Miten koette ikävän?

Surullisena, itken ja olen hiljaisuudessa.

Pitäisi kai olla kiitollinen kaikista näistä tunteista. Mutta en osaa. En osaa mennä eteenpäin, en taaksepäin. Ahdistun ja pelkään. Itseä. Häntä.

Ikävän tunne on aika helppo tunne sen jälkeen kunnon kaksi depressioo selättänyt. Saatan vähätellä sitä tunteena koska olen kokenut piinaavampaa ja täysin sietämätöntä oloa.

Ikävää harvoin itken. Vihaa, pettymystä , pelkoa tai loukatuksi tulemista itken helpommin.

Ikävä on ehkä enemmän sellainen lievä surumielisyys joka on ajoittaista. En koe mitään hankalaa oloa silloin tai itke. Uppoan vain ehkä omiin ajatuksiin

Miten selviän ? Samoin kuin kuoleman kohtaamisesta, parisuhde eroista, onnettomuuksista ja depressiostakin:

Käsittelemällä asiat päässä ja suuntaamalla tekemiseen ja arjen jatkumiseen

Se on semmonen v:mainen seuralainen, joka ekana nostaa aamulla päätään ja illalla vikana. Päivän mittaan missä liikunkin putkahtelee muistoja mieleen. Hetkittäin hajoilen ja sitten puren taas hammasta yhteen pyyhittyäni salaa kyyneleet. Yritän olla miettimättä ja muistamatta. Välillä yritän pitää hampaat irvessä hauskaa ja melkein onnistunkin siinä niin että muisti menee..