Hei, näitä keskusteluja tuntuu olevan ja paljon mutta haluan tuoda esiin oman turhautumiseni.
Olen siis alle kolmekymppinen mies ja vaimoni on saman ikäinen. Ostimme kuukausi sitten asunto-osakkeen josta olemme haaveillut jo pitkään.
Meillä on siis kaksi ihanaa lasta joiden kanssa vaimo on ollut pitkään kotona, muutama kuukausi takaperintöihin palattuaan alkoi hän pikkuhiljaa olla etäisempi. En osannut tähän reagoida ja annoin vaan tilanteen rullata omalla painollaan.
Olen aina ollut suomalainen tuppisuu joka ei kaunista sanaa suustaan saa, tästä on seurannut jo monta riitaa, en vain saanut muutosta aikaiseksi.
Tosiaan muutama päivä ennen muuttoa hän ilmoitti että tunteet ovat viilenneet ja pari päivää tästä kertoi ettei rakasta minua enää. Ehdimme nukkua kaksi yötä uudessa kodissamme jonka jälkeen hän nappasi petivaatteet ja sulkeutui tyhjillään olleeseen huoneeseen, siellä on nyt asustellut eikä halua juurikaan puhua minulle.
Tänään kun hän pääsi töistä, ilmoitti ettei tule suoraan kotiin vaan jää kaupungille, tuli kotiin sellaiseen aikaan ettei busseja ole lähimainkaan. Kysyin että milläs tulit kotiin? "Bussilla" kuului vastaus. Seurasin ikkunasta kun hän käveli ovelle, bussipysäkiltä päin kyllä tuli mutta bussia ei näkynyt missään. Kysyin että pidätkö minua tyhmänä, kenen kyydillä tulit ja missä olit? Selvisi vihdoin että hänellä on uusi miespuolinen kaveri, oletettavasti töistä mutta ei suostu kertomaan kuka se on. Vannoo vaan että siinä ei ole mitään muuta kuin kaveruutta...
Vaimo on koko tämän ajan sanonut että haluaa nyt omaa rauhaa, katsotaan ajan kanssa herääkö tunteet vielä. Olen aina ollut hänestä jokseenkin mustasukkainen mutta tällä kertaa sanoin että jos pelkkiä kavereita olette, homma on ok.
Minulle hän ei silti puhu mitään, suuttuu vaan jos yritän saada hänen päänsä kääntymään minun puoleen. Rakastan häntä yli kaiken, en ole sitä osannut hänelle aina osoittaa mutta omat tunteeni ei ole hiipuneet mihinkään. Se tästä tekeekin niin vaikeaa.
Olemme olleet nyt vähän yli 9vuotta yhdessä, onko joku paininut saman asian kanssa, mahtaako minulla toivoa olla? Ei kai auta muu kuin yrittää olla vakuuttamatta omaa rakkauttani ja jättää hänet rauhaan, se ei tunnu kiinnostavan. Ainoastaan oma aika ja rauha merkitsee nyt hänelle.
Olen siis alle kolmekymppinen mies ja vaimoni on saman ikäinen. Ostimme kuukausi sitten asunto-osakkeen josta olemme haaveillut jo pitkään.
Meillä on siis kaksi ihanaa lasta joiden kanssa vaimo on ollut pitkään kotona, muutama kuukausi takaperintöihin palattuaan alkoi hän pikkuhiljaa olla etäisempi. En osannut tähän reagoida ja annoin vaan tilanteen rullata omalla painollaan.
Olen aina ollut suomalainen tuppisuu joka ei kaunista sanaa suustaan saa, tästä on seurannut jo monta riitaa, en vain saanut muutosta aikaiseksi.
Tosiaan muutama päivä ennen muuttoa hän ilmoitti että tunteet ovat viilenneet ja pari päivää tästä kertoi ettei rakasta minua enää. Ehdimme nukkua kaksi yötä uudessa kodissamme jonka jälkeen hän nappasi petivaatteet ja sulkeutui tyhjillään olleeseen huoneeseen, siellä on nyt asustellut eikä halua juurikaan puhua minulle.
Tänään kun hän pääsi töistä, ilmoitti ettei tule suoraan kotiin vaan jää kaupungille, tuli kotiin sellaiseen aikaan ettei busseja ole lähimainkaan. Kysyin että milläs tulit kotiin? "Bussilla" kuului vastaus. Seurasin ikkunasta kun hän käveli ovelle, bussipysäkiltä päin kyllä tuli mutta bussia ei näkynyt missään. Kysyin että pidätkö minua tyhmänä, kenen kyydillä tulit ja missä olit? Selvisi vihdoin että hänellä on uusi miespuolinen kaveri, oletettavasti töistä mutta ei suostu kertomaan kuka se on. Vannoo vaan että siinä ei ole mitään muuta kuin kaveruutta...
Vaimo on koko tämän ajan sanonut että haluaa nyt omaa rauhaa, katsotaan ajan kanssa herääkö tunteet vielä. Olen aina ollut hänestä jokseenkin mustasukkainen mutta tällä kertaa sanoin että jos pelkkiä kavereita olette, homma on ok.
Minulle hän ei silti puhu mitään, suuttuu vaan jos yritän saada hänen päänsä kääntymään minun puoleen. Rakastan häntä yli kaiken, en ole sitä osannut hänelle aina osoittaa mutta omat tunteeni ei ole hiipuneet mihinkään. Se tästä tekeekin niin vaikeaa.
Olemme olleet nyt vähän yli 9vuotta yhdessä, onko joku paininut saman asian kanssa, mahtaako minulla toivoa olla? Ei kai auta muu kuin yrittää olla vakuuttamatta omaa rakkauttani ja jättää hänet rauhaan, se ei tunnu kiinnostavan. Ainoastaan oma aika ja rauha merkitsee nyt hänelle.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.