uskalsin...

halusin tietää onko tää hyvä... uskalsin vihdoinkin näyttää tän jollekkin... vaikka se on mielestäni vähän tyhmä, ni haluun tietää jonkun muun mielipiteen:

Sade osui suoraan mun ikkunaan. Ulkona myrskysi ja mä istuin ikkunalaudalle, kuunnellen sateen kaunista ropinaa. Mun poskille tippu kyyneleitä. Joulun jälkeen mä olin kohdannut suuren tuskan mun sydämessä. Tapaninpäivän iltana, isä oli tullut mun huoneeseen, jossa mä suoritin ilta-askareita. Mä näin jo sen katseesta, että kaikki ei ollut hyvin. Me tuijotettiin isän kanssa toisiamme. –Mitä nyt?” Mä kysyin. Isä huokaisi raskaasti ja sanoi: -Kulta. Äidistä on tullut enkeli. –Mitä?” Mä huusin. –Anna. Äitiä ei enää oo.” Mä tuijotin pohjattomalla katseellani seinää. –Isä mä haluan olla yksin.” Mä sanoin isälle ja se tajusi onneks heti lähteä. Äiti oli lähtenyt joulupäivänä Thaimaahan työmatkalle. Ja tietenkin juuri silloin niiden hyökyaaltojen piti tulla. Äitiä ei olla löydetty eikä me voida pitää sille kunnon hautajaisia. Koska sen ruumis on jossain maan alla mätänemässä. Se tuntu pahalta. Onneks ei oo ollu kouluu, koska oli loma. Mut olin varma, että ylihuomenna, jolloin alkais koulu, mä kyllä pystyisin menemään sinne. Isä sanoi, että mä voin olla kotona niin kauan ku mä vaan haluun. Mut musta tuntuu, että jos mä nyhjään vaan kotona, mä en pääse tästä koskaan yli. Toivon, että kaverit auttaa mua parhaalla mahdollisella tavalla.
Kun mä sitten kylmänä maanantai aamuna nousin taksista koulun pihalle, kaikki muut oli jo luokassa. Myös ope. Taksi oli sen verran myöhässä etten ehtinyt ensimmäiselle tunnille ajoissa. Kun pääsin luokkaan selitin opelle myöhässä oloni syyn. Istuin pulpetilleni, kun ope sanoi: -Nyt me lähdetään saliin, kun rehtorilla on jotain puhuttavaa.” Koulullamme on vain noin.80 oppilasta. Ryntäsimme jonoon oven eteen ja mä mun parhaiden kavereiden väliin.
Rehtori sammutti liikuntasalin valot ja alkoi puhumaan Aasian katastrofista. Voi ei. Mä ajattelin. Kun rehtori oli aikansa jaaritellut, se kysyi: -Oliko kenenkään omaisia silloin siellä? Aika monen käsi nousi, enkä mäkään voinut olla nostamatta kättäni. Mun kaverit katto vähän ihmeissään kun en ollut kertonut niille. Opettaja kyseli ensin pienemmiltä ja siirtyi sitten takariviin. Ne keneltä se oli tähän mennessä kysynyt oli kaikki selvinneet. –No Anna kukas sinun läheisesi oli Thaimaassa?” Rehtori kysyi. Mä huokaisin ja sanoin: -Äiti. –Voi miten kamalaa, mutta hänhän pääsi sitten ehjänä kotiin.” Rehtori sanoi. Mä huokaisin jälleen ja sanoin raskaasti itkuisella äänellä. –Ei päässyt. Ja purskahdin itkuun. Mä painoin pään polviin. –Voi sinua Anna, mutta toivotaan, että hän on aivan kunnossa kun pääsee pois sairaalasta.” Rehtori sanoi. Anna huokaisi ja pyyhki kyyneleitään. Rehtori ei ollut vieläkään ymmärtänyt. Mä nousin seisomaan valmiina juoksemaan vessaan. –Mun äiti on kuollut. Kuollut!” Mä huusin ja ryntäsin kohti tyttöjen vessaa, mutta mun poikaystävä sai mut kiinni ennen kuin ehdin kahtakaan metriä pidemmälle. Se halas mua ja mä itkin se olkapäätä vasten. Sit se vei mut takaisin istumaan mun kavereiden keskelle. Mun kaverit halas mua yks kerrallaan ja mulla oli jo paljon parempi fiilis. Mä en itkeny enään ja menin halaamaan mun rehtoria sekä opettajia. Ne kaikki lupas auttaa mua kaikin keinoin. Sit mun pikkuystävä ensimmäiseltä luokalta tuli mun luokse ja halas mua. –Onko sulla nyt kaikki hyvin?” Se kysy. Sit multa tuli taas kyyneleitä silmistä ja sanoin sille: -On. Kaikki on hyvin. Älä sä turhaan huolehdi. Sit me lähdettiin omaan luokkaan.
Kun mä pääsin kotiin isä joi siellä kahvia. –Hei kulta. Menikö kaikki hyvin?” Se kysy. –Joo. Mä vastasin ja sulkeuduin omaan huoneeseeni. Mun poikaystävä oli luvannut tulla käymään ihan kohta. Mä istuin ikkunasyvennykseen ja katselin ulos. Aurinko paistoi. Mun silmät kimmelsi kyyneleistä ja ne tippu jo mun poskillekin. Sit mä laskeuduin siitä alas ja käperryin mun pedatulle sängylle. Sit mä kuulin kuinka ovi avautu ja joku tuli istumaan mun viereen. Se silitti mun hiuksia ja kuiskas mun korvaan: -Ei hätää kaikki on hyvin. Mä oon tässä. Sit se joku anto suukon mun poskelle. Mä nousin istumaan ja katsoin suoraan sen ruskeisiin silmiin. Sit me yhdessä päätettiin lähteä ulos.
Me käveltiin käsi kädessä puistotiellä. Pakkanen nipisteli joka puolella, mutta mun sisällä oleva lämpö hehku koko mun ruumiiseen. Vaikka mun sydämessä oli syvä lovi, mä olin varma, että näin mä saisin sen kyllä ajan, pitkän ajan kanssa, korjattua. Tällä hetkellä mä tarvitsisin vain aikaa ja tilaa. Olla ja elää. Kyllä kaikki aikanaan parantuu kun muistaa elämän ohjeen: Älä murehdi menneitä vaan elä täysillä tässä hetkessä. Huominen tulee kyllä aikanaan, jos on tullakseen.