paska työ, huono parisuhde. liian vähän unta ja lomaa. kotoa ei pääse minnekään. mennyt jo pitkään äärirajoilla. suoritan viikosta toiseen omaa elämääni enkä pysty olee lapsillekaa tarpeeksi läsnä mikä tekee vielä olon että oon huono äiti. yhtenä hetkenä ärsyttää ja seuraavana itkettää ja haluisin vaan häipyä pois. missä vaan itkisin viikon ja pitäisin puhelimen kiinni. oon alkanu ymmärtää niitä ketkä hyppää junan alle tai muuta. tekisin iteki niin mutta vain lapset estää. elämänilo ja halu aivan poissa. ei mitää iloa elämässä ollut pitkään aikaan. haluis vaan rauhan kaikelta. kauanko tätä voi vielä jaksaa... onko muita samassa tilanteessa?
mun elämässä ei oo mitään mieltä
eivaanjaksa
16233
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
niin ja se ahdistus vielä. ahdistaa aina välillä iha hirveesti, siis oikeesti ahdistaa niin että sitä haukkoo henkeä niinku kala kuivalla maalla ja sitten pitää ottaa jo tukee seinästä ku alkaa huippaa..
Meehän lääkäriin. Kuulostaa pahalta burn outilta.
Hei ! On monia muitakin samassa tilanteessa. Elämä on muuttunut pelkäksi suorittamiseksi.
Ilo on kadonnut elämästä. Sitten tuskailee erilaisissa ahdistus- ja pelkotiloissa tilannettaan, jolle ei voi mitään tehdä. Pakko jatkaa samaa rataa. Se on umpikuja, jota pyörittelee päässään yrittäen keksiä ratkaisua, jota ei koskaan vaan löydä, koska sitä ei olekaan, jos ei voi yhtäkään asiaa muuttaa elämässään, sen takia että on velvollisuuksia muita kohtaan. Omaa tahtoa ei voi koskaan toteuttaa. Ei voi päättää mistään itseään koksekvasta. On tehtävä sitä mitä muut odottaa.
on pidettävä huolta, että muilla on kaikki hyvin.
Koska sinulta on joku viimeksi kysynyt: "Miten s i n ä voit ? Miten s i n ä jaksat ? Voinko olla avuksi jotenkin ?"
Meitä on monta (muutakin), joilta kukaan ei ole vuosiin kysynyt: "Miten s i n ä voit?"
Me ollaan niitä, jotka kysyy muilta ja pitää huolta muista - niin kauan kuin jaksamme.
Sitten tulee uupuminen. Henkinen romahtaminen. Ei jaksaisi enää s u o r i t t a a elämäänsä, koska tuntuu, ettei merkitse kellekään mitään - ennenkuin ruoka loppuu pöydästä tai on ollut siivoamatta viisi viikkoa.
Yritetään kuitenkin ! Jospa joku "auringonsäde" vahingossa paistaisi elämäämme ja saisimme elämänhaluamme takaisin !
Emme luovuta ! Mikään ei ole ikuista ! Yritetään pitää toivoa yllä !
Löytää joku motivaatio tai uusi näkökulma asioihin.
Kun juuttuu henkisesti paikalleen ja masentuu, näkökulmat häviävät !
Päivä kerrallaan itseämme puskemalla eteenpäin, ehkä sitä valoa alkaa kevään tullessa näkyä !?
Sinulla on lapset ! Eikö lapset sentään ole elämäsi ilo ? Vuorovaikutus lasten kanssa antaa energiaa
jos mikä ! Lapset antaa niin paljon iloa ! Ota se vastaan ! Ole heidän kanssaan oikeasti läsnä.
He ansaitsevat sen !
kuulostaa niin tutulta.. kiitos. kyllä ne toisaalta tuokin, mutta sitten meidän pienin on kauhean haastava ja raskas lapsi, ei ois voimia..
Ettekö pysty miehesi kanssa puhumaan tilanteesta avoimesti ?
Jostainhan on alettava. Voisiko parisuhde muuttua paremmaksi, jos te molemmat puhuisitte parisuhteenne asioista ? Kaksi yhteistyöhaluista ihmistä voi muuttaa asioita paremmaksi.
mä oon sanonut sille noista ihan kaikista asioista eikä siltä tuu oikein mitää kommenttia, vähä hymähtää jotain vain. tuntuu et se on ihan kylmä ja pitää isestäänselvyytenä. ja mä oon ollu aina se kuka puhuu, mutta ei tuu vastakaikua. siitä ei oo puhuu mistää vaikeista asioista..
Vaikea ehdottaa mitään, mutta terveyskeskuslääkärin kautta voisi päästä keskustelemaan psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, vaikka itse on tilanne muutettava paremmaksi.
Keskusteluapu kuitenkin voisi selvittää omia ajatuksia ja rohkaista puhumaan kotonakin asioista.
Se olisi välttämätöntä. Miehesi varmaan tajuaa sen ja ehkä haluaa yhtälailla puhua, jommankumman on vain tehtävä aloite tilanteen korjaamiseksi. Te olette mies ja vaimo, isä ja äiti.
Jossain terveyskeskuksissa voi päästä psykiatrillekin. Auta itseäsi, hae apua.
Voimia ja jaksamisia siihen asti ja sen jälkeenkin !
mä en halua psykiatria, en halua puhua vieraalle. miehelle voisin puhua paremminki mut ei siltä saa vastakaikua, ei mitään järkevää. sanoin sille yx päivä että joku päivä ajan rekan tai junan alle. ei se reagoinu mitenkään. ei sillä et niin tekisin mut silti. eikä silläki pitäis soida joku päässä ku vaimo puhuu tollasia yhdistettynä noihin kaikkiin alussa mainittuihi asioihin..
Onko miehesi aktiivinen perhe-elämässä, on lasten kanssa ja kantaa vastuunsa ?
Niinkuin kuuluu….ei kaikki vastuu ole sinulla. Vanhemmat jakavat vastuun ja myös ilon.
meillä on vähä erilainen tilanne ku muilla.. miehellä on pitkiä työpäiviä, aamuaikaisesta iltamyöhälle taas pian, ja mä enemmän kotona olevana osapuolena hoidan koko kodin ja lapset. työn ohella..
Eli olet jäänyt aika yksin ? Sinulla on työsi, lapset ja koti hoidettavana, mies käy suurinpiirtein nukkumassa, kun työpäivät on niin pitkät. Kaipaat aikuisen eli miehesi seuraa ja yhteistä aikaa ja tekemistä enemmän ?
just niin. kaikki totta. kaipaisin ihmistä kuka ois lähellä sillonku tarvii ja tukena. ja välittäis ja osais sen myös näyttää. etten oo vaan joku kodinhoitokone.. yhteistä aikaa tosiaan sais olla enemmän mutta ei sitä oo yhtää töiden takia ja lomaakaan ei oo. eikä mulla oo yhtään omaa elämää,ei omaa aikaa. mun elämä on aina vaan sitä että koti työ lapset.. onneksi kaikki ajat ei oo noin vaikeita, toi on mikä tilanne on pahimmillaa. välillä on tasaista, mut ikinä ei suoraa onnea ja hyvää oloa.. olin vähä aika sitten työterveydessä vuosittaisessa terveystarkastuksessa ja oli erityisen huono päivä,ainoa etten saanu itteeni pidettyä koossa. vollotin niinku pikkuvauva ja hypistelin hupparinnarua ja tuijotin lattiaa, se vaan tuijotti, kyllä hävetti. sit ku sain itteni koottua siinä pokkana naurahtelin ja sanoin et no niin nyt se on ohi ja unohdettu..
Oisko se mies uupunut pitkistä päivistä ja tuntee ittensä kans suorittajaks ?
ehkä se pitää sua etuoikeutettuna kun saat olla lasten kanssa, joita se ei itte näe niin paljon.
kyllä seki varmasti on uupunut. eikä sillä viä oo noin pitkiä päiviä, ne tossa alkaa, maanviljelijä ku se on.. ja ei pidä, se asia on just ninku sen mielestä pitääkin, se ei haluis ikinä mun paikalle kotiin, se ei jaksais noita lapsia kaiket päivät.
Aika sama tilanne kuin sinulla aloittaja. Tosin teen itsekin pitkää päivää töissä, käyn kaupassa, teen ruoan arkena ja viikonloppuna. Olen aikalailla lapsellisen kateellinen miehelleni, joka vaan voi viikonloppusin voi kysyä, että mitä ajattelit tehdä ruokaa.
Kiristelen hampaita ja yritän jaksaa, jos mennään mökille tai harrastamaan niin minä pakkaan ja puran kassit tai ne lojuu viikkotolkulla nurkissa.
Olen yrittänyt puhua tästä epätasa-arvosta kotihommien suhteen, mutta ei auta, mies kuulemma hoitaa kaiken muun? Ehkä se muu on ne auton renkaat ym. Itse vien autoni nykyisin huoltoon ja hoidan lasten koulujutut. Ukon juttuja en enää jaksaisi hoitaa.
Toisella puolella ymmärrän, että mies on ihan loppu työpaikkansa puristuksissa, mutta niin olen minäkin.
Miehet voi lähteä harrastamaan, mutta jos minä harrastan niin kotona oottaa ne tiskit, pyykit ym. Niin lopen kyllästynyt olen olemaan aina vaan kaikkien käytettävissä. Mistään ei puhuta ja sekin rassaa.
Nämä ovat järkyttäviä ongelmia, koska ne luovat niin paljon lisää ongelmia. Olen itse samassa pisteessä, enkä tiedä miten jaksan. Suurin syy yllä kuvailtuihin ongelmiin on liian korkea verotus, niin palkoissa kuin välillisissä veroissa. Tämän seurauksena niilläkään ihmisillä, jotka raatavat päivästä toiseen vuosikausia, ei ole varaa palkata lastenhoito ja siivousapua, ostaa isompaa asuntoa, missä olisi tilaa piialle ja niille nuorille tai maahanmuuttajille, joilla olisi aikaa tehdä töitä. Ei se on kiellettyä meillä!
Kansantuotteemme on moninkertaistunut ja olemme yhä maailma rikkaimpia maita, mutta silti kansalaiset joutuvat tappelemaan elannostaan hampaat irvessä venyen äärirajoille, suunnitellen rekan alle ajamista jne. Meillä on yksi maailman suurimmista julkisista sektoreista, tulonsiirtojen jakokoneistoista, minne se raha uppoaa, eikä riitä.
Itse olen kamppaillut nyt 13 vuotta yksityisyrittäjänä. Kun töitä on, olen saattanut tehdä 60 - 80 tuntia viikossa kuukausia, mikä on tappava tahti. Rahat ovat menneet erilaisiin veroihin. Kun projektit loppuvat, ei uusia ole ehtinyt myymään. Ei meinaa olla rahaa ostaa edes pojalle syntymäpäivälahjaa. Puhumattakaan piikojen palkkaamisesta.
Kiittäkää ahdingostanne sosialisteja ja heidän nykyisiä jälkeläisiään, jotka lässyttävät pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan puolesta, mikä siis todellisuudessa tarkoittaa sosialismia eli sitä ahdinkoa, mihin te olette ajautuneet.