puutteellinen, vallanalainen (tietysti on olemassa myös toimijauhreja, jotka kykenevät puolustautumaan ja hakemaan oikeutta itselleen, tai vähintään riittävän kulttuurisen pääoman haltijoita kyetäkseen artikuloimaan kokemuksensa, en nyt tarkoita heitä).
Jos uhria ei uskota niin uskotaan jotain muuta ja toimitaan (aktiivisesti) sitten sen mukaisesti, joka johtaa ihan lievimmissäkin tapauksissa huonoon lopputulokseen uhrin kannalta (uudelleen/lisäuhriutuminen). Tietysti on poikkeustilanteita, joissa vahinko voi johtaa vahingossa hyvään lopputulokseen... Mutta tällaisista satulopuista emme kai ole nyt kiinnostuneita?
Ehdotusvastaus kysymykseesi: eettisenä ohjenuorana tulisi kait olla vankka ymmärrys toimijuuden tasosta kulttuurissa, jonka pohjalta tulisi minimoida haitalliset toimenpiteet/asenteet? haavoittuvimmassa asemassa olevaa henkilöä kohtaan. Monesti puuttumattomuus on hyväksi ja perusteltua, kun toimijoita voidaan pitää suht tasa-arvoisina ja kykenevinä edustamaan/puolustamaan itseään täysissä järjissään/kulttuurisissa resursseissaan.
Minusta silloin jos et usko uhria niin tulisi pidättäytyä mistään toimenpiteistä ainakaan ennen lisäselvityksen/todistusaineiston saamista, koska silloin saatat auttaa lähinnä väärintekijää. Myös asennetaso tulisi muistaa, koska alisteinen/resurssiton uhri kokee suurta voimattomuutta kielteisen asenteesi edessä.
Kysymättä varsinaiselta kohteelta yhtään mitään on vielä tässä kulttuurissa se taso missä mennään. Eli jos vaikka ihan pikkasen rykäistäisiin eteenpäin...
"Ajattelin mielessäni viestiäsi lukiessani, että minä ainakaan en ole alistumassa sellaiseen sosiaaliseen tilanteeseen, jossa kukaan ei usko minua, jos ei ole tapahtunut rikostakin."
Tuommoinen on varmasti tukala ja tuskallinen tilanne ja asema, jos ei kukaan usko. Lapset on yleensä siinä asemassa. Minulla on joitakin ruohonjuuritason kohtaamisia ja ihmisiä, jotka kyllä nykyään uskovat minua. Heillä ei tosin ole valtaa muuttaa mitään asioita tai edesauttaa tilanteeni paranemista. Myös terveydenhuollon instituutioissa minua on uskottu. Kunahan olen saanut vain tilaisuuden kertoa... Mutta nämä onkin erikoistuneet varmaan kuulemaan epätavallisempia kertomuksia, eikä niitä juuri tunnisteta kulttuurissamme. Tiettyä vastahakoisuutta olen huomannut selittäessäni kulttuurisia ja yhteiskunnallisia yhteyksiä asiassani... Mutta mitä sille sitten tekee onkin jo vaikeampi juttu, kun tosiaan se alkupään seula vuotaa kuin Estonian keula. Myöhäistä. Eikä asiaa edes saa koettaa korjata ettei piällysmiehet loukkaannu.
Ja vaikka uskottaisiinkin, niin se empaattinen ymmärrys tällaisen henkilön tilanteesta ja asemasta on varmaan vaikea saavuttaa. Tuskinpa ihan kaikilla on edes motiivia siihen. Mutta ei kaikkien kanssa tarvitse ollakaan...
Vähän samansuuntaisia kokemuksia minullakin.
Itse ole tottunut tilanteisiin, joissa useiden kulttuurien erilaiset merkitysmaailmat kohtaavat samanaikaisesti, joten pystyn paremmin kommunikoimaan sellaisessa monimerkitysmaailmassa kuin pelkästään yhden kulttuurin merkitysmaailmassa.
Minä taas olen huono kommunikoimaan oikein missään tilanteissa. Mutta olen kyllä tottunut elämään monimerkityksellisyyksien ja merkillisyyksien keskellä. Joskus ehkä ainoana siinä "yksikulttuuristen" "ristitulessa".
Joo vähän samoin.
En minäkään ole kovin sosiaalinen henkilö missään. Mutta yksikulttuuristen ristitulessa on rankinta. :)
Suomessa on jopa niin hassuja ilmiöitä , että toiskulttuurisia aivan normaaleja ilmiöitä voidaan luulla mielenterveyshäiriöiksi.
Jos ei ole tapahtunut mitään rikosta, että asianomistajana pitäisi vaatia oikeudessa vääryyden korjaamista, mitä väliä sillä on, uskooko kukaan juttujasi ?
Jos kerron jonkun asian jollekin, joka ei sitä usko, ihan sama mulle, olkoon uskomatta !
Ei sillä ole minun elämääni mitään merkitystä.
Minulle on siinä mielessä merkitystä, etten halua olla ihmissuhteissa ihmisten kanssa, jotka eivät usko, enkä mielelläni edes sellaisten kanssa jotka epäilevät...
Ja asialla on merkitystä tilanteessa, jossa tarvitsisi toisten apua. Koska ei ole mitään apua, jos ei edes usko.
Sitten asialla ei ole merkitystä, jos tulee lopputulokseen, ettei toisista ihmisistä ole mitään apua, joten on yhdentekevää mitä he ajattelevat tai uskovatko he mitään...
Niinpä. En ole kyllä varma onko kauheasti apua vaikka uskoisikin. Enää tässä vaiheessa meinaan.
Sitä minä olen vielä ihmetellyt kuinka jotkut "auttajat" ajattelevat sen olevan mahdollista, että henkilö oikeasti uskoisi valeita, mutta olisi samaan aikaan täysin realistinen? Onko sellainen ylipäätään mahdollista esim. neurologisesti ?
Minun näkemykseni on, että valeisiin uskominen pitää voida lopettaa, jotta asioita voi oikeasti katsella realistisesti.
Siis eikö toden/valeen ja näkemyksen realistisuuden välillä ole yhteys ?
Monet sen yrittävät kieltää, ja käsittelevät näitä asioita toisistaan täysin erillisinä asioina, mikä on minun mielestäni aivan absurdia. Väitän näillä asioilla olevan aivan suora yhteys.
Keksin esimerkin:
KIssa on (tosiasiallisesti) syönyt linnun. Henkilö väittää linnunsulkien maassa johtuvan siitä, että kissa on syönyt linnun. KIssan omistaja sanoo, ettei ole mitenkään mahdollista, että hänen kissansa olisi syönyt linnun. Henkilö ei halua uskoa, mutta paikalle saapuu kissanomistajan kaverit, jotka joukolla väittävät henkilön valehtelevan ja selittävät, että kaikki muut tietävät, että kissä ei ole syönyt lintua, joten tämän yhden henkilön on ymmärrettävä, että hän on väärässä, koska hän on eri mieltä kuin kaikki muut. Henkilö lopulta uskoo sosiaalisessa paineessa ja alkaa nähdä mielikuvia siitä, että on itse ajanut autollaan linnun päälle ja sulat maassa johtuvat siitä.
Naapuri on nähnyt, kuinka kissa on syönyt linnun ja on sitä mieltä, että tällä toisella on epärealistisia kuvitelmia siitä, että hän on ajanut autollaan linnun päälle ja siten pitää tätä hieman kahelina ja epärealistisena henkiönä...
Siis henkilö on yksinkertaisesti päätynyt epärealistiseen mielikuvaan, koska on uskonut valeen. Jos hän lakkaa uskomasta kissanomistajan valetta, hän alkaa jälleen nähdä asiat niinkuin ne ovat ja jokseenkin samalla tavalla naapurinsa kanssa.
MInun kokemukseni mukaan tällaista syy-seurassuhdetta hämmästyksekseni ei ole ymmärtänyt juuri kukaan. Omasta mielestäni ilmiö on päivänselvä.
Siis he ikäänkuin väittäisivät tässä kertomuksessa, että sillä mitä kissanomistajan porukat ovat tehneet, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että henkilö kuvittelee ajaneensa autollaan linnun päälle ja kärsii (vääriä) tunnontuskia.
Mutta, jos kissanomistaja tulee paikalle ja sanoo: "Itseasiassa on mahdollista että kissat välillä syövät lintuja, joten koska kissani on ollut ulkona niin etten ole nähnyt sitä, on mahdollista, että kissani on linnun syönyt. " Tämän kuultuaan henkilön kummalliset tunnontuskat katoavat.
Jatkuu.
Sitten paikalle ilmestyy psykologisoijia: "Osoittaa tämän henkilön oman luonteen heikkoutta, varmaan lapsuudesta johtuvaa tai muuta sellaista, että antoi niin helposti periksi näille kissanomistajan kavereille!"
Kissanomistajan kaverit sen sijaan olivat sanoneet: "Oletkos sinä tällainen henkilö, joka aina etsii vikaa muista, eikä ikinä itsestään ? Nytkö syyttelet viatonta kissaa ja yrität tehdä siitä syyllisen omiin ongelmiisi ? Etkös sinä tiedä, että oikeastaan kaikki jo koko Suomessa tietävät tämän oikeaoppisen psykologian, jossa ihminen ymmärtää etsiä vikaa itsestään ?"
No henkilö sitten miettii tapoja kuinka voisi olla aiheuttanut linnunraadon ja haluaa varmistaa, ettei toistamiseen tapahdu vastaavaa, jos hän todella huomaamattaan aihettaa linnunraatoja. Sitten kaikki pilkkaavat kuinka kaheli hän on.
Mutta alunperin hänellä ei ollut mitään muuta tarkoitusta kuin hahmottaa maailmaa mahdollisimman realistisesti ja siksi hän halusi myös realistisesti hahmottaa havaitsemiensa linnunsulkien alkuperän.
Tai siis mahdollisimman tarkan ja totuudenmukaisen selityksen sille miksi maassa oli linnunsulkia, kun hän nyt niitä sattui havaitsemaan.
Niin kyllähän sosiaalinen paine on tosiasia, joka vaikuttaa enemmän tai vähemmän ihmisiin mikäli ei ole autismiin/aspergeriuteen taipuvainen. On jopa tosi vaarallista olla yksin joukkoja vastaan. Erittäin tuttu ja toistuva tilanne minun elämässäni lapsesta lähtien. Semmoista se on se sosiaalinen todellisuus. Alapa siinä vielä tappelemaan asiasta niin siinäpä sinulle ikuisesti selviteltävä soppa.
Mä en tajua miten ihmiset tollai hösää.
Mutta eikö ihmiset mene ihan sekaisin, miten he enää voi tietää mistään asiasta miten se oikeasti on, jos asioiden tulkintaketjussa joka toinen päätelmä on vale, joka uskotaan sosiaalisessa paineessa ? Voiko lopputuloksessa olla sitten enää mitään päätä tai häntää tai ylipäätään mitään tekemistä alunperäisen asian kanssa ?
Miten siinä sitten enää kukaan voi ajatella loogisesti?
No "auttajat" ovat minulle antaneet vastauksen siihenkin: "Ihmiset eivät ole loogisia!"
Joo mutta...hmm..menee jotenkin vähän sekavaksi....en tiedä mitä sellaisesta sekamelskasta pitäisi ajatella...ja miten...kun mitään logiikkaa ei edellytetä...eli...
Niin ei ihmiset varmaan todellakaan mitään kauhean formaalia logiikkaa harrasta. Enemmänkin omakohtaista sosiokulttuurissidonnaista tms kaikkinen psykologisine kommervenkkeineen. Samoista palasista voidaan muodostaa monia kokokuvia. Mutta niiden sisällä kai pitäis asiat olla jotenkin balanssissa ettei kohtuuttomasti joku jossain joutuis kärsimään toisen keräillessä koko potin. Mikäli oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo on päämääränämme.
Tai pikemmin oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo lähtökohtanamme. Josta päin sitten tarkasteltaisiin mikä tosiasiallisesti on pielessä ettei tämä lähtökohtatoive toimi tai toteudu. (?)
Minun mielestäni apua tarvitaan silloin kun vastaan tulee maailmassa epäeettinen asia. Mutta yleensä auttajat eivät edes totea, että asia on epäeettinen, vaikka heille kertoisi kuinka epäeettisen asian. Se on ollut pettymys havaita.
Mitään sen kummempaa psykologista kommervenkkia en ole ikinä elämääni kaivannut.
Minun psykopaatillani joko on todella huono eettinen taju (heikosto kehittyneet eettiset aivot) tai sitten hän toimii tahallaan niin, että asiat menisivät epäeettisesti.
Nähdäkseni puhuminen ei ole niinkään usein selkeyttävä tekijä vaan päinvastoin.
Ottaakseni tuon esimerkinomaisen kissa/lintu-jutun.
Jos henkilö ei olisi puhunut mitään, vaan olisi vain ajatellut: "Kas, sulkia, kissa on syönyt linnun". Silloin asia olisi yksinkertaisesti se aito mikä se on.
Mutta kun siitä aletaan puhumaan, se muuntuu, ihan niinkuin se perinteinen juoru.
Ja siitä aletaan vääntää jotain sosiaalisesti sopimuksenvaraista "totuutta" mielikuvitustasolla. Keskustelut ovat ikäänkuin eri ihmisten mielikuvituksen jakamista, mielikuvituksen tai sitten abstraktimpien käsitteiden ja sitten niitä kuvia tai abstraktimpia käsitteitä jaetaan eri ihmisten aivojen välillä. Tosiaan niistä voi muodostaa miltei millaisen teoksen vaan.
Mutta mihin tarkoitukseen ?
Kyllä. Juuri tuosta kai on kyse. Minusta aika monella on heikosti kehittynyt tai monesti vähintäänkin omituinen, tai ainakin rajoittunut, eettinen taju. Se varsinkin kun ei oteta selvää asioista ennen tuomiota, on monen itseään kovinkin "hyvinä" pitävien ihmisten eettinen synti Mutta kai se muodostuu (tai pilaantuu) juuri soiaalisissa oloissa se taju. Eipä tuota etiikkaa koulussa juuri opetettu, enkä tosiaan ole sitä uhrisukupolvea, joka joutui hiihtämään sinne 174 kilometria lunta eväänään.
Olen havainnut, että monilla on erityisiä vaikeuksia erottaa psykologiset tuntemukset/mekanismit ja eettinen toiminta toisistaan. Varmaankin tuo psykologia on jotenkin kutkuttavampaa tai jotain. Ymmärrys ja hyväksyntä on eri asioita.
Kaipa juoruilut on monillekin semmoinen vahva olemassaolon tapa. Onhan meillä kokonainen media-alue erikoistunut tämmöiseen. Jotain perustavaa sosiaalisuutta semmoinen on ihmisessä.
"Narsistin uhrin todellisuudentaju on jo heikossa. Tähän auttaa ajatella että vitut siitä mitä muut ajattelee, minä lähden nyt ja katkaisen välit suojellakseni itseäni. Morjens. "
Mä en tiedä kenen "todellisuudentajua" pitäis arvostella. Minusta monesti sen uhrin todellisuudentajua koetetaan sotkea todellisuudentajuttomien sekaantujien toimesta oikein urakalla. Ja joku siinä tilanteessa usein toimii epäeettisesti jonkun toisen kustannukseksi. On todellisuudentajutonta olettaa asioiden olevan niinkuin niiden "auttajien" mielestä pitäisi olla. Ja sekin on usein vähän kyseenalaista se etiikka mikä näiden auttajien mielestä se ihanne nyt pitäisi olla.
Hyvin sanottu tuo psykologiset tuntemukset ja eettinen toiminta.
No niin vaikuttaa joitakin psykologiset tuntemukset enemmän kutkuttavan, mutta mun on vähän vaikea sitä ymmärtää kun mua ei psykologiset tuntemukset mitenkään kiinnostavasti kutkuta. Ei ole ikinä kutkuttanut.
Joo minua aina haittaa se kun asioita ei määritellä selkeästi, esim. että mikä on "avun" päämäärä tai millainen on hyvä eettinen päämäärä ?
Olen ensimmäisen kerran käyttänyt sosiaalista mediaa vasta viimeisen vajaan puolen vuoden aikana. Olin vannoutunut, etten koskaan käytä sosiaalista mediaa, mutta siinä erehdyin. Mä olen suureksi yllätyksekseni alannut ihan tykkäämään sosiaalisesta mediasta, vaikka aika hidasta opettelua on ollut.
Mun mielestä kivempaa sosiaalisuutta kuin netin ulkopuolinen, kun somessa vaan tykätään tykkäämistään kaikesta, lystikästä :)
Muuten osaisiko joku kuvailla millaisia ne psykologiset tuntemukset ovat ?
Minulle asia on epäselvä.
Juoruilu ei minua kiinnosta, vaan olen päinvastoin "erikoistunut" mahdollisimman hyvin suojelemaan toisten ihmisten yksityisyyttä. Olen läpäissyt kurssinkin tietosuojasta, jonka kävin kiinnostuksesta aiheeseen. En melkein koskaan puhu kenestäkään ihmisistä nimillä mitään.
Vielä yksi juttu. Jos sanon vanhemmilleni, että en löytänyt mitään mielekästä keskustelua tms. Niin he vastaavat molemmat jotain että: "No ei tietenkään, kun ei ne siellä pysty yksilöllisesti katsomaan asioita, ne sanoo vaan niitä yleisiä kaikille."
Musta tää alusta on ainakin nykyisellään paljon hedelmällisempi ja kiinnostavampi.
En voi väittää kohdaltani oleva täysi immuuni kaiken maailman kutkutuksille, mutta saatan olla keskivertoa "tylsempi" tässä asiassa, ainakin suhteessa muihin "piiriläisiini", kun oikeasti on ollut niin vaikeita ongelmiakin johtuen tuosta narsismityyppisestä epäeettisyydestä, tiedonpuutteesta johtuvasta epäeettisyydestä, toimintakäytäntöjen epäeettisyydestä, ja juuri siitä heikosta uhriasemasta resurssipuutoksineen näiden kaikkien edessä.
Joo
Siitä joka ei juoruile on helppo juoruilla, koska hänen näkökulmansa ei oikeastaan tule esiin missään.
Siksikin ajattelin edes anonyymisti kirjoittaa jotain omasta kannastani.
Kun mä vähän epäilen, että mitkään minusta pyörineet juorut ei ole yhtä "filosofisia" ku minä. Ja minä en voi omaa persoonaani varsinaisesti ilmaista missään, kun kukaan ei ehdi alkaa mitään "filosofiaa". Joten mun osaksi jää silloin empaattisesti kuunnella muiden kuvitelmia itsestäni. Se on henkisesti todella rankkaa kuitenkin ja kummallinen asema.
Koska vain jos puhutaan tätä niinsanottua "filosofiaa" mitä kukaan ei ehdi, niin puhutaan oikean minun kanssa.
Tuntemuksia on mm. pelko, kauhu, epävarmuus, pettymys, epätoivo, suru, kiintymys, jos tuolta omasta viuhkasta joitain repäisen. Kuitenkin minusta nuo tuntemukset on olleet aika oleellisia ainakin alaikäisessä kehitysvaiheessa. Esim. voimakkaassa pelossa kasvaminen ei minusta ole eettisesti hyvä kasvuympäristö, ja heikentää jo ihan fysiikkaakin sun muuta kognitiivista kehitystä, ja kapeuttaa ja vaikeuttaa selviämistä yhteiskunnassa, jossa vaaditaan juuri turvallisuudentunteeseen perustuvaa kognitiivista kompleksista suoriutumista. Tietysti sellaisella aivolla saattaa olla etua kriisitilanteissa ja jossain sota-alueilla.
Minäkin olen painottanut yksilöllisen tilanteen mahdollisimman huolellista selvittämistä mahdollisimman hyvällä arvostelukyvyllä että voidaan ryhtyä edes puhumaan avun antamisesta. Sain minäkin tuossa apua tiskieni tiskaamisessa. Että apua on saatu.
Vikahan on pelkääjässä ja turvattomassa ja hylätyksi tulemisen tunteessa. Niitä pitää käsitellä... Kuka hölmö nyt pelkäisi vaikka olet tuntemattomien ja tuttujen väkivallan kohteena. Ja aivan päätöntä tuommoinen turvattomuus vaikka ei koskaan tiedä mikä hyökkäys ja koska jostain hösääjäauttajalta ja asiani paremmin kuin itse tuntevalta tulee varsinaisista arvaamattomista ilkiöistä nyt puhumattakaan, yksin ilman turvaverkkoa ja puolustajia.. Ja seinähullua meininkiä tuommoinen hylätyksi tulemisen tunne, vaikka aika ison siivun lapsuutta vietti yksin 30 asteen pakkasessa hangessa muiden perheenjäsenten hengatessa mukavasti sisätiloissa. Muista hylkäystilanteista puhumattakaan. Ihan kreisiä ja irraltionaalista tuommoiset tuntemukset. Menkää hoitoon!
Piru siinä taas lukee raamattua ja syyttää muita ongelmistaan ja tunteistaan. Mars, peilin eteen!
Eiköhän tämä ollut sarkastinen kuvaus siitä mitä epäeettistä yhteiskunnassa todella tapahtuu ???
Narsistin uhrin todellisuudentaju on jo heikossa. Tähän auttaa ajatella että vitut siitä mitä muut ajattelee, minä lähden nyt ja katkaisen välit suojellakseni itseäni. Morjens.
Eli vasta kun on saanut etäisyyttä kykenee arvioimaan tilanteita vähän paremmin. Ottakaamme siis reippaasti henkistä ja fyysistä etäisyyttä kaikkiin tuntemiimme hankaliin ihmisiin.
Näinpä tehkäämme.
Joo, juurikin se etäisyydenotto niihin hankaliin on oleellista, että voi nähdä selkeästi.
Kuka uskoo ja mitä uskoo.... mielestäni asia on aika monimutkainen ja siihen vaikuttaa hyvin monet asiat. Tietämättömyys ja heikko itsetunto on otollinen alusta kasvattaa kaikenlaisia valheita ja luuloja.
Vanhemmassa sukupolvessa on vielä selkeästi nähtävissä se maailma jossa he ovat eläneet, maailmassa jossa hyvin iso osa tietoa perustuu siihen mitä joku on sanonut. Se joku voi olla naapuri, kaupan kanssa, serkkupoika tms. Tuossa ympäristössä hyvät puhujat (kuten narsistit) ovat saaneet helposti viestinsä perille koska muutakaan tietolähdettä ei ole ollut. Tai sitten tiedon tarkistaminen on ollut niin vaivalloista ettei sitä kukaan ole oikeasti tehnyt. Moni tämän sukupolven edustaja ei edelleenkään tarkista tietoja vaikka tietoa olisi tarjollakin. Eikä kaikille nuoremmillekaan ole ollenkaan luontevaa itse etsiä tietoa tai tarkistaa faktoja, on helpompaa kuunnella ja uskoa tyyppiä joka puhuu vakuuttavasti.
Ja ehkä kyse on myös jollain tapaa persoonasta ja elämänkokemuksesta. Itse tartun herkästi epäloogisuuksiin ja tarkistan asioita. Tietysti elämänkokemus antaa pohjaa huomata epäloogisuuksia, on tietoa johon voi verrata eteen tulevia asioita.
Heikkoon itsetuntoon kuuluu pelko omasta asemasta ja tarve pönkittää minuutta. Kaikki me tunnemme ihmisiä joille MV-lehden kaltainen "totuus" menee ohi kaikkien tutkimusten ja faktojen koska tuo "totuus" palvelee paremmin heidän heikko minuuttaan ja tarvettaan nostaa itseään muita alentamalla. Omat ongelmat laitetaan muiden syiksi eikä sinne peiliin haluta katsoa.
Moni poimii kaikesta tiedosta vain sen mikä tuntuu itselle sopivalta, totuudella ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Tämä ajattelu tuntuu vain lisääntyvän, onhan Trumpin valehtelusta tullut monelle ihan normaali ja hyväksyttävä tapa toimia. Monille riittää muutos, tavoite, uusi tapa toimia, ei sillä väliä vaikka puhutaan ihan täyttä pa..kaa, rikotaan lakeja ja tallotaan ihmisoikeuksia.
Narsisti harrastaa ihmisten uskottavuuden nakertamista jo alkumetreillä tuttavuutta. Pikku vinkki sinne ja vihje tänne jotta kuulijalla on jo valmiiksi epäilys narsistin uhrin uskottavuudesta, ja muustakin henkisestä tasapainosta. Kun sitten narsistille tulee tarve puolustaa itseään ja syyttää toista valehtelusta, maaperä on valmiiksi muokattu ja narsistin "totuus" kukoistaa. Pienten lasten kanssa tilanne on vielä narsistille helpompaa, lapsihan alkaa helposti käyttäytyä vanhempansa odotusten mukaisesti!
Minulla on ollut nuorempana äärimmäinen taipumus toimia muiden odotusten mukaisesti.
Esimerkki:
Harrastukseni opettaja oletti minun olevan toista oppilasta huonompi eräässä asiassa. Minä tarkkailin tuota oppilasta ja tein kaiken tarkoituksella hieman huonommin. Kerran sitten olin tuon opettajan kanssa yksin ja tein jotain ihan normaalisti omana itsenäni. Hän hämmästyi ja sanoi että minähän olen paljon edistyneempi kuin tämä toinen oppilas. Ja siitä lähtien hän oletti minun olevan edistyympi ja minä tein odotusten mukaisesti tehtävät yleensä hieman paremmin kuin toinen oppilas.
Tämän takia mä olen aina rakastanut "liian" vaikeita tehtäviä.
Mä opin parhaiten aina kun tehtävä on "liian" vaikea, koska silloin voi tosissaan yrittää. Ja mä olin aina niin onnellinen, kun joku oletti mun pystyvän johonkin sellaiseen mille kaikki muut naureskeli, koska mulle tulee sillon miltei pakottava tarve toteuttaa sen toisen ihmisen usko muhun todeksi.
Ja mun vanhempien kanssa tämä sama toteutuu negatiivisestipäin. Ja mun psykopaatti tuntee tän ominaisuuteni kuin omat taskunsa.
Tässä mielessä mun vanhemmat kasvatti mut "hyvin". Ovat kehuneet minua että lapsena olin kuin ihmisen mieli, ei tarvinnut kuin kuiskata ja minä muitta mutkitta noudatin ohjetta. Ja kyllä koen välillä olevani kuin muiden ihmisten ajatus materialisoituna. Mutta tämä on käynyt vaaralliseksi nyt kun ihmiset ovat joukolla alenneet ajattelemaan minusta pahoja. Koska jos minä nyt materialisoidun heidän ajatuksekseen, se on todella paha paikka sitten. Joten tästä syystä minun on lopetettava tämä hyvin herkkä toisten ihmisten mieleen eläytyminen kertakaikkiaan viimeistään tänään.
Miksi ihmiset ovat juuri nyt alkaneet ajatella joukolla sinusta pahaa?
Ja jos narsisti on vanhempi, niin hän käyttää *vanhemmanauktoriteettiä* ohjaillessaan uhrinsa asioita haluamaansa suuntaan. Aina aikuisen sanalla on enemmän painoarvoa, kun lapsen, joka yrittää saada apua itselleen.
Kuinka paljon on todellisesta ajattelusta ja kuinka paljon siitä että aloittaja on oppinut olettamaan niin.
Jos on syntynyt narsistin lapseksi, on varmasti pienestä pitäen tullut nöyryytetyksi monella tapaa, ja yksi tapa on ollut vihjata että kukaan ei usko sinua. Kaikki ajattelevat että ole jotenkin outo. Jos on lapsesta asti manipuloitu ajattelemaan itseään outona ja muiden vähättelyn kohteena, niin se ajatus on varmasti tiukasti ja syvällä ihmisessä.
Kyllä se on ihan totta ja konkreettista.
Eikä se ole tapahtunut juuri nyt, koska nyt asiaan on tullut hieman parannusta.
Esim. oman ekpressiivisyyden lisääminen on helpottanut asiaa. Niinkuin esim. nettikirjoittelussa koen nyt itseeni myönteisempää suhtautumista kuin ennen kun olin vähemmän ekspressiivinen ja enemmän vain ikäänkuin kuuntelin toisia ja kohteliaasti huomion heidän näkemysensä omieni kustannuksella.
Näin on käynyt muuallakin, kun olen ollut oikein hienotunteinen ja varovainen ja itseni kyseenalaistava ilmaisuissani, muut ovatkin alanneet ajatella minusta pahaa.
Mutta eikö nuo ole hyviä ja usein odotettuja ominaisuuksia..? Kuuntelu ja hienotunteisuus. Minä en käsitä miksi kukaan ajattelisi sinusta sen takia pahaa.
Itsekeskeisyyden lisääminen käytökseeni on lisännyt minuun kohdistuvaa myönteistä suhtautumista. Kun olin äärimmäisen epäitsekäs minusta yleensä ajateltiin pahaa ja vaadittiin olemaan aina vain epäitsekkäämpi, niin että minusta ei jääny enää juuri mitään jäljelle.
Nyt kun olen uutuutena viettänyt monta tuntia "tuijottellen omaan napaani" olen jopa saanut somessa muutaman tykkäämisen :)
Niin kauan kuin etsin ja etsin vikaa vain itsestäni, kaikki muutkin etsivät, siis vikaa minusta.
Minusta se on täysin hyödytön neuvo: Etsikää vikaa itsestänne!!!
koska joka tapauksessa sitä neuvoa noudattavat lähinnä vain ne jotka sitä neuvoa eivät tarvitse, narsistit eivät juuri koskaan. Joten sellainen sosiaalinen yleisneuvo nähdäkseni vain ja ainoastaan vahvistaa narsismin valtaa. Ja siitä on ihan turha jauhaa, koska narsisteja neuvo ei tule kiinnostamaan ja uhrit saattavat alistua siihen lopulta mahdollisesti ensin vastusteltuaan oikeudenmukaisuuden nimissä.
Minä ainakin siirrän ekspressiivisyyteni tuonne engelskaan kun sieltä kielisuunnalta avautui kertakaikkisen raikkaita todellisuuksia ja kohtaamisia, Eikö sinullakin ollut tällaisia mahdollisuuksia ja kontakteja?
Joo. Tuo on niin noin.
Joo englanniksi on helpompaa olla ekspressiivinen.
Ja hienotunteinen kuuntelu ei yleensä saa arvostusta, koska yleensä silloin ihmiset lähtee oletuksesta, että henkilö on tyhmä, aivan uskomattoman tyhmä,
Monesti jos alan puhua suomeksi enemmän, minulle sanotaan : "Ei mutta...sähän olet älykäs !"
Että pitäisikö tuo sitten ottaa kohteliaisuutena vai miten.
Nuorena en mainannut pystyä ilmaisemaan juuri mitään, kun mulla oli niin loukkaantunut olo lähtölkohtaisesta tyhmä-oletuksesta.
Mutta siis tuolla englanninkielen suunnalla hienotunteisuutta ei pidetä automaattisesti tyhmyyden merkkinä kuten Suomessa, siinä on suuri ero
Kun joku ajatellaan tyhmäksi hänellä kuvitellaan myös olevan tyhmiä eli pahoja motiiveja.
Ja jos minä vain katselen ja kuuntelen minut ajatellaan tyhmäksi,
Kyllähän aika paljon pitää jotain "filosofiaa" varmaan tännekin vääntää vakuuttaakseen, ettei ole täysin tyhmä.
Siinä vain ole se ongelma, että yleensä muualla sille vakuuttelulle ei saa mitään mahdollisuutta. Ilmeet menee äkkiä nyreäksi, ettei ole aikaa mihinkään pitkiin juttuihin tms.
Niin ja kirjotan tänne siksikin, että vaikka väitänkin saaneeni onnettomuudessa aivovamman, niin minulla on edelleenkin älyllistä aivotoimintaa ainakin älyllistä keskitasoa.
No minulle ei ole päällimmäisen tarkeää olla niin kovin älykäs. Ihan normaali riittää. Hyväksytty ja kokonaisvaltainen läsnäolo ja näkökulmien jakaminen elähdyttää tätä näivettynyttä sieluparkaani enemmän. Mistä lie kartesiolaisen dualismin puutteesta johtuen tuntuu nuo tietyn leveyspiirien ihmiset ehkä rennommilta ja ehyemmiltä. Eikä ole niin kauhean kova tarve heti luokittaa ja leimata siksi eikä täksi.
No minä ainakin poistun nykyään paikalta mikäli koen joutuvani kauheasti vakuuttelemaan. Tai sitten tosiaan ohitan tietoisesti semmoiset odotukset. Mitä ne ihmisjumalat oikein on keille pitä niin kauheasti vakuutella ja todistella. Hyvät perustelut tulisi kuulua poliisitutkintaan tai yliopistojen tutkielmiin. (PitäISI, muta siellä suositaankin joitain muita ansioita, ties mitä arveluttavia..) Tai onhan niitä kaikenmaailman ns. "poliiseja" ja "tiedeyhteisöjä" tietysti vaikka kuinka paljon mutta minua ei sellaiset tyypit ja piirit nappaa enää yhtään.
No minulle tuli tämä älyn osoittaminen ajankohtaiseksi, koska sain ulkoisten seikkojen johdosta hermostovammoja jotka vaikuttivat ulospäin ja tuntuivat minulle itsellenkin oudoille, että kyseessä ei ole älyn puute. Mutta vaikka hermostovamma on tullut ulkopäin, se on siitä ongelmallinen, kun se voi vaikuttaa siltä kuin se olisi lähtöisin siitä ihmisestä. Niin tuossa tilateessa aidon itsen ilmaisu ulospäin monimutkaistuu huomattavasti. Minulla aluksi nuo vammat vaikeutti jopa äänenmuodostusta siten että jokainen sana oli rankka fyysinen ponnistus koska hengitys myös toimi vain pinnallisesti. Nyt on puhekyky täysin palautunut. Niin minä ilmaisen nyt ilmaisullisesti, ettei kukaan voisi väittää minun ollessani halvaantunut, että olen normaalisti sellainen.
Niin olen kokenut myös että muilla mailla suvaitsevaisuus on aivan täysin toista luokkaa kuin Suomessa. Tietty riippuu missä.
Suomessa ehkä ollaan niin kankeita, että halvaantuneena näyttää ei-halvaantuneelle !
Joo, Suomessa ollaan kankeita, tympeitä ja tylyjä ja jopa ihan raakoja. Tosin tämä ulkomaantuttavani on monin tavoim ilmaissut tyytyväisyyttään monistakin asioista. Vaatii varmaan myös avomielisen yksilön kuka muille maille lähtee. On ihastuttavaa että tältä maaperältä löytyy jokunen minullekin mukava ihminen, joille kyllä ollaan oltu ilmeisesti aika mukavia ja jotka sitten puolestaan valuttaa sitä minuun..? Näin minäkin kierosti pääsisin osakseni kotimaisesta hyväntahtoisuudesta..?
Minä tykkään sinun "filosofoinneista" tosi paljon. En tosin tajua että miksi sinun pitäisi täällä ja ketä vakuutella älystäsi. Tietysti olen tyytyväinen päästessäni näin ohessa osalliseksi pohdinnoistasi :)
Ei minun tarvikaan täällä, se vain jäi vähän päälle ikäänkuin, koska tosiaan ihan hermovaurioituneena ja puolihalvaantuneena tilanne on vähän eri. Siinä menettäisi vähän äkkiä koko ihmisarvonsa, jos ei jotain saa ilmaistua, jos ei ole ketään puolestapuhujaa.
En osaa ihan sanoa tilanteestasi. Asetelma voi olla hieman monimutkainen. En voi tietää sinun tilannettasi.
Itse en ottaisi näihin suomalaisiin kuvioihin, joihin itse olen päätynyt, ketään toiskulttuuristakaan mukaan.
Minun uudet kuviot on nyt kokonaan uudentyyppisiä. Mutta en kirjota niistä mitään tänne. Eikä se ikinä ihan yksinkertaista tietenkään ole. Ei maailma paratiisiksi muutu.
Minä ymmärsin että olit siirtymässä nimenomaan ulkomaisiin kuvioihin tultuasi petetyksi ja pettyneeksi kotimaisiin. Siitä osin inspiroituneena päätin minäkin kokeilla. Ei se ota jos ei anna. Yllättävän positiivista ja ilahduttavaahan se asiointi on.
Johtuu tästä samasta ominaisuudesta miksi en henkilökohtaisesti siedä anteeksiantoneuvoja. Nimittäin ehdotus anteeksiantoon tuo minulle assosiaation vihaisuudesta ja kun eläydyn siihen minusta tulee vihainen, jota en ollut ennen anteeksiantoneuvoa lainkaan.
En tiedä olenko psykologisesti jotenkin poikkeuksellinen?
Vai tapahtuuko muillekin näin ?
Tästä syystä koen anteeksiantoneuvon lähes henkiseksi väkivallaksi, vaikka en toki pidä sitä henkisenä väkivaltana, koska sen tarkoitus ei ole ollut olla henkistä väkivaltaa. Mutta se tekee minun lempeän vihattoman mieleni vihaiseksi ja koen sen siksi epäoikeudenmukaiseksi ja typeräksi neuvoksi kaikin puolin. Koen sen vihaisuuden provosoinniksi ihmisessä joka ei ole vihainen.
Siis minusta tulee vihainen yksinkertaisesti siitä syystä, että vaistoan toisen ihmisen kuvittelevan minut vihaiseksi ja eläydyn hänen mielikuvaansa, näen hänen kuvittelemansa kuvan itsestäni aivoissani. Eläydyn yltiöempaattisesti hänen tunteeseensa ja kokemukseensa.
Jos hän haluaa varmistaa, etten ole vihainen, se onnistuu paremmin toteamalla että: "Sehän on itsestäänselvää ettet sinä ole vihainen ihminen ja tiedän sen !!!!"
Sitten minä voin vain leppeänä hymyillä kun eläydyn hänen tunteeseensa.
Ehkä olenkin projisoinnille kohteeksi joutumiselle herkisynyt ihminen.
Minulle nuoruudessani kun olin vielä aika sosiaalinen aika moni sanoi: "Jännä kun katson sinua tuntuu kuin katsoisin peiliin." Mitä erillaisemmissa hassuissa paikossa puolivieraat ihmiset ovat yhtäkkiä sanoneet minulle noin.
Voisiko tämä johtua siitä, että olen tottunut toteuttamaan narsistivanhemmille peilin virkaa ? Niin minä olen ajatellut että se on minun sosiaalinen tehtävä jota kiltisti toteutan.
Selitän+tämän+vielä+tarkemmin.+
No kyllä minulle on tapahtunut tuon tapaista. Useimmiten koen tällaisen tilanteen lapsuuden peruja hyvin vaikeaksi, ja itseni ikään kuin halvaantuneeksi ja kyvyttömäksi "puolustamaa" "itseäni". Myös uhmakas "okei, ollaan sitten näin ja mennään sinun mahtilogiikallasi" saattaa aiheuttaa ns "toivottua" ja "tilattua" käytöstä. Tällöin kyse on pääasiassa jostain yleensä negatiiviseksi arvostetusta käytöksestä.
Helpottavaa tietää, että tämä on ihan yleisempää tunnetoimintaa.