Onko tässä enää mitään järkeä...

Olen aivan loppu. En jaksa tehdä yhtään mitään muuta kuin käydä töissä, en näe enää edes kavereita. Kerran viikossa kuitenkin pakotan itseni kyläilemään kummitytön luona, haluan pitää häneen läheiset välit, omia lapsia en tule ikinä hankkimaan. Se onkin sitten ainoa kontakti kehenkään muuhun kuin työkavereihin, jotka tosin ovat mulle etäisiä. Puhutaan vaan ne pakolliset.

Mulla on ahdistuneisuushäiriö. Työ vie kaikki mehut ja valvottaa öisin. Stressaan joka ainoasta asiasta, josta en ole päässyt eroon vuosien terapiallakaan. Ajatukset on kuin pakkoajatuksia ne vaan tulee, en pääse niistä eroon. Syön joka päivä rauhoittavia että pääsen töihin ja töissä lisää että pystyn olemaan siellä. Ja nyt kaikki sanoo että olen koukussa näihin lääkkeisiin ja sen takia joudun syömään niitä. Mutta miksi se on jokin työasia, tehty virhe joka aiheuttaa sen ahdistavan aallon. Mun ahdistus on täysin yhteydessä mun pää koppaan ja ajatuksiin. Mua ei siis ahdista muutoin kun se että päässä pyörii joku asia ja se saa sen ahdistuksen nousemaan. Pahimmillaan ahdistus menee siihen että tunnen olevani pakokauhussa että olen tyyliin tappanut jonkun. Oksennus lentää ja maha on ihan vedellä. Siis tuo ahdistus ei mene tuollaiseksi ilman että sen takana on jokin stn ajatus yleensä töissä tehty moka. Mä olen mestari kehittämään olemattomasta asiasta katastrofin. En voi edes vahingoittaa ketään töissäni mutta silti mun päässäni ole tappanut jo jonkun, tä on sairasta. Ja siis mun on pakko lääkitä itseäni että pysyn edes jotenkin järjissäni. Rauhoittavat/riippuvuus tuskin aiheuttaa näitä ajatuksia. Ja tosiaan olen käynyt vuosia terapiassa niin Kelan tukemassa, kuin kunnallisessa sekä vielä ryhmäterapiassa. Ja ps. tää on ollut alusta asti tätä olin jo ns. burnoutissa ensimmäisenä työpäivänä.

Tämän päivän työelämä ei vaan sovi mulle. Ja turha sanoa vaihda alaa, kerroppa ala kun ruumiskin paskana niin ei tässä mitään lattioita mopata.

Ja tiedän kaikki mokaa ja ei ketään ajattele toisten mokia koska ajattelevat itsekin omia virheitään. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin sellaisia että sallivat toisille ne virheet muttei itselle, juu tiedän.

No onneksi asun yksin niin ei kenenkään tarvitse nähdä mun todellista elämää. Miten kieriskelen täällä ja oksentelen ja juoksen vesiripulilla kun henkinen pahaolo muuttuu fyysiseksi. Toivon että mä kilahdan joskus, odottelen sitä. Mä haluan jo että aivot menis tilttiin ettei tarvis enää miettiä yhtään mitään....

Ja ps. en ole enää menossa terapiaan se polku on jo käyty. Mulla on 100 työkalua jotka voin heittää romukoppaan ei ne tähän päähän auta. Oon tosiaa yrittänyt....

Ja jos joku sanoo hae sairaslomaa niin en hae. Sen lisäksi että ahdistun töistä ahdistun yhtälailla siitä että mulla ei ole ketään joka tajuaa mua, siis tarkoitan tällä että on kaikkea saanut kuulla... jos nyt työt lopetan niin en edes halua ajatella mitä siitä saa kuulla, kuolen mielummin. Siis oikeasti kuolema on helpompia ajatus kuin edellämainittu.