Olen viimeiset 10 vuotta taistellut tämän ongelman kanssa. Nimittäin olen aina jotenkin hylätty, näkymätön, vältetty. Nuorempana minulla on aina ollut tosi paljon kavereita. Olen ollut pidetty ja nauttinut asioista. Sitten aikuisempana olen alkanut huomaamaan, että minua vältetään. Kaikki kaverisuhteet, seurustelusuhteet, työpaikat, suhteet sukulaisiin alkavat aina hyvin. Olen pidetty ja seurallinen. Kuitenkin jonkin ajan kuluessa minua aletaan välttelemään. Aina tunnen sen hetken, kun minua aletaan katsomaan alentuvasti ja minut torjutaan. Jään ulkopuoliseksi kaikesta. Minua ei pyydetä mihinkään. Ihan kuin minulta kiellettäisiin elämä ja hupi.
En ole ennen niin paljon välittänyt siitä, koska pärjäähän elämässä itsekin tekemällä asioita, vaikkapa yksin. Olenkin asunut monessa eri maassa, omistin oman yrityksen 6 vuotta. Olen ns todistanut kaiken. Olen koittanut löytää iloa asioista yksin. Mutta nyt on tullut piste, että en enää jaksa.
En haise, en ole ruma, olen siisti, en halua kenellekään pahaa. Olen ehkä vähän ujo, käyttäydyn hyvin, olen fiksu. En ehkä omista parasta huumorintajua.
Seurueessa en ole hauskin tyyppi, mutta huomaan että kaikille muille on jotenkin sallittua puhua ihan mistä vaan ihan kuinka törkeästi vaan. Ja he ovat pidettyjä. Silloin kun minä sanon jotain, kaikki katsoo oudosti. Joudun kontroloimaan sanojani koko ajan. Olen tullut todella tietoiseksi itsestäni. Tämä sama kuvio toistuu joka ikisessä suhteessa, tilanteessa jne. Kaikki etääntyy minusta. Lähetänkö jotain ”menkää pois” viboja tai negatiivista energiaa? Nyt olen siinä tilanteessa, että yritän olla niin kiltti ja mukava kaikille, että olen luopunut omista mielipiteistä, ajatuksista. Ihan kuin en olisi sallittu tuntemaan tunteita ja mielipiteitä ollenkaan. Minun ei jotenkin sallita olla minä, ihan kuin ympärilläni olisi suojamuuri mikä estää elämän ja yhteyden tähän hetkeen. Tunnen tuhansia ihmisiä, ei voi enää sanoa että olen liikkunut väärässä porukassa. Olen kokeillut kaiken. Tiedän jo, että aina tulee tapahtumaan sama. Päädyn aina olemaan yksin, eristyksissä, ilman muita. Pelkään jo, että minusta tulee narsisti, joka väkisin alkaa pitämään ihmisiä ympärillä, kun ei muuta mahdollisuutta ole. Kun olen kysynyt ihmisistä palautetta itsestäni, minulle on sanottu että olen tasapainoinen, rauhallinen, riippumaton, vähän kylmä ja tunteeton. Myönnän sen että tämän elämän tyylin myötä olen alkanut pelkäämään ihmisiä ja minulla on paniikkihäiriö. Olen kokeillut kaikennäköisiä terapioita, joogaa, lukenut kirjoja. Joudun kontroloimaan elämää, koska muuten kaikki mitä minulla on, häviää, katoaa, etääntyy. Olen alkanut vihamaan elämää kun en ole tuntenut iloa vuosiin. Elämän ei kuuluisi olla pelkästään kärsimystä. Auttakaa. Miten saan yhteyden ihmisiin ja elämään. Olen niin murtunut.
En ole ennen niin paljon välittänyt siitä, koska pärjäähän elämässä itsekin tekemällä asioita, vaikkapa yksin. Olenkin asunut monessa eri maassa, omistin oman yrityksen 6 vuotta. Olen ns todistanut kaiken. Olen koittanut löytää iloa asioista yksin. Mutta nyt on tullut piste, että en enää jaksa.
En haise, en ole ruma, olen siisti, en halua kenellekään pahaa. Olen ehkä vähän ujo, käyttäydyn hyvin, olen fiksu. En ehkä omista parasta huumorintajua.
Seurueessa en ole hauskin tyyppi, mutta huomaan että kaikille muille on jotenkin sallittua puhua ihan mistä vaan ihan kuinka törkeästi vaan. Ja he ovat pidettyjä. Silloin kun minä sanon jotain, kaikki katsoo oudosti. Joudun kontroloimaan sanojani koko ajan. Olen tullut todella tietoiseksi itsestäni. Tämä sama kuvio toistuu joka ikisessä suhteessa, tilanteessa jne. Kaikki etääntyy minusta. Lähetänkö jotain ”menkää pois” viboja tai negatiivista energiaa? Nyt olen siinä tilanteessa, että yritän olla niin kiltti ja mukava kaikille, että olen luopunut omista mielipiteistä, ajatuksista. Ihan kuin en olisi sallittu tuntemaan tunteita ja mielipiteitä ollenkaan. Minun ei jotenkin sallita olla minä, ihan kuin ympärilläni olisi suojamuuri mikä estää elämän ja yhteyden tähän hetkeen. Tunnen tuhansia ihmisiä, ei voi enää sanoa että olen liikkunut väärässä porukassa. Olen kokeillut kaiken. Tiedän jo, että aina tulee tapahtumaan sama. Päädyn aina olemaan yksin, eristyksissä, ilman muita. Pelkään jo, että minusta tulee narsisti, joka väkisin alkaa pitämään ihmisiä ympärillä, kun ei muuta mahdollisuutta ole. Kun olen kysynyt ihmisistä palautetta itsestäni, minulle on sanottu että olen tasapainoinen, rauhallinen, riippumaton, vähän kylmä ja tunteeton. Myönnän sen että tämän elämän tyylin myötä olen alkanut pelkäämään ihmisiä ja minulla on paniikkihäiriö. Olen kokeillut kaikennäköisiä terapioita, joogaa, lukenut kirjoja. Joudun kontroloimaan elämää, koska muuten kaikki mitä minulla on, häviää, katoaa, etääntyy. Olen alkanut vihamaan elämää kun en ole tuntenut iloa vuosiin. Elämän ei kuuluisi olla pelkästään kärsimystä. Auttakaa. Miten saan yhteyden ihmisiin ja elämään. Olen niin murtunut.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kun kerrot itsestäsi aika laajasti kaikkea mukavaa, on vaikea kuvitella, että ihmiset sinua välttelisivät. Miksi he niin tekisivät ?
Ellet sitten ole liian täydellinen ? Me epätäydelliset ihmiset tunnemme olomme kotoisemmaksi muitten epätäydellisten seassa, jotka hyväksyvät itsensä epätäydellisinä ja joilla ei ole tarve "todistaa" mitään.