Hyvin on meidät opetettu, kuuliaisiksi,
Ja uskomaan muista hyvää
Niin, että vaikka toisin osoittautuu,
Emme tahdo millään tajuta.
Meidät on taidettu siten salaa koulita,
Ettemme vahingossakaan
Usko koskaan kenestäkään mitään pahaa,
Ellei ole aivan pakko.
Meidät on opetettu niin tasapuolisiksi,
Että itsessämme ensin
Näemme virheen ja syyn ja vikapäisyyden
Vaikka riitaan riittää yksi.
***
Jos joku on joskus lukenut Raamattua,
Hän on kyllä taitava,
Jättää pois ne kohdata joissa kehotetaan
Vihaamaan pahaa.
Ellei hän koskaan ole lukenut Raamattua,
Hän on lukenut muuta,
Ja kaikessa hänen lukemassaan toistuu
Sama lattea ajatus.
Olemme senkin unohtaneet pahoista teoista,
Että ne ovat pahoja,
Vaikka niiden tekijää meidän ei tarvitsisi
Sinänsä tuomita.
***
Taitavasti haavoitamme omaa itseämme,
Ettei meidän varmasti
Tarvitsisi puolustautua keneltäkään muulta
Joka meitä raatelee.
Mutta sitten ei enää ehkä ole aikaa,
Kun on toisen raadeltavana,
Sillä ei ole mitään mikä sinänsä takaa,
Että ihminen armahtaa toista.
Armoahan voi anoa ja huutaa ja kovaa,
Mutta saako sitä,
Koska eipä kai sitä halua, vaadi ja huuda,
Ellei ehkä turhaan janoa.
***
Jospa sen tarpeessa usein on silloin,
Kun ei sitä lainkaan saa,
Jospa se on vain pahoinpidellyn lohtua
Siitä mitä ilman hän jää.
Mutta jospa juuri tuollaista kautta,
Salakavaa,
Niin moni jää siihen umpikujan tuskaan,
Jossa vain potkitaan.
Me olemme niin herkkiä ja viranomaiset,
Ainoatko omaisemme,
Jos joku lyö töistä nyrkein tai potkii,
Mutta sanoilleko olemme sokeita?
***
Meitä on huomaamattomasti siten tönitty,
Että niistä kolahduksista
Olemme niin sileiksi lopulta hioutuneet,
Ettemme taivu vaan ehkä taitumme.
Vaikka hetkeksi havahtuisimme ja olisimme
Hetken oma itsemme,
Niin sitten taas kadumme ja suremme
Että puolustauduimme.
Jos jokin osuu meihin aivan kohdalleen,
Me putoamme alas,
Ja silloin kysymme itseltämme huutaen,
Miksi tämä, juuri minulle.
***
En osaa sanoa sitä muuten kuin näin,
Että pahinta on,
Jos mikä tahansa jää meihin mytimään,
Mätimään, kaivertamaan.
Silloin meistä tulee omia pyöveleitämme,
Ja omia teloitettaviamme,
Ja me teemme sen kaiken kauhistuttavasti,
Rangaisten itsemme.
Jos siinä on joku toinen, niin ylipyöveli,
Ja hän myhäilee,
Kuinka otamme niskoillemme hänenkin syynsä,
Ja kostamme itsellemme.
***
En sano että kukaan toinen taitavana
Tekisi tunteemme,
Mutta itse kovinkin usein, mielestäni
Otamme toisen syyt niskoillemme.
Tässäkin taisi Raamatun lukija hairahtua,
Unohti ehkä oleellisen,
Eli eikö pitänyt olla lunastus jo silloin,
Pari vuosituhatta sitten.
Maallisiakin muunnelmia samasta kuvittelen,
Eli kullekin oikeutensa,
Mutta eivät tässä mitään auta tuomarit,
Eihän kaikesta lakia!
***
Jossakin, jostakin, jotenkin, jonnekin,
Olisi oltava tie ulos,
Mutta kun meidät on niin kovin siloiteltu,
Ettemme me oikein uskalla.
Miten me uskaltaisimmekaan, me opetetut,
Kun oli oltava niin kiltti,
Ja kun ei ainostaan kielletty sanaa viha,
Vaan kiellettin vihaaminen.
Ei minusta ole mitään oikeaa vihaamista
Jokin järjetön purkaus,
Hyökkäys nyrkein ketä tahansa vastaan,
Minä tahansa hetkenä.
***
Siinä menee oikea hyvä viha hukkaan,
Ja huonosti käy,
Niin kuin kaikessa mikä on sokeudessaan
Niin toivotonta.
Oikeaa vihaamista on oikeutettu sota,
Kukin omasta puolestaan,
Kunkin meistä oikeutetuilla rajoilla,
Jottemme olisi viemäri.
Tietysti se on silloin meidän puutteemme
Ellemme osaa rajata
Sitä mikä on tuota toista ja itseämme,
Mutta opittava olisi.
***
Onhan sitä niin kovin paljon niitä,
Jotka katse avoimina
Odottavat vain pelkkää tilaisuuttaan
Laskea toiseen myrkkynsä.
En tarkoita että olisi oltava epäluuloa
Mutta ei liikaa luottamusta
Sillä ne jotka siitä eniten puhuvat
Sitä ehkä vähiten ansaitsevat.
Jos kuka silloin käy toisten viemäriksi,
Hän saa tuntea,
Ettei ole loppua sillä kaikella saastalla
Mitä häntä pitkin lasketaan.
***
Kukin viemäri syöksee ominaista saastaa,
Toisten syöttämää,
Joten kullekin jää omaksi tehtäväkseen,
Luonnostella näkö ja löyhkä.
Esitänkin siksi vain esimerkin tuhansista,
Kuten vaikka seuraavan,
Eli kuinka saattaa saada kuulla äkkiä,
Että on toiselle esine.
Myrkyllinen jäteneste silloin koostuu
Toisen sanoista,
Jolloin hän tarkoin tavoin luonnostelee,
Ettei sinusta perusta.
***
Toistakin esimerkkiä innnostun kuvaamaan,
Se vertailua on,
Eli joku toiselle sanoo äkkiarvaamatta,
Että tämä arvoton on.
Sanoo, että toisin kuin luulit, arvoton olet,
Ja vain armosta
Hän edes katsahtaa tuohon toiseen päin,
Edes arkipäivässä.
Joku voisi sanoa miten ihmeessä tuollaista,
Eihän se käy,
Mutta näiden asioiden salaisuus taitaa olla,
Että niitä tapahtuu.
***
Vaikka olen luonteeltani perin juurin ujo,
Entä rakkauselämä,
Voisinko sen piiristäkin löytää jotakin,
Esimerkkinä.
Ajattelepa että rakastat, ja niin toinenkin,
Mutta sitten kerran,
Hän sinulle kertoo, että se on ohi häneltä,
Eikä sinusta väliä.
Ehkä silloin sinullekin ne kaikki syleilyt,
Joissa taivas ehkä aukeni,
Muuttuvat katkeriksi, kuin makaamiseksi loassa,
Sen toisen tähden.
***
Jos on viha, se, valkohehkuinen, polttaa,
Siltä ken sen taitaa,
Sulkee hänet viemärinä kaikilta muilta,
Antaa häntä itselleenkin.
Jos alennettaan viemäriksi saastalle muiden,
Tulee surunkin aika,
Koska viemärinä elämä vierii hukkaan,
Eikä myötätuntoa tule.
Korkealentoisesti kuka tahansa toki sanoo,
Ei toinen väline ole,
Mutta annapas olla kun hänellä on tilaisuus,
Toinen on juuri sitä.
***
Enpä pidä ihmeenä erästä arjen kuvaa,
Puhutaan tunnelista,
Valosta sen päässä ahdingossa olevalle,
Joka on juuri viemäri.
Viemärille siis puhutaan valosta joskus,
Hän pääsee itsestään
Ulos ja pois ja lakkaa niin valuttamasta
Muiden saastaa.
Mutta niin on niin moni meistä koulittu
Ettei nouse vastaan
Kun on kysymys hänestä itsestään,
Josta hän tuskin piittaa.
***
Se on niin kovin harhaista uhrimieltä,
Että itseään rankaisee,
Se ei kai hyödytä ketään eikä mitään,
Vaan pahaa uudistaa.
Ja siksihän meille sanotaankin viisaasti
Omasta arvostamme,
Ettei se ole kiinni muiden arvostuksesta
Kuten luulemme.
Mutta miksi lainkaan noin sanottaisiin
Ellei turhaan,
Koska eikö kovin moni juuri uskoo toisin,
Eli että ne muut ne tietävät.
***
Valoa olisi oltava, paljon parempaakin,
Ei vain sitä,
Mitä viemäri näkee oman hylkyaukkonsa läpi,
Ei vain sitä.
Mutta niin kuin niin kovin monia asia,
Periaate on kaunis,
Mutta entä sen paneminen arjessa toimeen,
Sehän se on se pulma.
Vaikka jos mihin nyttemmin voin uskoa,
Niin edelliseen,
Koska jos on jotakin oikeutettua tekoa,
Niin sitä kuvailen.
***
Ja uskomaan muista hyvää
Niin, että vaikka toisin osoittautuu,
Emme tahdo millään tajuta.
Meidät on taidettu siten salaa koulita,
Ettemme vahingossakaan
Usko koskaan kenestäkään mitään pahaa,
Ellei ole aivan pakko.
Meidät on opetettu niin tasapuolisiksi,
Että itsessämme ensin
Näemme virheen ja syyn ja vikapäisyyden
Vaikka riitaan riittää yksi.
***
Jos joku on joskus lukenut Raamattua,
Hän on kyllä taitava,
Jättää pois ne kohdata joissa kehotetaan
Vihaamaan pahaa.
Ellei hän koskaan ole lukenut Raamattua,
Hän on lukenut muuta,
Ja kaikessa hänen lukemassaan toistuu
Sama lattea ajatus.
Olemme senkin unohtaneet pahoista teoista,
Että ne ovat pahoja,
Vaikka niiden tekijää meidän ei tarvitsisi
Sinänsä tuomita.
***
Taitavasti haavoitamme omaa itseämme,
Ettei meidän varmasti
Tarvitsisi puolustautua keneltäkään muulta
Joka meitä raatelee.
Mutta sitten ei enää ehkä ole aikaa,
Kun on toisen raadeltavana,
Sillä ei ole mitään mikä sinänsä takaa,
Että ihminen armahtaa toista.
Armoahan voi anoa ja huutaa ja kovaa,
Mutta saako sitä,
Koska eipä kai sitä halua, vaadi ja huuda,
Ellei ehkä turhaan janoa.
***
Jospa sen tarpeessa usein on silloin,
Kun ei sitä lainkaan saa,
Jospa se on vain pahoinpidellyn lohtua
Siitä mitä ilman hän jää.
Mutta jospa juuri tuollaista kautta,
Salakavaa,
Niin moni jää siihen umpikujan tuskaan,
Jossa vain potkitaan.
Me olemme niin herkkiä ja viranomaiset,
Ainoatko omaisemme,
Jos joku lyö töistä nyrkein tai potkii,
Mutta sanoilleko olemme sokeita?
***
Meitä on huomaamattomasti siten tönitty,
Että niistä kolahduksista
Olemme niin sileiksi lopulta hioutuneet,
Ettemme taivu vaan ehkä taitumme.
Vaikka hetkeksi havahtuisimme ja olisimme
Hetken oma itsemme,
Niin sitten taas kadumme ja suremme
Että puolustauduimme.
Jos jokin osuu meihin aivan kohdalleen,
Me putoamme alas,
Ja silloin kysymme itseltämme huutaen,
Miksi tämä, juuri minulle.
***
En osaa sanoa sitä muuten kuin näin,
Että pahinta on,
Jos mikä tahansa jää meihin mytimään,
Mätimään, kaivertamaan.
Silloin meistä tulee omia pyöveleitämme,
Ja omia teloitettaviamme,
Ja me teemme sen kaiken kauhistuttavasti,
Rangaisten itsemme.
Jos siinä on joku toinen, niin ylipyöveli,
Ja hän myhäilee,
Kuinka otamme niskoillemme hänenkin syynsä,
Ja kostamme itsellemme.
***
En sano että kukaan toinen taitavana
Tekisi tunteemme,
Mutta itse kovinkin usein, mielestäni
Otamme toisen syyt niskoillemme.
Tässäkin taisi Raamatun lukija hairahtua,
Unohti ehkä oleellisen,
Eli eikö pitänyt olla lunastus jo silloin,
Pari vuosituhatta sitten.
Maallisiakin muunnelmia samasta kuvittelen,
Eli kullekin oikeutensa,
Mutta eivät tässä mitään auta tuomarit,
Eihän kaikesta lakia!
***
Jossakin, jostakin, jotenkin, jonnekin,
Olisi oltava tie ulos,
Mutta kun meidät on niin kovin siloiteltu,
Ettemme me oikein uskalla.
Miten me uskaltaisimmekaan, me opetetut,
Kun oli oltava niin kiltti,
Ja kun ei ainostaan kielletty sanaa viha,
Vaan kiellettin vihaaminen.
Ei minusta ole mitään oikeaa vihaamista
Jokin järjetön purkaus,
Hyökkäys nyrkein ketä tahansa vastaan,
Minä tahansa hetkenä.
***
Siinä menee oikea hyvä viha hukkaan,
Ja huonosti käy,
Niin kuin kaikessa mikä on sokeudessaan
Niin toivotonta.
Oikeaa vihaamista on oikeutettu sota,
Kukin omasta puolestaan,
Kunkin meistä oikeutetuilla rajoilla,
Jottemme olisi viemäri.
Tietysti se on silloin meidän puutteemme
Ellemme osaa rajata
Sitä mikä on tuota toista ja itseämme,
Mutta opittava olisi.
***
Onhan sitä niin kovin paljon niitä,
Jotka katse avoimina
Odottavat vain pelkkää tilaisuuttaan
Laskea toiseen myrkkynsä.
En tarkoita että olisi oltava epäluuloa
Mutta ei liikaa luottamusta
Sillä ne jotka siitä eniten puhuvat
Sitä ehkä vähiten ansaitsevat.
Jos kuka silloin käy toisten viemäriksi,
Hän saa tuntea,
Ettei ole loppua sillä kaikella saastalla
Mitä häntä pitkin lasketaan.
***
Kukin viemäri syöksee ominaista saastaa,
Toisten syöttämää,
Joten kullekin jää omaksi tehtäväkseen,
Luonnostella näkö ja löyhkä.
Esitänkin siksi vain esimerkin tuhansista,
Kuten vaikka seuraavan,
Eli kuinka saattaa saada kuulla äkkiä,
Että on toiselle esine.
Myrkyllinen jäteneste silloin koostuu
Toisen sanoista,
Jolloin hän tarkoin tavoin luonnostelee,
Ettei sinusta perusta.
***
Toistakin esimerkkiä innnostun kuvaamaan,
Se vertailua on,
Eli joku toiselle sanoo äkkiarvaamatta,
Että tämä arvoton on.
Sanoo, että toisin kuin luulit, arvoton olet,
Ja vain armosta
Hän edes katsahtaa tuohon toiseen päin,
Edes arkipäivässä.
Joku voisi sanoa miten ihmeessä tuollaista,
Eihän se käy,
Mutta näiden asioiden salaisuus taitaa olla,
Että niitä tapahtuu.
***
Vaikka olen luonteeltani perin juurin ujo,
Entä rakkauselämä,
Voisinko sen piiristäkin löytää jotakin,
Esimerkkinä.
Ajattelepa että rakastat, ja niin toinenkin,
Mutta sitten kerran,
Hän sinulle kertoo, että se on ohi häneltä,
Eikä sinusta väliä.
Ehkä silloin sinullekin ne kaikki syleilyt,
Joissa taivas ehkä aukeni,
Muuttuvat katkeriksi, kuin makaamiseksi loassa,
Sen toisen tähden.
***
Jos on viha, se, valkohehkuinen, polttaa,
Siltä ken sen taitaa,
Sulkee hänet viemärinä kaikilta muilta,
Antaa häntä itselleenkin.
Jos alennettaan viemäriksi saastalle muiden,
Tulee surunkin aika,
Koska viemärinä elämä vierii hukkaan,
Eikä myötätuntoa tule.
Korkealentoisesti kuka tahansa toki sanoo,
Ei toinen väline ole,
Mutta annapas olla kun hänellä on tilaisuus,
Toinen on juuri sitä.
***
Enpä pidä ihmeenä erästä arjen kuvaa,
Puhutaan tunnelista,
Valosta sen päässä ahdingossa olevalle,
Joka on juuri viemäri.
Viemärille siis puhutaan valosta joskus,
Hän pääsee itsestään
Ulos ja pois ja lakkaa niin valuttamasta
Muiden saastaa.
Mutta niin on niin moni meistä koulittu
Ettei nouse vastaan
Kun on kysymys hänestä itsestään,
Josta hän tuskin piittaa.
***
Se on niin kovin harhaista uhrimieltä,
Että itseään rankaisee,
Se ei kai hyödytä ketään eikä mitään,
Vaan pahaa uudistaa.
Ja siksihän meille sanotaankin viisaasti
Omasta arvostamme,
Ettei se ole kiinni muiden arvostuksesta
Kuten luulemme.
Mutta miksi lainkaan noin sanottaisiin
Ellei turhaan,
Koska eikö kovin moni juuri uskoo toisin,
Eli että ne muut ne tietävät.
***
Valoa olisi oltava, paljon parempaakin,
Ei vain sitä,
Mitä viemäri näkee oman hylkyaukkonsa läpi,
Ei vain sitä.
Mutta niin kuin niin kovin monia asia,
Periaate on kaunis,
Mutta entä sen paneminen arjessa toimeen,
Sehän se on se pulma.
Vaikka jos mihin nyttemmin voin uskoa,
Niin edelliseen,
Koska jos on jotakin oikeutettua tekoa,
Niin sitä kuvailen.
***
Vastaukset 3
Vanhimmat
pitää vielä palata, uudelleen ja uudelleen!
Sitä en lakkaa ihmettelemästä
miten kaksi ihmistä
niin erilaista
ja tunteet niin samanlaisia!
En kiusaa vai kiusaanko mielelläni
Muita vaikka raamatullisilla
No mutta kirjoista muistutan kuitenkin
Omastakin kokemuksestani
Niin kovin vähäpätöisestä ja tärkeästä
Joskus eikä oikeastaan kauan sitten
Perehdyin paneutumistani
Ja täytin sivuja sivujen jälkeen
Uskoin oppineeni ja opinkin oppimaan
Ja tiesin kuin kaiken kaikesta
Huomasinkin en tuntenut mitään mistään
Ja siksi oppimani sanat heräsivät lihaksi
Lihaksi lihassani ja piikeiksi
Ja jokaisella piikillä oli teränsä
Ja oli niitä siinä mukana myrkyllisiä
Ja kirosin kokemustani elämänlaajuista
Miksi sen pitikään sattua
Olisi suostunut jäämään kirjansivuille
Olisin tyytynyt elämään paperilla
Mutta valita en saanut en tiedä valitanko
Vaikka selkäpiini kertoo viisaudesta
Ettei sitä ole kuin kautta kantapään
Kaipailen vieläkin kuivaa aikaa
Jolloin kammioni rauhassa sain olla
Tyhmänä tietäväksi niin täyteen pakattuna
Myönnän yhä enemmän odotan sitä päivää
Joka valjetessaan sanoo
Että olen elämän oppikurssini käynyt
Sillä kertaa kun olen oppinut
Että me kaikki olemme yhtä ja samaa
Siinä määrin samaa että jos yksi koskettaa
Itseään hän samalla kaikkia muita
Niitä joilla on silmät ja korvat
Sielussaan siinä tärkeimmässään
Ja jotka eivät juokse niin kovaa että ohi
Sitäkään en tiennyt miksi runoilijain pöllö
Lentää vasta auringon laskiessa
Mutta eipähän rakkaudesta onnellisesta
Menossa olevasta arkisesta lämmöstä
Monikaan väännä intohimoissaan säkeitä
En halveksi arkea ja joskus sen saan
Mutta miksi vaivautua
Jos kaikki toimii eikä vaivaa näe
Ja on kaukana kaukana äärirajoilta
Eikä ole olettamuksia jotka testautuvat
Se missä itse kuljen on keskentekoista
Keskentekoisen keskentekoinen polku
Jota en ole voinut valita
Vaan se päätti asettautua itse
Vaikka onpa se teräväkivinen ja kuopikas
jahka saan tulostimeen mustetta ostettua, tulostan sen. Pitkä kuin nälkävuosi, synkeää, jotenkin vanhahtavaa poljentoa ja täynnä samansuuntaisia havaintoja ihmismielestä, joita olen itsekin ajatellut.
Eipä ole kauan siitä kun kirjoitin päiväkirjaani: "Jos matoksi rupeaa niin poljetaan" Tämä mielenkiintoisesti eritelty viemäri-ajatus on samaa sarjaa.